Lokakuu ja kurkiaurat todella lentävät yli päämme pois. Ja se aurasta kuuluva ääni, sitä en tähän saa. Mutta muistan sen, luulen että aina. Tulkaa takaisin, kurjet. Palatkaa! kuten Leino käskytti joutsenia runossaan Lapin kesä jo yli sata vuotta sitten.

Sergei Eisensteinin klassisella filmillä on myös tuo yksinkertainen nimi Lokakuu. Venäjän vuoden 1917 lokakuun vallakumous liittyi siihen ja kommunismin voitto tallennettiin tuohon 1928 valmistuneeseen mykkäelokuvaan. Kansa voitti elokuvassa vaikka oli jo hävinnyt; sitähän vain ei tiedetty tai sanottu; uskallettu sanoa. Ihmisen henki oli silloin hupaa. Kuten on taas.

Koskapa itäisessä naapurissa on aivan vapaasti kertoa voinut mitä mieltä kaikesta on. Harvoja ovat historiassaankaan olleet ne lähes uskomattomat vuodet.

Täällä suut vielä aukeavat, mutta on jo paljon asioita joista näemmä olisi parempi olla hiljaa. Monista asioista synnytetään tabu ja somessa niiden rikkojia rangaistaan häijyllä louskutuksella. Se tuntuu louskuttajasta varmaan ihanalta kun pystyy höpäjämään mitä vain ja osoittamaan että omia sanoja ja kieltoja piisaa. Onko niissä sitten järkeä, se on toisesta oopperasta.

Kaikesta ei siis meilläkään enää voi puhua, itse asiassa aina vain vähemmästä. Katsotaan. Rasismikeskustelussa rasismin vastustajistakin tuppaa tulemaan rasisteja kuin huomaamatta. Rasismia ei pidä suvaita, mutta hyvä asia sokaisee joskus. Kenen joukoissa seisot, kenen lippua kannat oli aikanaan stallareiden taistelulaulu. Samaa voimme edelleen kysyä. Joskus voisi olla hyvä lipun kantamisen ohella myös katsella edes hetken kauempaa kokonaisuutta ja miettiä mihin mikäkin teko itse asiassa johtaa.

Yksi tabuista josta varsinkaan ei saisi puhua on kansan jatkuva lihominen. Ei tarvitse kuin katsella ympärilleen missä tahansa suuremmassa asutuskeskuksessa niin näkee muutoksen joka on massivinen. Mitään järkeä läskien kantamisessa laukkujen sijasta ei ole, jos se johtuu ihmisen omista elintavoista, mässyruuasta ja ahneudesta eikä varsinaisesta sairaudesta. Lihavuus kantaa myös mukanaan kaikki maailman taudit ja johtaa tielle, jolta ei juuri ole paluuta, mutta sanopa se. En sano siis mitään. Olen aivan hiljaa. Muikenen kuin vaari, kuten lapsena sanottiin.

Mutinoistahan tässä muutenkin vain on kysymys. Silti mieleen palaa yhä tiuhemmin Pixarin aikanaan tuottama elokuva Wall-E. Tuota animaatiota pitäisi näyttää teeveessä joka päivä turhapurojen sijaan. Ihminen itse, pelkkä pallo, ei enää liiku, robotit liikkuvat. Vaan menisikö sanoma perille. Tuskin, sanoisi Pushkin. Onhan nykyään kyse kehopositiivisuudesta, mikä hieno sana on sekin monen valheen ja itsepetoksen alku. Vaan eihän näinkään saa sanoa. Olen syyllinen mies. Vai olenko? Ei sovi syyttää peiliä jos naama on vino, kirjoitti toisaalta jo aikanaan Gogol.

Elämme sunnuntaita ja lokakuun ensimmäistä päivää. Tänään on Antti Tuurin syntymäpäivä. Onneksi olkoon tuolle sanamiehelle, minua vuotta nuoremmalle. Jo yli viisikymmentä vuotta olemme tunteneet toisemme. Antilta on juuri ilmestynyt taas kerran mainio teos Lintujen kesyttäjä. Kannattaa etsiä ja lukea.

Kello on kuusi aamulla, viittä yli nyt. Laaksossa on kuitenkin valoa, ei auringon vaan kuun. Vielä äsken se oli täysi, nyt kuun pallo jo kapenee. Lopulta se on kissan kynnen raapaisu, sitten vasta jälleen kasvamaan päin.

Muistan miten jo lapsena opin, että kun kuun vasemmalle puolelle vetää viivan, näkee sen ja kuun kanssa muodostuvasta kirjaimesta missä vaiheessa kuu on: K-kutistuu, P-pullistuu. Onko tuostakaan sitten nykyihmiselle jotain hyötyä, en usko. Mutta itselleni kyllä. Olen tuon tiedon kanssa epäilemättä paremmin kartalla mitä kuuhun tulee… Ja siitä saanee puhua. Ei loukkaa ketään, eikä herne mene tästä kuitenkaan nenään, eihän?

Näin varhain lokakuulla saattaisi jo olla yöpakkasia, mutta ulkona on lämmin kun ajattelee että ollaan jo lokakuussa, asteita on nytkin jo yli 10. Ennen tähän aikaan saattoi ruska olla kokonaan ohi ja lehdet maassa; nyt ruskan väri-ilo on vasta aluillaan; mahtaako enää tullakaan täysillä tänne etelään. Keltaista näkee jo, punaista vasta vähän. Ja oma mäkemme on edelleen aivan vihreä.

Ruoho kasvaa ja kukat kukkivat. Ei uskoisi, ellei näkisi. Koskaan ei ole ollut näin lämmintä, muistini mukaan. Ja kaipa tilastotkin ovat samaa mieltä. Vain vuoden 1934 syyskuu taisi aikanaan olla vastaavanlainen kuin tuo juuri mennyt.

Sitä ei ehkä ihmiskunta aivan vielä ollut saanut aikaan. Nyt olemme kyllä jo syypäitä. Ja mitä tuleman pitää, sen näemme ja omissa nahoissamme luultavasti myös koemme. Sekin on kestettävä vain. Muita mahdollisuuksia tuskin on. Toki se, että luonnon kanssa on tai olisi elettävä yhdessä sitä kaikin tavoin kunnioittaen ja ottaen vain sen vähän mikä kullekin kuuluu. Toinen kysymys on se, miten tälle väestömäärälle sellainen on enää lainkaan mahdollista.

Tähän filosofi Patekin sanoisi nyökytellen nyt jotain, vaan ei sano, koska nukkuu tuolla omalla vuoteellaan television vieressä. Kun ikää on jo 13 v. on koiralla toki se oikeus.

Kun sitten herätän filosofin, ei se edelleenkään tahdo puhua filosofisia. Missä aamiainen, herra Pate sen sijaan kyselee alakuloisella katseellaan. ”Ovat unohtaneet minut, vanhan Firsin”, kuten Tsehovin Kirsikkapuisto-näytelmän repliikki sen lopussa kuuluu iäkkään palvelijan suusta.

Otin kuvia paitsi filosofistamme, myös luonnosta täällä, jotta muistaisin, miten kaikki yhä tällä mäellä kukkii ja kasvaa juuri nyt, lokakuun alkaessa.

Ensinnä ruusupensas talon edessä. Taas siinä on kukkia, vaikka runsain ensikukinta tapahtui jo kesäkuun lopulla. Koskaan ennen ei tuo pensas ole tehnyt uutta kukkaa toista kertaa kesällä. Kaunis se on, kuten myös sen takana aamuisessa unessa lepäävä sumuinen laakso. Idylli, johon ei millään uskoisi, ellen voisi sitä näin todistaa.

Alkukesän kuivuus sai aikaan senkin, etteivät istutukset menestyneet kuten normaalisti. Nyt vasta kukkii tuoksuherne, vähintään pari kuukautta myöhässä.

Sama kävi kastelusta huolimatta gladioluksille, joiden sipuleita suurin toivein kätkettiin ruukkuihin ja multaan. Muutama on yhä vasta avautumassa. Sääliksi käy.

Jopa clematis alpina, tuo alppikärhö on alkanut uudelleen kukkia seinustalla. E tu Brute; sinäkin Brutukseni. Luonto on hieman vinksallaan eikä aivan tiedä miten suhtautua tähän lämpöön. Mutta valon kadotessa kukkiminen kyllä varmuudella loppuu. Kasvun pyhä kolmiyhteys kun on yhä ikuinen: valo, lämpö ja vesi. Toki sitten vielä maaperä, joka voiman elikkä ruuan antaa.

Ainoa mikä kukkii ja kukoistaa aivan kuten ennenkin on keijunmekko. Se on kukkinut amppelissaan taas koko kesän ja tiedän, että se sietää jopa pienen pakkasen. Niinpä keijunmekon kanssa on usein päästy marraskuulle kukinnan yhä vain jatkuessa. Saa nähdä miten nyt käy.

Lohjan asemalla käydessäni näin sentään jo punaista, en henkisesti vaan esteettisenä näkymänä. Woodstopin, jo suljetun liikkeen seinä kertoo syksystä ja onpa punainen väri joskus kaunis.

Toisella puolella laaksoamme taas alkaa haavikko sentään jo hieman hehkua. Onhan siinäkin edes jotain katsomista.

Kauneutta riittää onneksemme muin tavoin. Pahassa maailmassa on vähän iloja, mutta ilojakin on oltava. Kauneus on ilo ikuinen, kuten kirjoitti William Blake. Sumu voi olla vaarallista liikenteessä, mutta täällä se kääri meitä pehmeään peittoonsa ja suo näkymiä, joita ei voi kuin ihailla. Tältä näyttää jokemme välillä kun sitä aikaisin aamulla sillalta kuvaa.

Tältä sitten laakso kodin portailta. Pajupehkot ovat nukkuvia lampaita.

Näin nousee jonain aamuna aurinko naapurin metsän takaa.

Ja sitten päivä painuu taas mailleen, kuten ennen kauniisti sanottiin.

Päivä ei noin sanottuna kuole, eikä kuolekaan, koska se palaa meille yhä joka aamu. Ja maapallolla on aina jossain päivä ja jossain yö. Ne vain vaihtavat puolta ja paikkaa maan hitaasti pyöriessä akselinsa ympäri. Tuota varsinkin lapsena ihmettelin. Ja ihmettelen yhä. Miten vakaata, miten selvää ja miten ikuista – kolme neljä miljardia vuottako vielä? Toisaalta kerrotaan että maapallolle muodostuu mantereitten yhteenliittymä: supermanner joka sitten kuumentaa vielä ilmaa ihan omin päin ja ihmiskunta on hätää kärsimässä. No, siihenkin menee suunnilleen 300 miljoonaa vuotta.

Mittakaava on silti käsittämätön. Yksikin miljoona on jo vuosissa mahdoton, ainakin minulle. Mitä täällä oli miljoona vuotta sitten. Vähemmän on parempi. Riittävästi.

”Tuhat kertaa tuhat vuotta,/ mitään ei voi tehdä suotta.” kirjoitti jo Lauri Viita. Paljon vastaavia hyviä säkeitä kirjoittivat ennen häntäkin monet lähes jo unohtuneet poeetat maailmalla. Mutta vain lähes. Tuhannet vuodet on runous silti jo kestänyt ja vaikka sitä kuinka sysittäisi ja syrjittäisi, se pitää edelleen pintansa. Harva lukee, vielä harvempi ymmärtää. Mutta runous ei siitä piittaa. Hyvin kirjoitettu pysyy. Ja tuohon toden lauseeseen a la Hemingway voisi tänään myös lopettaa, varsinkin kun vielä muistan odessalaisten kertomusten ja niiden runouden mestarin, Isaak Babelin vastaavan toteamuksen:

 ”Yksikään luoti ei voi lävistää sydäntä sellaisella voimalla kuin oikeaan paikkaan pantu piste.”

(1.10.2023)

P.S.

”Metsään menin. Puille nöyrästi kumarsin. Nyt on astiani marjoja täynnä.”

Näin kirjoitti Helvi Juvonen. Tuli mieleen kun menimme sieneen Valkerpyyn kalliolle. Ensin ei löytynyt mitään, marjoja oli lehdettömissä varvuissa, mutta mauttomia jo, vaan sitten suppilovahverot alkoivat ilmestyä piilostaan. Ja lopulta näimme jopa aivan puhdasta lampaankääpää.

Puille kumarsin. Kyllä. Kiitos. Ja vielä tässä on syksyä edessäkin.

Eikä siinä kaikki. Myös naavaa löytyi yhä. Puhdas on siis Suomemme ilma täällä.