Kun heräsimme aikaisin tänä sunnuntaiaamuna, satoi. Eikä se heti loppunut. Sade rummuttaa edelleen kattoa, ikkunaakin ja valuu kuistin ränniltä aivan jokena. Sadetta kaivattiin kesäkuussa, nyt sitä sitten saadaan. Alhaalla pelloilla on naapurin ruskeaa tuleentunutta viljaa vielä korjaamatta kuten kaikkialla. Mutta ehkä poutasää saapuu tulevalla viikolla ja sato saadaan viimein talteen.

Oma kukkapeltomme on äkkiä kuin muisto vain. Kaikki kauneus on ilo ikuinen, oli siis, vaan nyt mustuneitten ja ruskettuneitten hunajakukkien seassa on enää pilkahdus sitä, jos on. Syksy on ja syksy saa, harmaaksi muuttuu mieli ja maa. Jotenkin noin runoilisin, jos soisin tai voisin.

Sieniä kuulemma löytyy paljon. Kun eilen oli Suomen luonnon päivä, on sanottava vähän surumielisesti, että parhaat sienimetsät ovat täältä jo aikaa sitten kadonneet hakkuiden takia. Missä ennen oli herkkutatteja silmänkantamattomiin, on enää risukkoja joissa ei voi kunnolla edes kulkea. Torilla on toki kanttarelleja myynnissä kasapäin.

Suomen luonto hupenee, mutta niin hupenee maailmankin, vieläpä suuremmalla vauhdilla. Pysyvää on vain muutos, lisään nyt yhtä surumielisesti, ja samaa on moni vuosituhansien ajan jo sanonut. Täällä saa tilaan kuuluva metsämme elää, kasvaa ja kaatua, mutta ei sitä niin paljon ole, että se kompensoisi ympäristön menetykset. Sienetkään eivät omassa metsässämme juuri viihdy. Ehkä siksi että metsärinne on talon takana, jyrkkä, pohjoinen ja pimeä eikä sen reuna-alueilla ole väljyyttä sienille.

Avarat vanhat mäntymetsät ja kuusikot ovat enää muisto vain. Miten niitä kaipaankaan. Usein pienet polut, toisin sanoen niiden varret olivat oivia paikkoja sienestykselle. Mutta – pahempaakin voisi jo olla tiedossa kuin täkäläiset sienimetsien hakkuut. Luen kaivoksista, aurinkopuistoista ja tuulivoimaloista jotka äkkiä vain ilmaantuvat kun suunnitelmista lopulta kerrotaan ja lähes saman tien kansoittavat maat. Vihreä siirtymä lie hyväksi ja totta, mutta eri tavalla maastossa ja luonnossa kuin paperilla. Vaan kaikkeen on pienten ihmisten syytä alistua yhteisen hyvän tähden. Vai?

Nyt on sitten todella jo syksy, ainakin sen kynnys. Syksy muuttaa linnut, sen niminen oli Mirkka Rekolan runoteos. Totta. Linnut eivät laula. Paljon niitä ei olekaan. Lajit vähenevät. Rastaat kuitenkin marjapensaissa. Pääskysiä langoilla, kottaraisia suurina parvina. Kurjet huutavat aamuisin. Vielä kurkiperheet ovat yhdessä, mutta pian kait kokoontuvat ja lähtevät. Hyvin huonosti näyttää niiden pesintä sujuneen, vain yhdellä pariskunnalla on yksi ainokainen lapsi. Mistä lienee kysymys. Onko seudulla jokin peto joka on erikoistunut kurjenpesien ryöstöön. Vai ovatko kaikki muut pariskunnat liian nuoria tai mahoja täällä?

Syksy saa mielen kääntymään muualle. Maailman tässä tilassa ei kuitenkaan aina tiedä minne suunnata katse. Idän suunta on kuin ikuisesti poissa, kiitos Putinin. Länsi on avoin, ainakin vielä. Ja onhan noita matkoja tarjolla, loputtomiin on, kun alkaa plarata nettiä, jos kohta sen selaaminen on kuin työtä sekin. Kun tekee valintaa, kyse on arpapelistä jossa mielikuvilla on suurin osuus.

Yksi matka vuodessa vähän kauemmas kuin Eestiin tai Lappiin ei kuitenkaan liene liikaa. Pieni irtiotto, uuden näkeminen. Tuoreet kuvat, havainnot, pään järjestäminen ja pölyn pudistelu avartanee ajatuksia jotka tosiaan ovat ehkä hieman raiteutuneet. Omat työt kun ovat kummallakin olleet jokapäivää taas pitkään. Vaimolla päivätyö, minulla omani. Työtä lie sekin, vaikka itse asiassa pidän siitä mitä teen.

Suuri kirjoitusurakka lähenee loppuaan, ensimmäinen kierros. Kirjoitan runoudesta ja olen antanut jo manukselle mahtipontisen nimen: Runouden ylistys.

Siitä on kyllä kysymys, sillä runoutta haluan aina ylistää. Toisten runoutta siis, erityisesti meidän omaamme. Suomalaisesta ja tarkemmin  sanottuna suomenkielisestä runoudesta on nyt liuskoja kertynyt koneelle jo yli 400. Jos on alkanut Agricolasta ja pyrkii 2000-luvulle, se on silti vähimmäismäärä. Eikä se mielestäni tunnu paljolta, sillä onhan runous  elämän suola ainakin itselleni.

Siitä voin puhua joskus enemmänkin, jos kirja koskaan valmistuu. Mutta jo nyt tekee mieli ottaa siitä tähän vaikkapa Leif Färdingin runo. Ihan sen tähden että pidin hänestä ja hänen runoistaan jo aikoinaan ja pidän yhä. Runo on sopivan syksyinen, se tuoksuukin syksyltä, jos kohta myös aavistettavalta alakulolta:

     ”Menin rannalle. Puhuin kivelle

       ja kylmässä tuulessa väräjöiville lehdille

       koska oli syksy.

       Puhuin myös kivien ja kaarnojen ja sammalten samoajille,

       hyönteisille.

       Puhuin linnuille ja levottomalle tai tyvenelle merelle,

       puhuin auringolle.

       Ja koko ajan tuntui kuin ihminen kuuntelisi.”

Tämä on nimiruno postuumista kokoelmasta, joka siis julkaistiin nimellä Kuin ihminen kuuntelisi vuonna 1984. Siihen on kätketty jo salainen poismenon toive, jonka käsittää, varsinkin kun tietää mitä tapahtui. Leif Färding kuoli liian aikaisin (1951- 1983). Hän oli yksi niistä monista nuorista runoilijoista, jotka ovat poistuneet täältä omasta halustaan. Färding löydettiin metsästä ikään kuin nukkumasta itämaista filosofiaa käsittelevä kirja rinnallaan.

Olen kuullut ja myös lukenut, että otsan päällä olisi ollut palava kynttilä. Myytti, totta vai kuvitelma, kuka tietää. Tonttukuningas nukkuu, Hugo Simberg; siinä silti oma mielikuvani. Luulen, että hän oli rauhallinen kuollessaan, toivon, että hän poistui ilman tuskaa. Sen hän olisi ansainnut epätoivonsa keskeltä.

  

Minä tunsin häntä hieman aikanaan ja pidin miehestä, hänen rauhallisesta sympaattisesta hahmostaan, jollainen tämä oraansuojelija ja yksi kasvisravintolan perustajista nuorempana mitä ilmeisimmin olikin. Jotkut Färdingin läheisemmin tunteneet ovat tosin pitäneet häntä hyvin itsekeskeisenä ihmisenä, jonka ego oli miestä suurempi, mutta ei sitä runoista näe.

Taas kerran: jos tekijän tuntee, hänet pitäisi aina erottaa runoistaan, vaikka se olisi kuinka vaikeaa. Mielen järkkyminen tässä maailmassa ei ole tavatonta. Jälkeenjäänyt kirjallisuus on sitten se jota voi tutkia, runot ainoat, joita voimme lukea. Käsityksemme ihmisistä ovat aina niitä hankalampia, ajan myötä myös muuttuvia. Runo pysyy.

Runot niin, ikivanhoja monet, ihmiskunnan aamuhämärän lauluja; shamaanien ja noitien loitsuja ja muminoita ensin, vanhojen viisautta sitten, Homeroksen, Sapfon,  Villonin ja Shakespearen neroutta ja nyt vaikkapa nykyihmisen sieluntuskaa, rakkautta tai arjen valoa. Runoja on miljoonia, hyviä runoja löytyy suomeksikin tuhansia ja niitä riittää joka lähtöön, aivan jokaiselle, alkaen alkeellisista lastenloruista. Niistä voi siirtyä vaikkapa Kirsi Kunnakseen ja alkaa kulkea loputonta tietä eteenpäin aina uutta löytäen.

Hiljainen ja runoton on tosin tämä sadesunnuntai. Myös koiraherra Pate vietiin taas pois, mutta odotamme toki mestarin tuloa jälleen viikon lopulla. Kaipausta ja iloista näkemistä sitten taas filosofille ja hänen ikuiselle ja toiveikkaalle hedonismilleen.

Vähänpä tänne muuta kuuluu. Mutta kun äsken käväisin kaupassa, näin hämmästyttävän näyn, jota kyllä olen odottanut. Jo kymmenen vuotta on tuossa naapurissa, Aira Samulinin Hyrsylän Mutkassa, seissyt sinne muualta eli Haminasta siirretty Miina Äkkijyrkän Mahtisonni.

Uljas se oli silloin kotipaikassaan ennen kuin sai häädön Haminan satamasta. Hamina ja hamina.

Täällä se päätyi portinvartijaksi Samulinille, muttei aika sitä hyvin kohdellut. Viime vuodet se on ollut jo kaatumaisillaan. Toki sonnia on tuettu, mutta ehkä sade oli sen viimein yöllä tempaissut jaloiltaan ja romauttanut kyljelleen. Tätäkin saa kokea taide: hyvä idea, puusta tehty, ei ole ulkona kestävä, jos sitä ei millään lailla suojaa. Valtavan ja aikaa vieneen työn surkea loppu. Kepeät mullat, ellei noita lautoja, lankkuja ja parruja polteta. Teos lienee yhä Äkkijyrkän omaisuutta, joten saa nähdä mihin se tuosta kasastaan päätyy. Vaiko minnekään. (Kuulemma taiteilija on luvannut korjata sen. Saapa nähdä; ei tule olemaan helppoa.)

Itsekin kellahdan kohta ja alan vain olla tai lukea huvikseni jotain kiinnostavaa. Tai sitten oleilen vain. Levätä tekee välillä mieli, sillä jo pelkkä kirjoitusurakka on myös fyysistä. Aina ei uupumukseen tarvita ruumiin väsymystä; myös pää voi sanoa sopimuksen irti. Yleensä aamupäivän lopulla niin myös tapahtuu. Loppuaika, luppoaika on sitten muuta työtä kodin ja asioiden hoidon merkeissä. Normaalia ihmisen elämää. Valituksen aiheen näköistäkään ei itselläni todellakaan ole.

Silti kun runousurakan alku eli enismmäinen kierros on ohi, voisi ehkä viettää lomaa. Siihen palaamme taas. Mutta missä. Kaikki vaihtoehdot ovat toinen toistaan hankalampia. Kauas tekee mieli, lentää ei oikein enää saisi tuon omatunnon herkkyyden tähden; kompensaatioita voi kuitenkin tehdä. Ennen oli siis paremmin; ihan vain siksi ettei ihmiskunta ajatellut nokkaansa pitemmälle.

Tutkimme taas pitkään eri suuntia, katsoimme hintoja, syyskuu on jo aivan tuossa. Ehkä silloin sittenkin lennähdämme kuin lintuparvi jonnekin etelään. Mutta mutta mutta… Tällaistakin on elämä: jatkuvaa hankalien vaihtoehtojen punnintaa, joista sitten lopulta sokkona valitaan yksi. Ja sitten, sitten matkaan, jos siihen on päädytty.

Halua lähteä jonnekin lisää kyllä sade, joka suorastaan rummuttaa kattoon. Äh. Taas sade; sade, jota niin pitkään kesällä kaipasimme…

Kävi niin, että lopulta maatiais-Ceasar ylitti Rubicon(Sitarla)-joen. Sateen rummutuksella oli siten seurauksensa. Aivan hukkaan ei valunut sunnuntai, koska saimme päätetyksi matkan. Se alkaa jo kahden viikon kuluttua, ihmeellisen pian, kun ottaa huomioon tapamme katsoa kuukausia eteenpäin.

Miten lie että sattuikin näin. Se on menoks, sanoi Annie Lennox, kuten joku muistini mukaan hokee. Eikä siinä mitään, en vastustele. Sanon nyt itse vain Pirkka Puuhkalakin tapaan: Läkkämme, joskaan emme Lapin kylihin, vaan meren ääreen. Lopputulos ei ole yllättävä, sillä meri on se elementti jota mielikseen aina katsoo, varsinkin turvalliselta rannalta. Toivottavasti tämä keikaus nyt onnistuu, ja jos ei, sekin on hyväksyttävä vain tässä yllätysten ja katastrofien maailmassa. Ihminen päättää, mutta aika se on, joka tulevan aina lopulta säätää.

(27.8.2023)