Tuli aamu ja ilta ja neljäs päivä. Aamu koitti. Tähti taivaalla pilkkuna, kuu kissan kyntenä. Ja pikku pilvi kuin aamun ensi ajatus, tai unen viimeinen.

Matkoilla juuri neljäs päivä on usein se, jolloin ruumiin ja mielen valtaa väsymys. Olemme nyt jo palanneet hotellihuoneeseen ja kas, tottahan se on. Kello on 15.45 ja kun olemme jo aikaisesta aamusta tehneet turistin ansiokasta työtä, on mukava olla vain tässä vuoteella kone sylissä ja kirjoittaa.

Vielä edessä on toki pieni hetki kävelyä myöhemmin ja sitten taas: hyvästi iltaelämä, tervetuloa oma hotellielämä. Onpa maailma muuttunut siitä kun olin nuori. Tai sanoisiko: olin vasta alkutiellä elämän ihmeiden löytämisessä.

Silloin ilo ilman viinaa oli, niin, teeskentelyä, sanoo tuo vanha muisti. Ja ei muuta kuin kippis ja qui pis,  vai miten tuo hölmöily meni?

Sitä humua ja sumua näkyvät kyllä jotkut vierailijat yhä hakevan, vaan vähimmistöstä on kysymys. Ja kun taas aamulla lähdimme kahdeksan jälkeen harhailemaan Rethymno(ni)n vanhaan kaupunkiin, olivat kadut vapaat ja lähes autiot.

Lakaisijoita, unisia kauppiaita taas, kissoja, pari koiraakin. Ja yksi ylväs kissa, kuin patsas. Omisti kuninkaan lailla sen osan kaupungin maailmasta.

Tyhjiä kujia oli mitä miellyttävintä harhailla ja hieman eksyäkin.

Vaan kuten olen jo sanonut, ei täällä voi suuremmin eksyä: kun aurinko nousee, se on idässä. Keskipäivällä etelässä ja illalla lännessä. Ja meri on vanhaan kaupunkiin mennessä oikealla pohjoisessa ja sitten palatessa taas vasemmalla.

Yksinkertaista, jos siitä piti huolen. Ja jos ei, aina on mahdollista kysyä. Tosin en voi olla varma kaikista vastauksista. Kreikankielen alkeet eivät kuitenkaan ole vielä hallinnassa. Mutta jotain opin taas tänään. Osaan jo lukea, mutta en ymmärrä lukemaani. Kun näin sanan nero, kysyin tarkoittiko se mustaa. Vettä, oli vastaus. Italiani ei siis auta lainkaan. Voi Nero, minkä minulle teit!

Aamupolkumme vei meitä pitkin tuttua reittiä, mutta poikkesimme sitten taas muualle noin vain. Yksi kuja johti jonnekin ja toinen kapea kujanen kirkkoon. Koska ovi oli auki, menimme.

Niin yksinkertaista täällä on: sisään vain. Kirkossa ei ollut ketään; ikoneja kyllä kulkijaa tervehtimässä,  pari palavaa kynttilää. Ja rauha. Tuollaisen kirkon minä hyväksyn, se ottaa maallisemmankin miekkosen vastaan. Eikä täällä ilmeisesti kukaan edes yritä tahria tai ryövätä mitään. Olisiko maallamme tässä oppimista?

Kävimme tunnin sisällä neljässä kirkossa, eksyimme niihin siis. Outo sattuma!

Kuvassa kirkon lasimaalausten läpi heijastuvan valon taikaa.

Yksi kirkko oli roomalaiskatolinen, paljon ankeampi Kreikan katolisia. Jokainen uskontokunta lie Kreetalla edustettu, joskin hylätyistä minareeteista ei enää kaiu rukoushuutoja. Turkki ja Kreikka; kissa ja koira. Mutta se ei täällä näy, kuten Kyproksella. Ja hyvä niin. Viha ja veljesvihaa on maailmassa jo aivan liikaa ja lisää näkyy vain syntyvän.

Koska tuuli moinasi ja aallot madaltuivat, menimme viettämään rantaelämää. Se ei oikein onnistunut, vaikka yritystä oli. Kaiken aikaa paikalle tuli lisää ihmisiä ja vähitellen lähimmät rantatuolitkin alkoivat täyttyä. Tuli ahtauden tunne.

Meri oli kuitenkin yhä suuri ja avoin aina horisonttiin saakka.

Silti uiminen ei vielä houkuttanut. Ja kun kuumuus kasvoi, palasimme hotellille ja kävimme uimassa sen pienessä altaassa. Ja kylläpä se virkisti. Paikalla altaassa ei taaskaan ollut ketään. Ihan se siinä oli kuin meitä varten vain. Ex oriente lux, ex occidente luxus.

Lyhyeksi jäi lepohetki huoneessa. Taas lähdimme kaduille ja kohti uusia päätähuimaavia seikkailuja. Päätä voi huimata monin tavoin; täällä saa näköjään vapaasti myydä ja pössytellä kannabista.

Kannabiskauppoja löytyy ja opastusta käyttöön saa (saisi) jos haluaa. Enpä tiedä. Kun maailmaa on vaikea kestää selvin päin, miten sitä kestäisi sekaisena.

Huvittaa Eurooppa. Unionimme superpalkatut viisaat askartelevat nippelien kanssa ja kieltävät kaikkea: väärät korkit pois tölkeistä, menthol pois tupakasta ja pois jopa silakanpyynti, mutta kannabiksen nuo siis sallivat noin vain. Taitavat pössytellä itsekin? Ilmankos koko Brysselin sirkus tuntuu välillä järjettömältä.

Mutta olkoot nuo pöljät. Pääasia ettemme päästä heitä koteihimme eli ajatuksiin. Juuri siinä piilee se hyvin tärkeä raja.

Joten eteenpäin taas. Vaan minne? Mitäpä kertoisin teille vielä päivämme kulusta? Näin jotenkin Kivi kauan sitten kirjoitti. Jotakin ehkä. Kaikkea teimme, pientä ja keskikokoa, muttei sentään suurta. Se taas kuului Tuomas Anhavan säkeeseen.

Kuljimme ja kuljimme ja kuvasin aina kun jaksoin. Kuvasin jopa kuivia merisiilejä. Komeita kuolleinakin.

Kuvasin sitten vanhaa venetsialaista lähdekaivoa, jonka luokse myös eksyimme. Kyyhkyjä veden äärellä. Idylli sekin.

Kuvasin myös kujia. Ihmisistä edelleen lähes vapaita.

Jossain pari vanhempaa herraa istui juttelemassa. Aamun avaus. Maallinen rukoushetki.

Mona Lisakin osui silmiin. Sen verran ymmärrän jo että sana Zaharoplazteio tarkoittaa ehken sokerileipuria tai konditoriaa.

Kirjakaupassakin kävin taas. Mihinkä leopardi täplistään tai ehkä paremmin koira karvoistaan. Löysin Willa Catherin kirjan My Ántonia. Palaan siihen jahka huomenna alan sitä lukea.

Vaimo kuvasi minut ostopuuhissa. Koska naamani punoitti auringosta on kuva siksi kuulemma parempi mustavalkoisena…

Sitten olikin vuorossa enää kuppi kahvia ja paluu tänne hotellin huomaan. Kello on nyt 16.45. Olen siis naputtanut konetta tunnin verran. Ei päivää ilman sanoja, ei hetkeä ilman ajatusta.

Ajattelen, siis olen olemassa, sanoi jo, niin kuka. Descartes, jos oikein muistan. Kyllä: Gogito, ergo sum. Paras edelleen pitää siitä lujasti kiinni. Edes elämän hapertuvasta reunasta ei meikäläisen kannata koskaan hellittää.

(13.9.2023)