(Pieni aamulaulu vanhaan tapaan)

PRELUDIO

Nimi Play it again, Sam on varmasti leffafriikeille tuttu, niin Casablanca-elokuvasta repliikkinä ilman again-sanaa kuin Woody Allenin samannimisestä filmistä. Siinä lause jota silloin tällöin toistelen. Kerran viel´– siinä taas nasakasti sanottu toinen. Kotimaisempi myös.

Kotimaa on kuitenkin jäänyt, olemmehan taas kerran lähteneet matkalle. Siitä siis otsikko sekä selitys sille.

Miksi matkailla? Siksi, että kaikkea voi vielä kokea, vaikka kun olin nelikymppinen, eli puolta nuorempi kuin nyt, uskoin jo nähneeni kaiken. Ensimmäisessä lastennäytelmässäni lavalla kulkee aina välillä tonttu lyhty kädessä jotain etsien ja huokailee: – Kaikki on nähty. Sen jälkeen olen kuitenkin nähnyt kaiken jo monta kertaa. Sillä tuolla ´kaikella´ on tapana lisääntyä, monistua ja haaraantua tavoilla joihin mustekalakaan ei kykene.

Ikuista vain on muutos, on yksi mielilauseistani edelleen. Mutta joskus tekisi mieli todella tarrautua hetkeen, kuten usein myös totean. Pitkän talven taittoi muutamien päivien lämpö, ja maalla puut puhkesivat kukkaan, samoin metsäiset rinteemmekin. Joki oli täynnä unelmoivia peilikuvia. Se tuntui hienolta kunnes ihminen, tuo pessimisti sisälläni, alkoi kysellä: – Oliko kesä tässä? Jos kaikki kaunis jo nyt kukkii, mitä jää myöhemmäksi? Onneksi optimisti minussa heräsi ja hänen oli silloin vastattava: – Kaikki eivät kuki uudestaan, mutta osa kukista alkaa toisen kierroksen. Ja voihan olla niin. Löytyy luonnosta toki muutakin  kauneutta. Kaunis voi olla syksykin.

Ehkäpä nuo ajatusketjut muutoksesta aiheuttivat halun lähteä katsomaan muuta maailmaa. Ja kun päätös oli tehty, päästiin lähes saman tien myös matkaan. Työ kun kulkee aina nykyihmisen mukana ja sitä voi tehdä niin kauan kuin sähköä löytyy ja viestipylväät ovat toiminnassa. Oletpa kuinka  kaukana tahansa, niin sittenkin olet lähellä. Töissä juuri nyt kumpikin olemme.

Jos ennen piti matkalle päästääkseen käyttää matkatoimistoja ja puhelimia, nyt riittää pelkkää internet ja sormien naputtelu koneen koskettimilla. Soitan tätä vanha tietotokonettani muutenkin kuin pianoa, tunnen sen. Jokainen kirjain jota kosketan antaa nuotin. Sama vaikka erilainen on vain niiden toisto. Soinnut ovat korvien, sanat sielun ääniä.

ADAGIO

Juuri nyt kirjoitan (musisoin) tätä Viljandissa, jossa aamu alkoi herättää meitä viiden maissa ihan sillä että aurinko ilmestyi läikkänä hotellihuoneen seinälle. Huone ei ole sekään ihan mikä tahansa, sillä huonekorkeus on viitisen metriä. Tosi on, kuten entinen mainos sanoi.

Pakko selittää. Hotelli on perustettu kartanon vanhaan päärakennukseen, ja kun tutkin sen historiaa, ilmeni, että tilalla on ollut toimintaa jo satoja vuosia, kunnes 1800-luvulla rakennettiin puisten asumusten (sittemmin hävinneiden) viereen ihan tiilistä, kivestä ja sementistä Schloss Fellin, kuin oikea linna siis. Ja oikean linnan rauniot ovatkin vain kivenheiton päässä.

Fellin nimi taas linnalla on siksi, että se on Viljandin vanha saksankielinen nimi; olivathan saksalaisetkin pitkään Eestinmaan herroja kun taas kansa nöyriä alamaisia kuten sitten Neuvostolittossakin. Nyt herranvaltaa pitää täälläkin demokratia suloisen Suomemme tavoin.

Tässä pienessä schlossissa olemme nyt yhtä kaikki, ja mikä outoa, olemme ilmeisesti koko hotellin ainoat asiakkaat. Tyhjyyttä kaikkialla, hiljaisuutta ilman hiiren hiiskahdusta. Kaikki on nähty, toteaa tonttu taas, mutta tällaista ei sittenkään. Kun aamulla hain autosta sinne unohtuneen kahvitötsän, oli auto parkkipaikan ainoa ja henkilökuntaakaan ei hotellissa vielä ollut. Tulevat kuulemma vasta kello kahdeksaksi antamaan meille aamiaista. Siihen on vielä puolisen tuntia. Sen toivossa voi hyvin elää.

LARGO

Mitäpä me teemme Viljandissa? Kas, matkailemme – kerran vielä, joskin matkailemme työtä tehden. Takana on jo pitkä työteliäs talvi, edessä kesä ja sen toisenlaiset kiireet – oman työn lisäksi myös pihan ynnä taloa ympäröivän luonnon hoitamisessa kotopuolessa. Joskus on vain lähdettävä ja nähtävä jotain. Miksi? Siksi että vanha pää saisi sittenkin jotain uutta ajateltavaa. Kotioloissa asioilla kun on joskus taipumus pakkaantua, jämähtää paikoilleen ja muuttua rutiineiksi.

Eestistä on tullut meille jonkinlainen lempisuunta ja samalla myös ilonaihe. Ei Tallinnasta, joka on kuin mikä tahansa ihmisillä täytetty  turistipyydys, vaan maaseudusta ja pienistä kaupungeista siellä, Viljandin ja Pärnun tapaan. Täällä on piskuista kaupungeistakin löytyy vielä rauhaa, Viljandista jopa idylli. Kauneutta, hiljaisuutta ja ihmisiä sen verran kuin tarvitaan. Pitää ihan olla vaiti tästä ettei tänne synny tungosta.

Hotellimmekin on hipihiljainen, koska muita ei täällä taida olla, muttei myöskään ulkoa kuulu mitään eikä missään liiku edes koiraimmeisiä. Outoa, vaan totta. Niinkuin neutronipommi olisi vienyt ihmiselämän, mutta jättänyt kukoistavan vihreän luonnon jäljelle. Ja nyt, kun vilkaisen ulos, näen kaukana hiljaa kävelevän ihmisen. Haa! Elämää siis löytyy sittenkin. Kohta syömään ja sitten lähdemme varmaankin katsomaan järveä ja voimme ehkä nähdä muitakin ihmisolentoja täällä. Kukapa tietää mikä seikkailu meillä vielä onkaan edessä?

INTERMEZZO

On outo syödä yksin linnan ruokasalissa. Ei buffettia vaan lista, jolta valita. Sellaisen hotelliaamiaisen ääreen en myöskään koskaan ollut tullut.

Kaikki tapahtui ja toimi kuin unessa; hyvää, simppeliä, maukasta, jopa vegaaninen omeletti jonka koostumus jäi minulta salaan, mutta johon makua antoi vegaaninen soosi.

Kaurapuuro oli mainiota sekin, ihan kuin kotona. Ja kahvi, olipa se kahvia. Joskus kaikki vain tuntuu hyvältä. Ehkä siinä auttoi sekin, että kun edellisenä yönä uni jäi muutamaan tuntiin, saimme nyt rauhassa maatuksi iltaseitsemästä aamuviiteen. No, joskus noinkin. Wie im Schlaraffenland.

SCHERZO

Sitten aamuiselle terveyskävelylle! Muistin edelliseltä käynniltä missä järvi oli ja sinne menimme pitkin vallihautojen reunoja joille oli laiteltu polkuja.

Ja sitten jopa riippuva kävelysilta linnanraunioille. Lasten satu aikuisten maailmassa.

Linnasta on jäljellä suunnilleen saman verran kuin Parthenonista, mutta riittävästi.

Korkeanpaikankammoinen kuten minä kulkee varoen ja sen tein. Joten en pudonnut. Olisihan siitä seurannut jos jonkinlaista vaivaa ja haittaa vaimolle, joka kepeästi kulki ja kuvasi vierellä. Tunsin itseni köntykseksi, varsinkin kun puhelimeni terveysäppi kertoi että minulla on suuri todennäköisyys kaatua seuraavan 12 kuukauden aikana. Kuten puhelimellani on suuri todennäköisyys vaieta sitä ennen…

Ja se näköala. Mikään kuva ei tuo syvyyksiä näkyviin. On asioita jotka pitää nähdä omin silmin.

Pari ihmistäkin tuli vastaan. Sanoin kaikille Tere hommikust ja hämmästyneet miekkoset vastasivat. Miksi tervehdin? – siksi että ihmisten vähyys sai minussa aikaan Lappi-efektin. Tuntureilla kaikki morjestavat toisiaan.

Hitaastikin kulkien loppuu matka, varsinkin silloin kun se ei ole eikä Viljandissa ole välimatkoja, on vain muutamia kadunkulmia ja väliin suuriakin korkeuseroja. Palasimme ja tässä olen hotellilla taas sanapianoni äärellä. Äsken kuulemani lintujen laulu korvissa; satakielten tuhannet mielet. Vielä toissapäivänä niitä kuuli kotoa omamme kurkusta, mutta täällä puistojen vanhoissa puissa niitä lauloi kilpaa. Oi auvoa, sanoisi muinainen runoilija nyt. P. Mustapää, tuo entinen Eesti-entusiasti ehkä?

Eikä tänään enää muuta. Pian alkaa taas tavaroiden kanto autoon ja Pärnussa taas autosta pois. Mutta sehän on turistin työtä. Aina täytyy sentään jotain tehdä normaalin työn lisäksi. On aika koota ja aika purkaa, vai miten sen Saarnaaja aikanaan vuosituhansia sitten totesi?

(25.5.2023)