Paluu kotiin maailmalta on aina paluuta kuin täysin muuhun maailmaan: pienempään, hiljaisempaan, aamulla ja illalla punervaan ja utuiseen, sitten vihreämpään ja pehmeään; yhtä kaikki tutumpaan ja omaan. Vaikka on jo syyskuun loppu ei ruska etelässä ole edes päässyt kunnolla alkuun. Vain Lohjan hautuumaan aidalla näki edes vähän jotain siitä ruskasta, mikä ennen tähän vuodenaikaan on loistanut jo täysillä.

Tasaus oli jo eilen ja päivä siis yötä lyhyempi taas puoli vuotta. Silti koti on koti ja maisema rakas, ehkä siksi ettei se muutu kuin vuodenaikojen mukana. Se taas johtuu siitä että laakso on lailla rauhoitettu, kuten takasuokin Natura-alueena, emmekä itse hakkaa omaa metsäämme. Mutta heti kun lähtee kävelylle ennen niin koskemattomiin lähimetsiin, törmää usein enää vain hakkuisiin ja sellaisiin oksakasoihin, ettei kävelystä tahdo tulla mitään.

Kaipa metsäteollisuus on lisännyt maamme vaurautta, mutta se on sittenkin osin näennäistä. Ja entäs kun metsät on hakattu ja mineraalit kaivettu. Olemmeko Afrikkaa vai Kreikan tiellä lopullisesti? Se ei politiikkoja ole kiinnostanut ennenkään. Entä nyt? Leikkauksia pitäisi tehdä, koska täällä eletään yli varojen, mutta mikään leikkaus ei kelpaa kenellekään. Lopputuloksen laatua voi siten vain arvailla. Velaksi ei voi loputtomiin elää, luulen.

Jo paluu kotimaahan lentäenq todensi jotain siitä mitä ja miten rahoja täällä käytetään. Jos ennen sanottiinkin, että maamme on köyhä ja siksi jää (jos kultaa kaivannet), ei se siltä tuntunut, kun vertasi Hanian miellyttävää ja vanhanaikaisen parakkimaista ja liikuttavaa lentoasemaa Helsingin ylelliseen, jo liiankin pöyhkeilevään lentomatkustajille pykättyyn palatsiin. Onko se sodan takia saapumatta jääneille aasialaisille suunniteltu ja tarkoitettu? Meille se sitten nyt jäi.

Saimme koneesta noustuamme ja matkalaukkujen ja auton luo talsiessamme pari kilometriä lisää päivän muuten vähän vajaaksi jääneeseen tavoitteeseen: tuli lopulta taas yli kymmenen kilometriä kävelyä, sittenkin!

Siinä eli liikunnassa lie matkailun yksi hyvistä anneista tässä nykyelämässä. Paikallaan ollen mätänee kuin puusta pudonnut omena, voisi sanoa, mutta en uskalla. Toinen plussa matkailussa on se, että saamme sitten jotain mihin tätä kotoista elämää verrata. Hyvä oli olla Rethymn(ioni)ssa, mutta kuumuus ei ole sittenkään se, mitä maailmasta kaipaa. Mieluummin etenen villapuserolla kylmyyttä torjuen kuin shortseissa ainaisessa helteessä talsien.

Hankala on toisaalta juuri nyt oman maamme kuvio, löytyy vaurautta mutta myös köyhyyttä ja köyhänä Suomi taitaa pysyä edelleen monin tavoin: luonnon riisto jatkuu, kaivoksia avataan ulkomaalaisille yrityksille noin vain, metsää hakataan heikkopäisten lailla.

Rikkauttakin on, mutta missä, miten saatua ja kenellä. Vaan jotta pysyisin riveillä enkä kiihtyisi ja loikkisi niiden yli, tahdon ajatella jotain hyvää ja jotain positiivista. Ajattelen siis vaikkapa syksyämme ja sen ja sateiden ja lämmön aiheuttamaa seurausta: sieniä.

Palataan sienten myötä perusasioihin ja pysytään niiden kanssa maan tukevalla pinnalla. Joskin muistan äkkiä mitä muuan ranskalainen herrasmies kirjoitti muistikirjaansa kun kuuli Pickwickiltä (Dickensin luomalta hahmolta) tämän ajatuksia politiikasta. ”Polistikka, se yllettee, ihmetyttee…”, jotenkin noin se meni; sitaatti on tosin muistinvarainen. Ja juuri sitä politiikka yhä tekee. Jokainen hallitus on väärässä, jokainen oppositio oikeassa. Revi siitä sitten.

Nyt sieneen, hitto soikoon. Tottele viimein otsikkoasi, mies!

Kun kirjoitin otsikoksi Sienessä, mieleeni tulvahtivat lapsuuden ja nuoruuden ainekirjoitusten otsikot. Tuo olisi hyvin voinut olla yksi niistä.

Aineita tuskin kouluissa enää entiseen tahtiin kirjoitetaan, vaikka se olisi yksi loogiseen omaan ajatteluun johdattavista parhaimmista väylistä.

Mutta seis, älä taas horjahda polulta, palaa sieniin! Sieniä ei ennen tosin kovin paljon syöty länsi-Suomessa, ne olivat idän porukan eineitä; lännessä vain ”maonlakkeja”, lähinnä elukoille sopivia.

Toinen maailmansota muutti jo paljon sieniin suhtautumista, olihan kyseessä ilmainen, ravitseva ja tarpeeseen tuleva ruoka. Silloin opittiin muutenkin paljon siitä mitä luonto meille saattoi antaa, koska pulaa oli kaikesta. Kun Toivo Rautavaara 60-luvulla aloitti radiossa saarnatyönsä sienestyksen puolesta, se innosti ihmisiä. Mauri Korhonen jatkoi valistamista sienikirjoillaan ja vähitellen alkoi sienibuumi elpyä muuallakin maassamme kuin itärajan tuntumassa.

Itse olen Rautavaaran radiovalistuksen kasvatti, hän sai minutkin keräämään niitä. Ohjeensa oli: jos sieni maistuu hyvältä, sen voi syödä… Ei sopinut aivan kaikkiin lajeihin, vaikkapa tappavaan suippumyrkkyseitikkiin. Maistoin muuten kerran sappitattia (se ei sentään tapa) enkä ikinä unohda sen makua. Pahempaa kuin… niin mikä? Ei heti edes tule mieleen vertailukohtaa. Jos näette tatin jonka alla roikkuu pehmeää punervaa mössöpillistöä, pysykää kaukana. Kammottava maku tulee suuhun nytkin, kun sitä ajattelen.

Herkkutatti on nuorena valkoinen ja kiinteämpi; vanhaa ei edes kannata kerätä, se on sääskien syömä useimmiten. Sappitatin jalan ympärillä on taas verkkokuviota. Ja herkkutatin jalka on muutenkin erilainen, pullea. Vain herkkutatti on todellinen herkku.

Mauri Korhonen opetti kirjoillaan tunnistamaan sienet oikein. Se kävi pirtaan. Lakkasin keräämästä ryöpättäviä rouskuja, koska ryöppäys vie myös ison osan ravintoaineista mennessään. Poimin nykyisin enää ehken vain kymmentä lajia, mikä riittää mainiosti. Lisääkin voi ottaa jos haluaa, mutta kun ei tarvitse. – Vain paras on kyllin hyvää, kuten äiti sanoi. Ja sanoi näinkin: – Yhtään en valitse vaan parhaimman otan.

Mitkä siis ovat parhaita sieniä. Minulle niitä ovat herkkutatti, keltavahvero eli kanttis, nuori lampaankääpä, vaalea orakas ja suppilovahvero. Ukonsieni toki myös, herkkusienet, jos niitä ei sotke valkeaan kärpässieneen – onneksi tiedän eron, ruskeat heltat herkkusienillä. Ja onhan niitä muitakin, vaikkapa kehnäsieni. Mutta hyvänä sienivuonna kuten nyt parhaita löytyy paljon, ja juuri niitä on oikeastaan myös helppo tunnistaa ja kerätä.

Ensinnä herkkutatti (boletus edulis), siinä minulle numero yksi. Onhan se maailmallakin tunnettu ja ylistetty, erityisesti Italiassa. Siellä niitä kutsutaan nimellä porcini, pikku porsaat.

Rakkaalla lapsella on joka maassa oma nimensä. Ruotsissa Karljohanssvamp kansan kielessä vain karljohan; Venäjällä belyi grib (mielikuvitukseton nimitys: valkea sieni), Ranskassa les cèpes. Se tarkoittaa myös herkkua. Herkku se onkin, ja ehken kaikkein arvostetuin juuri Italiassa. Risotto siitä on uskomattoman maukasta. Itse hitaasti ja oikeaoppisesti tehtynä, täällä kotona etenkin. Ja silloin minä – kerrankaan – en ole itse hellan äärellä.

Eilen kävimme metsässä. Tällä seudulla niitä, kunnollisia vanhan ajan metsiä, ei enää kasva monia. Tässäkin tutussa paikassa Äijäsmäen kupeella on tehty harvennushakkuu ja kulku siellä ei ollut kaikkein mukavinta, mutta sienirihmasto oli jo osin toipunut. Ja sateiden tähden ja kahden huonon ja kuivan syksyn tähden sienten runsaus on nyt todella äärimmillään.

Olimme olleet samassa rinteessä jo pari viikkoa aiemmin ennen matkaa, jolloin löytyi ukonsieniä ja valtavia aivan kiinteitä punikkitatteja ja lehmäntatteja eli löpöjä. Kuvasin punikkeja silloin ja laitan taas yhden kuvan tähän, vaikka se on jo blogissa kerran ollut. Näin isoja ja puhtaita kun en ole kuuna kullan valkeana ennen tavannut. Ihme.

Nyt oli sitten toisten sienten vuoro. Yksi ainokainen herkkutatti joka oli vielä kiinteä, monta jo vanhaa ja maailmasta poistuvaa. Mutta paljon kanttarelleja (kirjoitan sen aina noin eli kahdella t-kirjaimella) ja paljon aivan tuoretta ja sääskiltä vielä välttynyttä lampaankääpää, mainio herkku sekin, kiinteä ja kaikkea muuta kuin perinteisen sienimäinen on sen purutuntuma. Tattejakin näki yhä, uutta satoa, siksi piskuisia ja kauniita kuin korut: punikkeja edelleen.

Turhaan emme siis vaeltaneet, vaikka metsissä kulkiessa ei saalis sittenkään ole se pääasia, vaan liike. Ja kulkemisen kumppanina seuraa vielä puhdas raikas mäntyilma: ilmainen happihumala, joksi elämystä saanee kutsua.

Kun keruu oli tehty, jäi jäljelle puhdistus. Tärkeintä oli tehdä se heti metsässä, turha kantaa roskia kotiin. Loput eli hienosäädön sai sitten rauhassa putsailla pihalla ihan silmälasit päässä, veitsi vierellä ja piskuinen suti kädessä.

Laitoin kunkin sienilajin vielä omaan astiaansa, sillä jokaisessa on spesiaali makunsa. Hifistelyä ehkä, mutta sallittakoon. Ja sitten ei muuta kuin soosin tekoon. Oliiviöljyä pannulle, kuullotettua sipulia, kaurakermaa, ripaus herbamarea ja ennen kaikkea sieniä. Siinä se. Turha laittaa muita mausteita, silloin sienen maku peittyy.

Kun kasvimaasta kaivaa vielä vähän perunaa ja hakee kaiken  kumppaniksi vaikkapa vihreitä papuja, on ruoka valmis. Joskus vähäkin on paljon, mutta nyt kaikkea riitti ylen määrin. Metsä soi antimiaan ja me kiitimme ja kiitämme yhä. Bon appétit, voi myös lisätä kaikille, jotka sienestämään vielä aikovat. Tietenkin hyvää ruokahalua pitää tässä sieniyhteydessä toivottaa hienostellen eli ranskaksi, onhan se kaiketi yhä vielä tämän maailman tärkein tai ainakin suosituin köökkikieli.

(24.9.2023, tasan kolme kuukautta jouluun…)