YKSI

Voiko yhdistää kahta niin erilaiselta tuntuvaa asiaa kuin tennis ja runous? Vastaus: kaikkea voi yhdistää, kun vain haluaa. Olen jo viikon kirjoittanut viimeisiä liuskoja kirjaan jota teen suomalaisesta, paremminkin suomenkielisestä  runoudesta. Aloitin toukokuusssa aivan alusta eli Agricolasta ja päädyin lähes nykyvaiheeseen. Kirjan loppu on nyt käsillä. Samaan aikaan olen kirjoittaessani myös katsellut US Openia, jota jo viikon ajan joka yö ja aikaisin aamulla on lähetetty suorana New Yorkista. Kyseessä on viimeinen Grand Slam -sarjan kilpailu, joita on neljä: Australia Open, Roland Garros, Wimbledon ja sitten tämä. Jos joku voittaa kaikki neljä samana vuonna, kyseessä on sitten tuo suuri slämmi; suurin kaikista.

Djokovic oli tänä vuonna jo lähellä kolmea perättäistä, muttei päässyt maaliin, kun kompastui Wimbledonissa uuteen tähteen eli nuoreen spaniardi Carlos Alcaraziin joka on nyt numero yksi vuoden rankingissa. Serbi Novak D. on kuitenkin jo voittanut eniten slam-kilpailuja ja lähes samalle tasolle ovat päässeet nykyisistä myös Federer ja Nadal. Edellinen on jo uransa lopettanut, Nadal myös ikään kuin nykyisten vammojensa takia, ja pian varmaan Djokovickin. Ja sitten tie on todella isosti auki Alcarazille joka juuri tällä hetkellä pitää jo ranking-listan ykköspaikkaa. Sekä hän että Djoko ovat molemmat mukana tässä kauden viimeisessä suurkilpailussa.

Suurimpia uhkaajia heille näyttäisivät olevan Medvedev ja Zverev. Edellinen pelaa juuri, minkä näen ruudun välityksellä kun tätä sunnuntaiaamuna kirjoitan. Kellomme on 6.48 ja New Yorkissa vasta 22.48, jos olen oikein ymmärtänyt. Aikaero kahdeksan tuntia pitänee kuitenkin kutinsa.

Mitä yhteyttä runolla ja tenniksellä oikeastaan on. Molemmissa on matematiikkaa, rytmiä, toistoa ja parhaimmillaan yllätyksiä, äkkikäänteitä ja outoja onnistumisia. Kuten hyvässä runossa ei tenniksessäkään koskaan aivan tiedä, mitä seuraavassa hetkessä tapahtuu. Joskus toinen on ylivoimainen ja aina myös samaan tapaan samalla tavalla ladeltu runokin alkaa usein kyllästyttää. No, sellaista on elämäkin. Rutiini tuottaa kyllä tasaista työtä, mutta huipuhetket jäävät pimeään. Silti arki voi toki sellaisenakin olla hyvää.

KAKSI

Runouden ylistys -kirjan alkupuolella mietin pelkästään runoutta näin:

”Mitä runous lopulta on? Kun asiaa mietin se on ajattelua, filosofiaa, elämänoppia ja kokemuksia, joiden muoto on suhteessa musiikkiin. Siten se on edelleen myös samaa laulua kuin muinoin esi-isiemme ilmaisemana, nyt vain vailla sävelmää sanojen kannattimena.

   Eli miten? Yksittäiset nuotit ovat kirjaimia, nuoteista tulee fraaseja, syntyy melodioita, kuten kirjaimista sanoja, sanoista lauseita ja ajatuksia.  Sanat soivat itse, soivat silloinkin, kun lukija ehkä ei edes huomaa sitä. Näin varsinkin, kun runo on moderni eli loppusoinnuton. Silti sointuisuuden löytää useimmiten jos ei lopusta niin vanhasuomalaisittain alkusointuina tai sitten sisäisenä harmoniana. Ja joskus kuin pelkkinä peräkkäisinä sanoina, joiden merkitysten monimielinen yhteys ja rytmi antavat sille kuitenkin jotain parhaan nykymusiikin sävystä, usein myös melodiasta, hiljaisuudesta, äänten myrskyistäkin (Satie, Pärt, Lloyd-Webber, Kalevi Aho). Runoutta on lopulta kaikki se minkä runollinen mieli tavoillaan tuo julki. Toisten tehtävänä on sitten arvottaa ja katsoa, voivatko he ottaa sanotun vastaan.

  Vuosikymmenten kuluessa olen kaikenkielisiä runoja lukiessani huomannut, että taito ei ole hyvän runon ainoa kriteeri, vaan kielitaituri saattaa myös jäädä oman sokkelonsa vangiksi. Aitous ja vilpittömyys sen sijaan pitävät yllättävän hyvin hengissä yksinkertaisenkin tuntuisia runoja ja elävät silloinkin, kun oman aikansa suuruudet ovat unohtuneet.  

    Tällä en tarkoita, etteikö jokin Shakespeare (1564 – 1616) olisi yhä ylivertainen. Nerokas tuo mies edelleen on, kuka lopulta olikin. Sadat vuodet ovat kuluneet ja aina vain näytelmät ja kieli niissä elävät, kuten sama runous soneteissa. Shakespearen säkeet ja repliikit ovat edelleen luettavissa niin, että voimme niitä ymmärtää ja nauttia ja ihailla niiden sointuisuutta.

   Paljon Stradford-on-Avonin mestaria taaemmaskin voimme katsoa. Tuhansien vuosien takaa löytyy vastaavia osaajia, kuten vaikkapa Homeros, joka eli todennäköisesti vuoden 700 paikkeilla eea., siis paljon ennen ajanlaskumme alkua, tuota entistä Kristuksen syntymää.

    Ilias ja Odysseia ovat edelleen maailmankirjallisuutta. Tuhannet vuodet ovat lopulta olleet pieniä askelia kirjallisuudessa, Suomessa nuo vain pari sataa vuotta (Samuli Kustaa Berg, Aleksis Kivi), mutta nykyiselle ihmiskunnalle viimeiset viisikymmentä vuotta näyttävät muuttaneen kaiken. Koskaan ei tieteen kehitys ole ollut näin nopeaa, koskaan sen vaikutukset ihmisten elämään yhtä mittavia. Myös kirjallisuuden ja varsinkin runouden merkitys on muuttunut. Mikä vielä vähän aikaa sitten  oli taiteen keskiössä, on nyt syrjässä siitä, ainakin osittain. Usein tuntee myös siltä, että pian lähes kokonaan.”

KOLME

Hieman loppulauseissa on alakuloa, mutta periksi ei anneta. Ja kukapa tulevaisuudesta tietää. On sunnuntaiaamu ja valo pilkottaa taas naapurin kukkulan harvennetun mäntymetsän takaa niin toivorikkaasti, että se tuntuu hyvältä.

Valon ja pimeän ikuinen kamppailu jatkuu kuitenkin ja pimeys on pian taas pitkään voitolla. Yöt ovat jo todella synkkiä, joskus kuu sentään kumottaa, laakso täynnä aamun unista sumua juuri nyt. Vielä aurinko hälventää sumun, kunnes tulee sekin hetki että sumu vain jää.

Kun eilen ajoin kauppaan, näin, miten paljon muuttovalmiita lintuja oli langoilla, kottaraisia varsinkin; niitä oli väliin satoja myös naapurin juuri puidulla pellolla. Tuo lähipelto saatiin puiduksi ennen sateita; nyt työ pellolla on mahdotonta taas – vedenpaisumusten tähden.

Olemme silti kaiketi onnekas maa; makeasta vedestä tulee maapallon suurin pula nykyteknologian tarvitsemien mineraalien kanssa.

Ei auta kuin miettiä omaa kuluttamista ja katsoa mikä on todella tarpeen, mikä ei. Vähästäkin voi joskus olla apua. Lintuja sentään voin auttaa tavallani eli talviruokinnan avulla, vaikka jotkut oikeauskoiset kieltävät senkin. Mutta enpä tiedä. Jotain haluaa tehdä, vaikka kuinka pientä. Tali ja auringonkukan siemenet odottavat taas että pääsevät tositoimintaan. Tosin vasta sitten kun ensilumi tulee.

Ilman lintuja elämää tuntuu mahdottomalta edes kuvitella. Lintujen kauneus ja lento ovat jo estetiikkaa sinänsä, mutta ne pitävät myös vaikkapa hyönteiskantoja kurissa. Aina ei voi ennustaa miten linnuille käy. Muistan miten Linkola suri kottaraisten vähenemistä; nyt taas tuntuu että tuo laji menestyy, kun monet taantuvat tai katoavat kokonaan. Tiaisista ovat lähes kadonneet töyhtö- ja pyrstötiaiset, vaan minkäpä sille voi. Näin yhden pyrstötintin viimeksi toissa talvella. Murheelliseksi vetää.

Tuleva talvi näyttää taas mitä kesän aikana on tapahtunut. Lajien kato on myös yksi maailman suurista pulmista; köyhtymistä tapahtuu kaikkialla eikä vain ruokapulasta kärsivien maiden kansalaisten joukossa.

Entä jos runouskin katoaisi lintulajien lailla; ainakin osa runoudesta, sen julkaisu ikään kuin heikkenee ja hiipuu juuri nyt samaan tahtiin kuin lukutaitokin. Runo ilman lukijaa on surullisempi kuin yksinäinen puu. Kysymys on siitä kuinka moni lapsistamme oppii todella lukemaan. Kuulin juuri, että moni peruskoulun käynyt lähtee maailmalle todella alkeellisin eväin; ihan kuin joskus 1800-luvulla Aleksis Kiven koulussa.

”Aaa pee see ummee nälkäpuuroo…”.  Jotenkin noin se tavaaminen sujui Juhanilta, joka kuitenkin pakon edessä oppi kirjan lopussa kunnolla tavaamaan hänkin ja sai vaimokseen Männistön muorin Venlan; pääsi siis vihille lukutaitonsa avulla. Mitään tuollaisia kannustimia ei nykyään enää tunnu olevan. Ihan sama. Who cares. OMG. WTF.

NELJÄ

Tänään pitäisi taas yrittää sienestystä. Viimeksi menimme metsään joka on säästynyt hakkuilta, mutta se oli liian korkealla kalliolla; kuivuus on siellä ollut niin suurta ettei vedenpaisumuskaan ole vielä virvoittanut uinuvan rihmaston kantaa. Söimme mustikoita ja puolukoita, siinä se oli. Mutta näkymä Valkerpyyn järvelle oli edelleen olemassa: yhtä hieno ja koskettava kuin aina. Sain siitä kuvan.

Ja sitten vaimoni tietenkin kuvasi minut. Mies mietteissään penkillä, tyhjä kori vieressään.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Ennen oli paremmin, taas… Vaan joskus lause pitää paikkansakin. Kaiholla muistan ajat kymmeniä vuosia sitten, jolloin riitti kun menin lähimetsään ja olin siellä kymmenisen minuuttia: kori tuli täyteen herkkutateista tuossa hetkessä. Kuin olisi silloisen Valintatalon tiskilla nopsaan vieraillut. Nyt kaikki, aivan kaikki vanhat metsät täällä on hakattu tai vähintäänkin harvennettu. Jopa kulku niissä on hankalaa sienestyksestä puhumattakaan. Kateudella katsomme instagrammin kuvia joissa jokaisella tuntuu olevan kanttarelleja, tatteja ja suppilovahveroita kasapäin koreissaan. Torillakin näin niitä toki kaupan; jopa mustia torvisieniä, joita kuulemma riittää. No, näin ne sentään ihan omin silmin, en vain kuvissa. Olihan sekin jotain.

VIISI

Rupesin tutkimaan milloin syyspäivän tasaus onkaan ja yllätyin: ihan pian, jo 23. syyskuuta, juuri tätä samaa jonka kolmas päivä on alkanut. Enää kaksikymmentä päivää siis on valo voitolla, sitten painikumarrus ja sitten pimeä kampittaa kirkkauden. Ja mitä meille jää, kynttilät ja talven mahdollisesti taas kallis pörssisähkö, jota kohta ei kukaan enää voi ennustaa. Nuo futuurit, katsokaas. Varmaa on vain yksi: sähköyhtiöillä on samanlainen niskalenkki kuluttajaan kuin pimeälläkin. Verkkoyhtiöistä puhumatta.

Tuosta tulee mieleen aivan muuta. Toinen kamppailu, kolmas, neljäs… Kuinkahan monta kiistaa maassamme onkaan taas käynnissä. Tympii jo. Jokaisella kaivajalla on omat tarkoituksensa. Mielenkiinnolla olen seurannut viimeksi demarien nykytaivalta. Aina tuntuu siltä, että koskaan ei kansa äänestä oikein, jos se sattuukin äänestämään väärin. Vääryys on aina korjattava. Mutta millä?

Demokratialla? Se toimii vain jos sen annetaan toimia. Ja aina tulee uutta näkyviin. Mieleeni muistuu vain yksi äidin kansanviisauksista ja -sutkauksista: ”Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin.” Mutta näyttää silti, että toisen musta on valkeampaa kuin toisen.

Kantaa ei pitäne ottaa, ei nykyaikana, herra auta, mutta erään uuden puolusihteerin taustasta on paljastunut kyllä kaikenlaista kiinnostavaa. Eikä siinä mitään, nuoruuden syntejä tutkaillaan, mutta sitäkin kiinnostavampaa on, etteivät demarien päätukijat eli Yle ja Helsingin Sanomat ole kirjoittaneet näistä vielä sanaakaan. Kun menneisyyttä aletaan tarkastella, kaikilta tuntuu näköjään löytyvän jotain sellaista joka ei aivan kestä päivänvaloa. Puhtaita pulmusia lie todella harvassa, enimmäkseen lintukirjoissa. Mutta vain vastustajista on oikeus ja velvollisuus puhua.

Mitä vähemmän politiikkaa ajattelee, sitä parempi juuri nyt, tuntuu. Woke. Maailma on jo tarpeeksi sekaisin ja aina vain sekaisemmaksi näyttää muuttuvan. Joka tapauksessa sekin on vain pakko kestää, kuten se että syksy on nyt todella alkanut. Odotamme ruskaa, pientä kauneutta ennen kuolemaa. Lapissa sitä jo lienee. Kun sen on kerran nähnyt, näkemäänsä ei koskaan unohda. Kiinnitän katseeni siihen. Politics sucks.

Odotan myös, että vielä päivä paistaa risukasaankin, kuten tuo yksi ikivanhoista sanonnoista kuuluu. Ja ennen kaikkea, että terveyttä riittää ja pysymme hengissä taas seuraavan talven yli. Pitäisikö yrittää löytää tai kaivaa ihan esiin Veikko Huovisen, tuon vanhan mestarin ”toiveikas talvimieli”?

Huovisella se tosin osaksi johtui siitä, että hän allergikkona saattoi talvikeleillä hengittää vapaasti. Mutta juuri mieliala, mielentila on se, jota ihminen tarvitsee voidakseen katsoa rauhassa eteenpäin. Kyllä toiveikkuudesta olisi talvellakin kyllä paljon apua. Ja heti ajatus karkaa ja liitää eteenpäin. Saman tien huomaan että alan uneksia keväästä, siitä miten lumi alkaa sulaa, miten tiet paljastuvat, miten pälvet lisääntyvät. Ensimmäinen sinivuokko, kenties maaliskuun alussa? Ja niin mennään taas eteenpäin, jos täällä olemme, kohti siintäviä korkeuksia, kuten tuo vanha slogaani kauan sitten niin mahtipontisesti ja harhaanjohtavasti julisti.

(3.9.2023)

P.S. 1

SIttenkin sieniä. Kyllä niitä on kun menee alemmas metsänreuniin. Pitää vain jaksaa vaeltaa ja äkkiä kaikkea oli edessä kuin herkkupöydällä.

Ensin ukonsieni. Vaimon löytämä.

Sitten muutama punikkitatti, ihan puhtaita ja tuoreita koosta huolimatta. Nuokin vaimon ensin huomaamia. Myöhemmin kyllä löysin tuollaisia minäkin.

P.S. 2

Ja mitä tulee Hyrsylän Mutkan kellahtaneeseen Miina Äkkijyrkän sonniin, josta viikko sitten kirjoitin, se on jo näköjään laitettu paloiksi ja saamassa kuljetuksen jonnekin. Jäljellä on tosiaankin enää kasa puuta lavalla ja maassa kuoppa. Taiteen loppusijoituspaikka ei aina liene maailman valoisin? Ellei se sittenkin hetkeksi leimahda vielä roihuun.

(3.9.2023)