Tänään on äitienpäivä 14.5., sen varovainen alku. Kun katsoo verhon raosta, näkee jo punaisen aavistuksen taivaanrannalla. Kello on 3.06. Jotkut viisuvalvojat vasta menevät nukkumaan; me juomme äitienpäiväkahvia. Taikka pelkkää aamukahvia se kyllä taitaa vielä olla.

Palan paineeksi luemme uutisia. Jotkut niistä ovat tosiaan uutisia, kuten se ettei kelpo kääryleemme sittenkään voittanut, vaan sen teki ihan oikea laulaja; laulukilpailuista kait on vielä kyse, joskin käsite madaltuu kaiken aikaa. No, suomalaisena pitäisi kait olla pahoillaan. Toinen uutinen oli se, että kun hieman ylimielinen ja voitonvarma Suomi hävisi jääkiekossa avausottelunsa todella rumasti, se jaksoi koota itsensä ja palata arkeen eli työtasolleen Saksaa vastaan. Joskus siis näinkin.

Voihan olla että uni tulee vielä. Kun on sunnuntaiaamu, on sekin mahdollisuus olemassa. Jopa muuan myyttinen Herra, tosin ihmisten kirjoittaman Raamatun mukaan lepäsi sunnuntain. (Ja totta: me nukahdimme, kello on jo puoli seitsemän, kun tätä tekstiä korjailen.)

Taru muuttuu monen mielessä todeksi, eikä vain tuo taru. Mutta viisipäiväinen työviikko on kyllä ihan ihmisten oman toiminnan ansiota; sopimus tehtiin maassamme vuonna 1965. Muistan itse kyllä sen, että lauantaisin oli vielä koulua ja monella töitä vähän yli puolen päivän; alkuun minullakin Otavassa, ja sitten kun viikolle sattui arkipyhä.

Kaukana ovat nuo ajat nyt, paitsi Aasian maissa ja vähän muuallakin. Kun ajattelen jotain Kiinaa ja Intiaa tai Bangladeshin lapsityövoiman käyttöä, mieli madaltuu ja lause hiljenee. Pysähtyy lähes kokonaan. Pohjoismaat ovat edelleen outo onnela, jossa ihmiset tekevät piskuisistakin tikuista maailman suurimpia kysymyksiä, tuntuu.

Eilen heräsimme neljän pintaan ja lähdimme taas liikkeelle. Keväällä ja suurimman valon aikaan tekee mieli nähdä maisemia, joissa liikkuu oikeita viattomia eläimiä, ei niinkään sen sivulajia eli meitä nykyihmisiä. Yöllä oli ollut viileää ja laaksojen pohjilla usvaa, mutta muutamassa hetkessä kun aurinko alkoi nousta lämpötila nousi lähelle kymmentä. Ja taas kiersimme tuttuja paikkoja, ensin Liessaarta, sitten Porlaa. Vaikka miten rattia kääntäisi, noihin paikkoihin useimmiten päätyy kuten kävi jo viikko sitten.

Miksi? Keväällä on ilo nähdä tyyni suuri järvi, kokea sen rauha, saada jo siitä mielenrauha.

Joudun tosin myös kysymään, missä ovat kaikki linnut nyt. Kun Liessaaren rantamilla on ennen ollut kymmeniä lintuja, siellä ui edelleen vain yksi silkkiuikku, sama kuin viimeksi, luulen. Kuvasin siis muuta, jotakin tuttua, jotakin hyvää.

Hiljaa elettiin myös Porlan altaissa: vain yksi nokikana ja mustakurkku-uikku. Iloksemme itse järven kaislikossa pesi silkkiuikkupariskunta ja hautoi jo muniaan, vaikka koiras ihmeeksemme kävi välillä yhä parittelemassa munia hautovan naaraan päällä. Pari sekuntia ja taas päältä veteen. Ihmisillä lienee sittenkin enemmän iloa siitä?

Itse en saanut kuvaa, puhelimen kamera ei riitä; onneksi vaimo kuvasi lintuja omalla putkellaan.

(Kuva: Auli Närevuori-Mäkelä)

Kevät saa mielen joskus keveäksi. Kun katson taas kaikki kymmeniä vihreän sävyjä, lähes liikutun. Jokainen päivä on uusi ja erilainen. Ja parissa viikossa kaikki kymmenet vihreät muuttuvat enää kahdeksi sävyksi, kunnes lehtipuiden alkuheleys lähestyy syksyn tullen vääjäämättä havupuiden tummuutta.

Luopumisen aikaa tai alkua se jo ennustaa. Mutta ei pidä vielä surra. Nyt on joka päivä sinnikkäästi tartuttava tähän hetkeen, joka tosin liukuu ohi filmin nopeudella. Kevättä on odottanut kohta vuoden eikä tee mieli millään päästää näkymiä karkuun. Carpe diem, hoen taas, vaikka tiedän sen turhaksi. Aikaa ei pysäytä kukaan, ei edes maailmanloppu. Silloin sitä vain ei ole kukaan enää aikaa mittaamassa saati tätä kaikkea ihmettelemässä.

Kun lämpöaalto saavutti Suomen, puut alkoivat kukkia mäellämme. Ensin sakura, tuo Japanin lahja maailmalle.

Sitten luumupuu, lahja sekin, tosin minulle siltä italianryhmältä johon vuosikaudet kuuluin. Jatkan yhä kielen opiskelua, nyt enää vain kirjoja lukemalla. Italian kielestä pidän paljon, kuten myös puun luumuista, isoista ja keltaisista. Niiden kokoa eivät todella pienet, vaikka kuvassa suuret valkeat kukat mitenkään osaa ennustaa.

Taviksia ovat kaikki voikukat, mutta hienoja nekin. Hienostoa, tuota pööbelin vastakohtaa eli noobelia edustavat vaikkapa kirjopikarililjat. Löytyihän yksi taas tutulta paikalta ja huomasin, että pari uuttakin hentoa liljaa on saanut siinä jalansijaa. Tervetuloa. Kauneutta ei ole liikaa tässä karussa maailmassamme, jossa metsien raiskiot vain lisääntyvät.

Mutta unohdetaan murheet, nautitaan edes hetki tästä ihmeitten ajasta, joita luonto hetken noin vain tarjoilee edes laskua vielä pyytämättä.  Mitä tänään tapahtuu, se on vielä näkemättä. Mitä eilen, se on vielä muistissa, varsinkin kameran. Kuvasin paljon kaikenlaisia kukkia. Ensin vuorenkilpiä. Ne kukkivat vanhojen peruskivien välistäkin.

Ja sitten lähdin mäeltä rantaniitylle sen villinarsisseja katsomaan. Vuosi vuodelta nekin levittäytyvät hitaasti kaikkialle. Siinäpä kukkia äideille. Jokainen lastaan rakastava äiti on kukkansa ansainnut.

Äiti on yksi suomen kielen kauneimmista sanoista; tosin vain sisällöltään, ei niinkään äänneasultaan. Lauri Viidan runo tulee taas mieleen: ”Äidit vain, nuo toivossa väkevät,”, niin runossa sanotaan. Ja sen olen kokenutkin.

Hyvää äitini minulle toivoi, vaikka näin, ettei hän ymmärtänyt tekojani. Mutta yritti loppuun saakka.

Tuolle äidilleni kävi Hietaniemen hautausmaalla viemässä jo orvokkeja. Hän on maannut siellä hiljaa ja rauhassa jo yli 30 vuotta. Kiveen on nimi laitettu kullanvärillä, joten sitä oli auringossa mahdoton saada näkyviin. Mutta kukat kukkivat. Eikä äiti unohdu.

Eilen lähdin taas kerran joelle, kun vaimo lähti juoksulenkille. Ilma oli tyyni, pientä tuulen kohinaa, ei edes viriä joen pinnalla. Ruokokerttuset olivat jo tulleet ja vastarannan haavikkoon satakieli. Puuttuu enää pääskynen, mutta niitäkin kuulemma jo näkee. Kesä on toden totta alkanut.

Joki vie ajatukset, kirjoitti Kai Nieminen. Joki virtaa nyt mutta ei liiku, puolestaan Niilo Rauhala. Joella en itse kirjoita mitään, olen vain. Soudan ylävirtaan ja annan virran hitaasti palauttaa minua omaan venevalkamaamme.

Siinä minun jokakesäinen tapani olla osa luontoa, itselleni sopiva zen. Tyyni syvä rauha siitä seuraa, muinaiskiinalaisten wu wei, tekemättä tekeminen. Tao, tie. On wu wei käännetty toisinkin: doing nothing ei kuitenkaan liene se oikea. Pikemminkin effortless action, tehdä jotain luonnostaan, ponnistelematta. Siitä ainakin hiljaa virtaava joki minulle puhuu, kerta toisensa jälkeen. Opi, opettele, etene. Virta vie, elämä odottaa. Edessäpäin on aina jotain uutta.

Ihmeitten aika on toden totta juuri nyt. Aina kun palaan joelta, olen saanut uutta energiaa. Ja päivä uuden suunnan, vaikka kuinkakin saman. Ehkä jokainen meistä löytää oman tapansa uudistua ja olla läsnä tässä joskus niin arkisten rutiinien täyttämässä viidakossa.

Joki opettaa minulle joka vuosi saman ikivanhan totuuden: luonnosta tulemme, siihen palaamme, ihan jokainen meistä. Täällä viivähdämme kuitenkin ja olemme kukin oman aikamme. Mutta kun olemme, olkaamme ja olkaamme kunnolla. Taas kerran palaa mieleen sanoa, että hyvää löytyy elämästä enemmän kuin pahaa. Kunpa ihmiskunta heräisi, karistaisi viimein hulluuden viitan harteiltaan ja alkaisi käyttäytyä niin kuin ihmisen kuuluu.

(14.5.20239