Vähän yli viikko on kulunut siitä kun lähdimme pohjoiseen ja nyt sieltä on sitten myös palattu. Matka ylös sujui sutjakasti mutta kahdessa osassa eli rauhassa, matka alas sujahti sitten nopeammin: jokseenkin 1200 kilometriä taittui 15 tunnissa. Aiemmin meidän piti alaskin tulla samoin kuin ylös ja nukkua yö, mutta suunnitelmat muuttuivat monesta syystä. Pakko se on kun pukseeraa, kuten äitini aina muisti hokea. Joten ei auttanut muu kuin panna pastilli huuleen ja lähteä baanalle, niin kuin ennen sanottiin. Kello viisi aamulla tapahtui lähtö ja Jerisjärven rantamat jäivät kauas taakse.

Muutamassa tunnissa päästiin Kukkolankoskelle; sitä ennenkin oli jo kerran pysähdytty. Aamiainen syötiin, kahvit juotiin, ja nuhjaisessa ilmassa oli silti hienoa vain olla ja tuijottaa jokeen ja purra omaa lomakodissa hätäisesti laiteltu evästä. Siinä atrioidessa saattoi tuijottaa jokea.

Joki on joki, elävä joki varsinkin ja sellainen Tornionjoki yhä on. Ei padon patoa: siianlippojia ja kalastajia vain. Myös kahvi maistui näköalan lailla; kahvinkeittoni aamuhämärissä oli kuulemma onnistunut eli nyt en saanut runtua. Mistä kiitän rakkaintani. Ja sitten taas rattiin ja eteenpäin. Alas alas alas; siinä rytmi, jonka kuuli korvissaankin. Ja mikäs. Ensimmäiset tunnit olivat ajon kannalta parhaat: tiet tyhjiä, pari vastaantulijaa, pitkään ei ketään niskassa; vasta Torniota lähestyessämme vilkastui hieman. Mutta Kemissä ja varsinkin Oulussa oli teillä sitten taas jo täysi hulina. Siihen oli sitten vain syytä taas kerran tottua.

Paluussa ei ole koskaan samaa oloa kuin matkan alussa. Nyt oli kyseessä suoritus, ei maisemien ihailu. Vähiin se jäi. Mieleni teki poiketa Simojoella merta katsomaan, mutta siihenkin olisi huvennut vähintään tunti. Tutut paikat elivät enää vain muistoissa. Haukipudas hurahti samoin ohitse. Kahvia ehdittiin aina joskus hörpätä ja kerran atrioidakin, vaan ruoka ei ollut itsetarkoitus. Vaikka tiedänhän, että ruokailu eli vatsan täyttäminen tuolla oudolla proteiinin, hiilihydraattien, vitamiinien ja kasvismaailman suopealla sekoituksella, on yhtä kaikki se, mikä pitää ihmislasta pystyssä.

Seinäjoelle jurnutimme pitkässä letkassa. Parkanosta kohti Tamperetta samoin. Pikatien kaksikaistaisuus sieltä Hanko-Hyvinkäälle auttoi, koska halukkaat pääsivät helposti ohitse; ylinopeutta en aja, en ainakaan tietoisesti. Mutta yhä teillä ajetaan miten sattuu, joskus matkailuautotkin, nuo teitten entiset etanat. Niiden määrä näkyi ja tuntui. Moni jopa asuu niissä läpi vuoden. Sekin kertoo jotain yhteiskuntamme tilasta.

Aina edessä oli uusi etappeja, mutta viimein myös vaikein eli matkan loppu edistyi. Tutut tiet olivat yhä tutumpia, ohitimme jo Märkiön grillin, viimein pääsimme ohi Nummelankin ja sitten käännyimme omalle 110-tielle, josta käännös vasemmalle ja lopulta pian taas oikealle, missä koti uneksi ja varmaankin juuri meitä jo odotti. Kotikylä ja sen tie. Tuntui hyvältä ja miksei olisi tuntunut. Ubi bene, ibi patria, kuten ennen sanottiin. Ja onhan samaa patriaa, samaa isänmaata-äidinmaata koko Suomikin, vaikka välillä tuntuu että elämme joko vanhanaikaisessa hullujenhuoneessa a la Nikkilä tai Lapinlahti tai sitten riitelevässä koululuokassa, jonne aikuinen opettajakaan ei saa enää lainkaan kuria. 

Oppikaa lapset siinä nyt sitten elämään nykykouluissamme, kaupungeista puhumatta. Vaan täällä maalla vallitsee rauha; nytkin, kun tätä kirjoitan. Jopa linnut ovat hiljaa tänä sunnuntaiaamuna. Se taas enteilee syksyä. Horsmillakin on siihen osansa. Rentun ruusu passaa minulle.

Sen verran olen ehtinyt tutkia ympäristöä, että viikossa on tapahtunut paljon. Vettä on saatu ihan taivaasta; naapurin Arvi kertoi millimetritkin, ja sadeveden antama kasvunlisä näkyy kaikkialla. Alapeltomme kukkaniitty on jo täynnä avautuvia sinisiä hunajakukkia. Ei sinne siis turhaan kevään lopulla siemeniä käsin viskottu, vieläpä näillä käsillä.

Kunpa ne muutkin pääsisivät vielä nousemaan valtalajiksi muuntuneen seasta; unikot varsinkin. Mutta onhan tässä yhä kasvukautta edessä – lähes koko heinäkuu. Elokuu on sitten jo hitaan luopumisen aikaa.

Kaikkea olen ehtinyt jo havainnoida kotipuutarhassa. Perunat olivat kasvattaneet lähinnä vartta (en koskaan ole oppinut niitä oikein multamaan), mutta hernemaassa näkyi sentään kukkia ja somia palkoja.

Miten makea on juuri poimittu tuore herne! Se voittaa karamelliteollisuuden mennen tullen.

Kukkia oli tullut lisää, horsmat, nuo hienot joskin usein syyttä halveksitut rehottivat jo täysillä; mesiangervot samoin. Entä sitten omat siniset puutarhakellomme eli ukonkellot, suuria kuin ihmiset. Ne lisääntyvät ja täyttävät maata juuri kuten mekin.

Kuunlilja katsoo meitä, ei kuuta. Miksi sen nimi on juuri kuunlilja? Vaan olkoon.

Lapissa näin Torassiepin jokitörmällä pietaryrttejä kukassa, varmoja syksyn merkkejä. Mutta ei niistä nyt. Pari peurankelloa löytyi pihan reunalta yhä; varjoliljat sinnittelivät talomme varjossa.

Mitähän  oman jokemme varsilla kasvaa kun sinne menen? Pian senkin tulen näkemään.

Jatkoin tutkimuksiani. Kesäkurpitsat olivat pysyneet surkean pieninä, kiitos kuivuuden; mutta tomaattien joukossa näkyi jo punaposkisia (ja miten maukkaita!).

Suurin osa kauppojen tomaateista onkin täysin mauttomia, kuten kurkut. Syynä tehotuotanto, joka lopulta ampuu omaan nilkkaansa. Vaan minkäs teet: kaupan ja rahamaailman lait ovat maailmassa niitä, jotka lakeja hallitsevat. Kuluttajan ostokäyttäytyminen on ainoa joka niitä voi edes jotenkin muuttaa. Ja tässä inflatorisessa nykymaailmassa halpuus ratkaissee. Samalla rahalla saa maallista hyvää yhä vähemmän, kun korot näyttävät vain nousevan ja inflaatio ei taitu.

Sää suosii meitä joka tapauksessa nyt. Suosii se myös koira Patea, tuota filosofia, joka ehätti paikalle. Tuttuun tapaan sen elämä koostuu unesta, loikoilusta, hajuista ja herkuista – jos niitä vain saisi.

Hauska on filosofia taas tavata. Ja kaikki me viihdymme talossa nyt. Ei ole liian kuuma, viilennystä ei tarvita; ei liian kylmä; lämmitystä ei tarvita. Ideaalinen kesä siis paitsi meille, myös sähkönkäytölle ja varsinkin koiralle.

Vaimoni kutsuu tosin Patea nimellä koiro, jonka sanan hän yrittää salakuljettaa perheemme kieleen twitteristä. Mutta minusta se ei sovi, en suostu ja koira pysyy koirana. Tosin Patessa on ihmishedonistin geenejä.

Mutta koirako koiro… Mitään hauskaa kun twitter ei itselleni edusta: se tuntuu umpisokeiden mielipidejästien maailmalta, jossa ihmisen näköisiksi esittäytyvät olennot hakkaavat silti toisiaan typerin sanakepein ja riisuutuvat kuin tekoälyn tuotteiksi, sci fi -avaruuden olennoiksi. Herra heidän kanssaan, enkä minä ole se Herra. Minun iloani he eivät pilaa – niin kauan kuin luonto ympärillä elää ja voi hyvin.

Luontoa oli Lapissa, siellä se on pääosassa yhä. Kun katson vanhoja (viikon vanhoja!) kuvia, kaikki palaa mieleen. No, palaisi muutenkin. Joki, joet, puhdas vesi, tunturit, rauha.

Luontoa löytyy täältä etelästäkin, kunhan hakattuihin metsiin ei mene. Vielä näkyy paikkoja, joissa puut ovat pystyssä ja jopa vanha honka saa kaatua ja maatua rauhassa edistääkseen elämän kiertoa.

Pars pro toto oli lause jonka jo nuorena opin; osa kokonaisuuden sijasta, ja siihen on monissa asioissa nykyään tyydyttävä. Ja juuri nyt tyydyn siihen enkä sen suuremmin rähinöi. Kotona seinätkin auttavat, kirjoitti aikanaan Tshehov.

Tuosta lauseesta on kulunut jo reippaasti yli sata vuotta ja silti se on yhä tosi tässä hatarassa puutalossamme. Hyvin sanottu säilyy ja säilyköön sen myötä myös hyvä elämä. Kyllä sitä vielä täytyy löytyä tuolta edestämmekin. Siihen syyshortensiakin yhtyy, kun availee talomme edessä  jo liiankin aikaisia silmiään. 

(9.7.2023)