Tänään 6.7.2023 tulee Eino Leinon syntymästä kuluneeksi 145 vuotta. Päivää vietetään suven ja runouden päivänä, mikä sopii heleään heinäkuuhun. Onhan sekin, tuo lyhyt hieno aika vain kerran vuodessa.

Koska olen paraikaa Lapissa, luen hänen runoaan taas kerran ja mielessä se soi myös Vesa-Matti Loirin laulamana. Loirista voi olla mitä mieltä tahansa ja olenkin, mutta syvästi kunnioitan hänen tapaansa tulkita Leinoa. Siitä poeettakin varmuudella kiittäisi, jos vielä voisi.

Leino itse ei koskaan käynyt aivan Lapissa, mutta kainuulainen varhaisvanhamme toki tiesi sen miten pitkä ja pimeä oli talvi ylhäällä ja valontäyteinen suvi taas lyhyt ja kiihkeä. Sen kasvua edistää loputon päivä, jonka pian taas valtaa pohjaton pimeä. Kiire siis kasvulla on. Mutta ihme kyllä kaikki täällä aina onnistuu.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Kun Leino vertasi Lapin luontoa Suomen kansaan ja sen kohtaloihin,  syntyi pitkä ja koskettava runo. Se on monella tavalla hämmästyttävän ajankohtainen tänäänkin, jolloin vastakkainasettelujen aika alkaa taas lähestyä uutta tuhoisan tuntuista polttopistettä. Joskus vaikuttaa siltä, ettei Suomessa ole koskaan opittu historiasta mitään. Eikä mitä ilmeisimmin myöskään opita.

Runous on kirjallisuuden kasvukärki ja samalla sen pysyvin ja pisimmin säilynyt muoto; tosin aina vain harvojen, mutta sitä kiihkeämpien lukijoitten rakastama. Laulakoon Leino yhä, lukekaamme häntäkin myös me, jotka kaikkea runoutta rakastamme Homeroksesta Shakespeareen ja omaan Kiveemme, Kiinan klassisesta runoudesta Japanin haikuihin ja tankoihin, Sapfosta Eeva-Liisa Manneriin ja johonkin vielä syntymättömään nuoreen runoilijaan. Niin kauan kuin osataan kirjoittaa, aina joku kirjoittaa runoja ja joku toinen myös lukee niitä. Sekin, tuo outo ja ohuen ohut säie pitää ihmiskuntaa omalla tavallaan hengissä.

Mutta ei siitä enää enempää; annetaan Leinon itsensä puhua. Onhan päivä hänen ja sen kunniaksi tangossa liehuu myös Suomen lippu, valkea kuin lumi ja sitten myös sininen kuin puhdas kesätaivas, samanlainen kuin juuri tällä hetkellä Lapissa:

Lapin kesä Lapissa kaikki kukkii nopeasti, maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin. Tuot’ olen aatellut ma useasti, kun katson kansan tämän vaiheisiin. Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta ja suuri surkastua alhaiseen? Miks meillä niin on monta mielipuolta? Miks vähän käyttäjiä kanteleen? Miks miestä täällä kaikkialla kaatuu kuin heinää, – miestä toiveen tosiaan, miest’ aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu tai kesken toimiansa katkeaa? Muualla tulta säihkyy harmaahapset, vanhoissa hehkuu hengen aurinko. Meill’ ukkoina jo syntyy sylilapset ja nuori mies on hautaan valmis jo. Ja minä itse? Miksi näitä mietin? Se merkki varhaisen on vanhuuden. Miks seuraa käskyä en veren vietin, vaan kansain kohtaloita huokailen? On vastaus vain yksi: Lapin suvi. Sit’ aatellessa mieli apeutuu. On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi ja kukkain kukoistus ja riemu muu. Mut pitkä vain on talven valta. Hetken tääll’ aatteet levähtää kuin lennostaan, kun taas ne alkaa aurinkoisen retken ja jättävät jo jäisen Lapinmaan. Oi, valkolinnut, vieraat Lapin kesän, te suuret aatteet, teitä tervehdän! Oi, tänne jääkää, tehkää täällä pesä, jos muutattekin maihin etelän! Oi, oppi ottakaatte joutsenista! Ne lähtee syksyin, palaa keväisin. On meidän rannoillamme rauhallista ja turvaisa on rinne tunturin. Havisten halki ilman lentäkäätte! Tekoja luokaa, maita valaiskaa! Mut talven poistuneen kun täältä näätte, ma rukoilen, ma pyydän: palatkaa!

(6.7.2023)