Monelle pitkänmatkanjuoksijalle viimeiset metrit ovat vaikeimmat. Näin lienee elämässäkin, ainakin joskus. Ja varsinkin kun matkustaa.

Nyt on jo perjantai-ilta edelleen Rethymno(ni)ssa ja äkillinen uupumus iski. Ehkä se johtuu siitä että hellettä piisaa, aurinkoa annettiin koko päivä ja tuulikin oli lähes tyyntynyt. Meri pysyi siksi sileänä.

Oli palattava hotellille aiemmin kuin muina päivinä ja niin kävelymäärä jäi alhaisemmaksi kuin ennen, vain vähän yli kymmeneen kilometriin. Mutta kuumuus oli seinä. Aloin kaivata niitä alkuviikon kohisevia myrskyaaltoja jotka söivät hietikkoa ja olisivat heitelleet uimariparkoja sinne tänne lapasten lailla, elleivät punaiset liput olisi hulmunneet ja oma järkikin ehkä estänyt uimisen.

Ihmeitten aika ei ole ohi. Homo sapiens osaa yhä ajatella.

Mutta nyt kellon lähetessä jo iltaseitsemää, moni tuolla tyynessä lahdessa vielä kahlaa pitemmälle ja seisoo sitten vyötäisiä myöten vedessä kumppanin tai koko joukkueensa kera ja turisee. Kaiketi siis ui… Onhan rantaloma sitä varten tehty.

Me emme tänään uineet, mutta aloitimme aamun taas kuten ennenkin. Tasan puoli kahdeksan aamiaiselle, kun kyökki avattiin, sitten kohti Linnoitusta (Fortezza) jälleen sen kauniin satamarannan kautta, jonka aamuinen tyhjyys miellyttää niin. Muutama juoksija, pari tutunnäköistä jo, muutama koiran ulkoilluttaja kun en kehtaa kirjoittaa sanaa kusettaja, muutama kadunpuhdistaja ja jalkakäytävien kostuttaja. Ja kaiken aikaa meri ja meren peili oikealla sivustalla. Hyvältä se tuntui ja hyvältä tuoksui: kalalta ja suolalta.  

Venetsialainen linnoitus oli siis kohteena jo toisen kerran. Se on muodoltaan pentagon, viisikulmio, mikä kreikankielinen nimitys on sittemmin kulkeutunut maailmalle ja muuntunut jopa USA:n sodanjohdon aivokeskukseksi, joka rakennettiin samaan muotoon. Myös nimillä on usein pitkä ja outokin historiansa.

Kun seisoo linnakkeen sisällä  kukkulalla ja antaa katseen kiertää, alkaa tajuta sen suuruuden ja muodot. Mutta häviö tuli sillekin vaikka jyrkkiä ovat edelleen rakennelman pystysuorat reunat. Kaiken voinee kiertää. Ja kyse on myös puolustajien moraalista, todellisesta tahdosta. Venetsia antautui aikanaan Napoleonin joukoille laukaustakaan ampumatta, Suomenlinna venäläisille. Mikään, ei niin mikään mahti ole maailmassa pysyvää. Sen historia opettaa. Taas kerran suosittelen kaikkia kiinnostuneita lukemaan Gibbonin teoksen Rooman valtakunnan rappio ja tuho. Läheltä liippaa nykyaikaa, vaan kuinka läheltä, sitä en ehken enää ole todistamassa.

Moskeijassa oli paikalla sama nainen kuin aiemminkin, hän joka ruokkii kissoja. Kun annoimme sille työlle ropomme lasipurkkiin, nainen kuuli kilahdukset ja tuli iloisena paikalle.

Kävi ilmi että ruokittavia kissoja oli kaikkiaan 26. Täällä hän oli kesän äitinsä hoteissa ja työssä moskeijassa, talvet Ateenassa, jossa puolestaan viisi koiraa ja vain yksi kissa.

Paljon siinä puheltiin. Kävi ilmi sekin, etteivät rantojen ravintolanpitäjät kissojen ruokkimista hyväksyneet: vain jos turistit sitä tekivät. Tuovathan turistit heille leivän. Kaikilla asioilla on siis puolensa. Vastustat yhtä, mutta hyväksyt toisen. Yksi käsi kiittää, toinen puristuu nyrkkiin. Ihmisen ikuinen dilemma.

Otin taas kuvia mutta keskityin nyt erilaisiin aukkoihin linnoituksessa ja ikkunoihin muutenkin vähän kaikkialla kun palasimme kierrellen ja kaarrelen takaisin vanhan kaupungin kujia. Ikkunat ovat aukkoja jonnekin. Autioon taloon, mutta autio miksi?

Joskus ikkuna on kuin lohduttaja ikivanhalle ruukulle.

Jokin uudenaikainen ovi taas voi johtaa pimeään jonka päässä toinen ovi ja siinä ihmisen hahmo kun tarkemmin katsoo. Kuvatessa sitä ei huomannut. Salaisuus tuokin. Mitä ja miksi? Vastauksen voi keksiä ihan itse.

Yleensä aukko seinässä on kuitenkin ihan oikea ikkuna joka tuo valoa pimeyteen. Isoja eivät ikkunat täällä ole; sen verran kirkasta ja kuumaa kaataa aurinko Kreetan ja sen asukkaiden niskaan.

Joskus ikkuna tuo mielen vankilan. Tosin linnoituksessa ristikko voi olla suoja. Ja nyt myös kuin taulu.

Palasimme hotellille vain joutuaksemme taas pois, koska huonetta siivottiin.

Puolelta päivin lähdimme osin siksi pienelle autoretkelle kylään joka aikojen kuluessa on tullut kuuluisaksi savenvalajista. Kylän nimi on Margarites ja paljon sieltä löytyi kauppoja jotka myivät tutuntuisia astioita ja ruukkuja. Nähty.

Moni muukin oli paikasta kuullut, mutta tungosta oli lopulta vain kapealla kylätiellä, kun isot bussit yrittivät päästä mutkissa toistensa ohitse.

Söimme lounaan tavernassa jossa isäntä ja lapset kiljuivat kuin pistettävät ja saimme mitä isännät saattoivat antaa; kylästä olivat menneet sähköt eikä palautusta ollut kuulemma luvattu pitkään aikaan. Mutta hyvää saimme silti: zucchinipiirasta, papua, etanoita, tshasikia, ihan niin ettei paremmasta väliä; kaasuhella kun toimi. Kaasupulloja näkeekin vähän joka puolella.

Lähdimme lampsimaan ylämäkeen ja osuimme onnekkaasti oikeaan kohteeseen.

Pajaa piti Jorgos Dalamvelas joka tullessamme esitteli töitään innokkaasti italiaksi nuorelle pariskunnalle. Jäin kuuntelemaan hänen puhettaan ja kysyin mistä mies oli oppinut italiaa. – Isoisältä, oli vastaus. Kun hän kuuli että olimme Suomesta, suusta löytyivät myös suomen sanat kastelukannu, lampaanvilla ja savi. Hän oli pitänyt täällä kursseja suomalaisille, kävi ilmi. Valmisti myös saven itse ja poltti keramiikkansa puu-uunissa.

Kun katsoi hänen töitään, ymmärsi että kyseessä oli artisaani, oikea taiteilija. Mies näytti myös miten märällä yhdellä villalangalla ruukkuun tehtiin parissa sekunnissa kukkia. Noin vain.

Lisää näytöstä seurasi. Kastelukannu oli antiikin keksintö ja Jorgos näytti sitten, miten se jo aikanaan toimi; itse valmistamallaan kannulla tietty. Kuvassa kannu ja tässä mies. Jo entivanhaan oli keksitty keino, jolla vesi vain väliin valui pohjasta. Sitä saattoi itse säädellä.

Kun italialaiset kuulivat omaa italiaani, he ilahtuivat ja kysyivät miten minä heidän äidinkieltään olin halunnut oppia.

Kerroin että syynä oli Italian kirjallisuus, eikä puheesta hetkeen ollut tulla loppua. Varsinkin kun sanoin että yksi omista lempikirjailijoista oli Antonio Tabucchi. Se sattui olemaan heidänkin. Ei ole kulttuuri kuolemassa maailmasta, harvenemassa ehkä, mutta hyvältä tuntui kun kuuli mistä Tabucchin kirjoista he pitivät. Sanoin että minulla on varmuudella aivan kaikki mitä tuo aikanaan ikäiseni mies (tosin menehtyi jo 2012) koskaan on italiaksi julkaissut.

Keskustelu olisi jatkunut, mutta valajamestari tuli taas siihen ja pitihän häneltä yksi pytty ostaa, varsinkin kun vaimo sen valitsi.

En ollut pahoillani, niin hyvää työtä mies teki. Ilo oli hänetkin tavata. Sähköt olivat edelleen poissa joten kortilla maksaminen ei onnistuisi, mutta kun nostin käteni, sähköt syttyivät saman tien. Tuli, miten tuon sanoisin, hieman jeesusteleva olo.

Kun erosimme italialaisista, siteerasin heille vielä yhtä Tabucchin novellikokoelmaa: Piccoli equivoci senza importanza – Pieniä väärinkäsityksiä vailla merkitystä. Siihen sanoi nainen, että ei, tällä tapaamisella oli merkityksensä, johon mies yhtyi. Ja samaa mieltä olin itsekin. Tuosta vierailusta savipajassa jäi valoisa muisto.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Savipajan kohtaamisten muisto lämmittää mieltä yhä. Kirjoitan tätä sängyllä. Ilta hämärtää. Meressä on enää yksi seisoja. Kohta ei sitäkään. Kuvaan sen ja basta, saa riittää tältä päivältä.

Mutta toisin kävi. Vielä kerta kiellon päälle, sanoi aina äitini. Otin siksi sittenkin yhden, vaan todella jo vihoviimeisen kuvan. Näin aika kuluu. Yö hiipii, valo katoaa. Loppukuvan taustalla vasemmalla reunalla näkyy sataman takana yhä jököttävä linnake, pitkään niin ylväs ja valloittamaton, mutta nyt enää raunio ja muistomerkki ajoista, joita ei täällä voi muistaa kukaan; jokin historioitsija vain. Mutta meidän muidenkin olisi ehkä hyvä tajuta, että maailmamme on kerroksia täynnä. Aina kannattaa kaivaa niin sanoilla kuin teoilla. Turhaa se ei koskaan liene.

(15.9.2023)