Perjantaina kello viisi, oikeastaan varttia vaille, auto käynnistyi Sitarlan talomme pihalla ja matka pohjoiseen alkoi. Laaksossa lepäsi yhä unenomainen utu.

Miksi pohjoiseen? Siksi että jos Ähtävä on nähtävä, kuten vanha mainos sanoi (Esse måste man se taisi olla på svenska), niin Lapissa pitäisi käydä ja nähdä se kerran vuodessa. Jos taide parantaa, kuten haluan yhä uskoa, niin parantaa Lappikin. Jos ei muulla niin avaruudella.

Koko matkan Muonioon Jerisjärven rantamille jossa jo tutuksi tullut liiton vuokramökki sijaitsee voi toki hujauttaa, mutta nyt oli tarkoitus hujauttaa vain Tornioon ja yöpyä siellä.

Aikaa siihenkin hupeni yli 13 tuntia, vaan perille pääsimme, koska kirjoitan tätä nyt lauantaiaamuna kello 5.16 hotellissa Tornionjoen varrella. Aurinko paistaa, on aamu aikainen ja katu hiljainen. Yöllä vain pari humalaista huusi ja yksi auto melusi soittaen Emmaa kajarit kaakossa. Hiljainen on silti Torneå. Luojan kiitos.

Matka sujui vaihdellen. Ajoimme ensin Linnatuuleen, jossa aamiainen, sitten ohi Hämeenlinnan, jossa kumarsimme Jalosten kirjailijapariskunnalle, Ollille ja Riitalle; henkisesti siis. Tampereenkin ohi ajoimme ja kumarsin Väinö Linnalle, Lauri Viidalle ja etenkin Eeva-Liisa Mannerille, jota juuri olen paljon taas ilokseni lukenut. Samalla menivät terveiset Kirsi Kunnakselle ja Mirkka Rekolalle: runoutta, muraaleja. Tosin en vieläkään käsitä miksi Kirsi Kunnaksen muraalirunona on tavanomainen aikuisille suunnattu eikä hänen parastaan eli Tiitiäistä? Mutta kukapa noista ottaa selvän, en minä ainakaan. Kysyn kuitenkin kainosti: onko yhä niin, että kun lapsille kirjoittaa, se on jotenkin – miten tuon kauniisti sanoisi – vähempiarvoista?

Tampereelta suuntasimme Kurun kautta Ruovedelle, koska halusin nähdä Vinhan kirjakaupan. Kello oli juuri yhdeksän ja remontoidun kauparakennuksen kahvila oli onneksi jo auki, mutta kirjoja ei vielä voinut ostaa, kello kymmeneltä vasta. Kiertää kaupassa kuitenkin sai ja näyttelytilassakin.

Vinha kiinnosti, koska sen somemarkkinointi on óllut aktiivista. Uuden kaupan avaaminen vanhan raunioille ja niiden kunnostus on hienoa, mutta miten käy kaupankäynti sitten, kun talvi tulee.

Hyvä kuitenkin, että kirjoja yhä kaupataan ja arvostetaan edes jossain kuten Ruovedellä nyt. Kaikkialla Suomessa kun näkee jo korkeita pinoja poistokirjoja ja ilmaiskirjoja, joita kukaan ei halu, vaikka kirjojen joukossa olisi miten hyviä tahansa.

Jatkoimme matkaa. Virrat oli seuraava etappi ilman pysähdystä, sitten Alajärveä kohti ja Vimpeliä, josta ei löytynyt ruokapaikkaa, sitten Itäkylä ja kumarrus Arto Mellerille, Lappajärvi ja kumarrus Antti Tuurille. Ruokapaikka löytyi lopulta Pietarsaaresta, vietnamilainen sellainen. Nyt en kumartanut kenellekään. Mutta ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi.

Eikä muuta kuin taas autoon ja sen nokka ylös kohti pohjoista. Kokkola ohitettiin, Chydenius ja Tuomas Anhava, sitten Liminka ja Ulf Erik Qvickström (Limingan viimeinen lilja) ja Tyrnävä ja Väinö Kirstinä (Lakeus)  ja Kempele ja Anna-Leena Härkönen, Mirri. Hän ainoana vielä elossa Tuurin Antin ohella. Onneksi niin.

Viimein Oulu ja vaikka kuinka monta muistoa sieltä. Ohi vain. Pian oltiin jo Kuivaniemellä, Antti Hyryn maisemissa, mestarismies jos kuka. Sitten Kemi ja Aimo Moilanen, mahtaako monikaan tuntea. Kuollut jo hänkin Hyryn lailla,  mutta minä en miestä unohda.

Kun päästiin Tornioon, oli sellainen tunne kuin rattia olisi käännelty enemmän kuin tarpeeksi. Ukkonenkin muistutti olemassaolostaan. Ja hento sateenkaari toivosta.

Torniosta en muista tähän hätään yhtään kirjailijaa (tuttua siis), mutta muutenhan kaupunki on mukava. Joki on, ja Haparanda vieressä. Kaikkea löytynee siis. Pian lähdemme ulos ennen hotelliaamiaista ja näemme.

Lähdimme. Kuljimme ja kuljimme emmekä nähneet ainotakaan ihmistä. Kadut olivat vielä kello 6 kuolleita, mutta pari hienoa vanhaa taloa löytyi tyypillisten kerrostalojen väleistä. Kunpa vanhaa olisi enemmänkin säilytetty, mutta tilaa tällä saarekkeelle ei toisaalta ole koskaan ollut paljoa.

Kaduilla ja niiden yllä vain lokkeja ja Haaparannan rajalammikossa nokikanojakin. Haparanda siinsi kauniisti ja otin kuvan.

Sinne ajamme, kunhan lähdemme hotellista. Sitten jalkaudumme rajan toiselle puolelle; rajan, joka täällä ei ole raja lainkaan. Kyse on kahdesta kaupungista joilla on sama yhteinen sydän, kuten symboli täällä kaupunkien muodollisella rajalla kertoo.

Oli outoa kuljeksia kaupungissa joka lauantaiaamulla oli yhtä hiljainen kuin tornitalojen kiviseinät. Kiersimme Tornion kauppakeskuksen Rajalla, suljettu sekin. Joka-ainoa paikka tuntuu avautuvan aikaisintaan yhdeksältä.

Meille se on jo myöhäinen hetki, mutta mitäs. Kello puoli seitsemän avautui sentään hotellimme aamiainen ja siellä sitten olimme ja söimme kohtuudella mitä hyvää buffasta löytyi.

Nyt olemme sitten hotellihuoneessa taas ja kumpikin naputtaa konetta. Pitää odottaa, että pääsemme liikenteeseen niin, että edes jokin paikka olisi auki. Netin mukaan Haaparannan Coop avataan seitsemältä Ruotsin aikaa, kahdeksalta meidän. Evästä on hyvä hankkia matkalle, sillä edessäpäin on vielä muutama sata kilometriä eivätkä pizzat saati poroburgerit houkuta. Pääasiassa kasviksiin viehättynyt pariskuntamme on edelleen hieman pulassa osassa Suomenmaata.

Pikku matkahan tuo viimeinen legi on kyllä kun sitä vertaa eiliseen vääntöön. Pellossa odottaa jo Timo K. Mukka (hauta) ja sitten ajelemme Ylläksen kautta Jerisjärvelle. Näin ainakin suunnitelmissa. Vaan kuka tietää, mitä kohtalo meille vielä antaa. Poroja ainakin, sillä uskon niiden tuloon metsistä teille räkkää pakoon, niin runsaaksi on räkkää meille jo etukäteen mainottu. Pian olemme ainakin sen suhteen hieman viisaampia. Onhan kokemus opettajista edelleen se parhain.

(1.9.2023)