Esitelmä Kirjan ja ruusun päivänä Balderin salissa L.  Onerva -seuran täyttäessä 70-vuotta.

1.

L. Onerva eli Hilja Onerva Lehtinen oli minulle alkuun tuntematon runoilija, kun taas Eino Leinon tunsin jo lapsesta, koska Hella ja Sulo Wuolijoen Ahonsaari, jossa Leino vietti kesän 1914, sijaitsi Kukkia-järvellä lähellä omaa Siikasaartamme. Me tunsimme Wuolijokia; sokeutunut Sulo eli yhä 1950-luvulla poikansa Rekon hoivissa. Kummatkin tapasin. Ja Leinon säkeet Kukkian kultaisista laineista kaikuivat usein kesäkodossamme.

   Onervaan tutustuin vasta vähitellen. Siihenkin tarvittiin Leinoa, kun Otavassa sain Haavikolta vuonna 1968 käskyn tehdä Leino-valikoiman Delfiini-sarjaan. Tein, innostuin, aloin lukea Leinoa lisää ja törmäsin tietenkin L. Onervan järkälemäiseen ja hienoon Leino-elämäkertaan. Mutta vasta monien vuosien, vaiheitten ja arkistojenkin jälkeen tutustuin todella ja viimein myös L. Onervaan ja hänen runoihinsa.

   Se oli sattuma, jonka alati galantti Leino minulle suopeasti lahjoitti. Osoittautui, että pelkäksi Leinon muusaksi mainittu Onerva olikin itse hieno runoilija, vähintään tasa-arvoinen mestarimme kanssa. Jos L. Onerva oli alkuun muusa, myös Leino lienee sitten ollut Onervan musus; minkä koko säilynyt kirjeenvaihto todentaa. Tasa-arvoa, todella! Yhdessä he eivät voineet elää, ilman toista eläminen oli myös vaikeaa. Onneksi kirjeet jäivät ja jäivät varsinkin runot, joita he kirjoittivat myös toisilleen.

    Runous on kirjallisuuden kasvukärki. Juuri runoudesta voi lukea ihmisen syvimmät ajatukset ja tunteet ja runous säilyy usein proosaa paremmin. Nämä molemmat seikat tekevät siitä itselleni edelleen kirjallisuuden lajeista kiinnostavimman, jos kohta myös vaikeimman.

2.

Kummallakin runoilijalla oli pulmansa jo lapsuudessa; Leinolta kuoli isä; L. Onervalta taas katosi häntä rajusti kurittanut äiti, jonka kerrottiin kuolleen, vaikka todellisuudessa äiti suljettiin mielisairaalaan, jopa samaan Nikkilään, jossa L. Onervakin sitten puolisonsa Leevi Madetojan tahdosta joutui ja jossa pysyi 1940-luvulla viisi pitkää vuotta. Hän vapautui vasta Madetojan kuoltua, kun koki saman tien ihmeparannuksen, joksi sairaalasta pääsyä yhä kutsun.

   Silloinkin elämä voitti. Sitkeä ja tikunohueksi laihtunut Onerva nousi jaloilleen, jatkoi kirjoittamistaan eikä edes moittinut niitä, jotka olivat hänet vankeuteen sulkeneet.

    Päinvastoin. Onerva kiitti Madetojaa ja tämän lääkäriäkin, joka toimi säveltäjäystävänsä tahdosta ja hoiti pakkomääräyksen sairaalaan. Kun vertaa L. Onervan käytöstä nykyaikaan, ero on suunnaton. Monet tuntuvat mitättömistä syystä myyvän vaikka likaiset alusvaatteensa julkisuutta ja myötätuntoa saadakseen ja kirjoittavat vähintään paljastuskirjan. L. Onerva sen sijaan piti jopa julkisen ja myönteisen puheen, kun Madetojan patsas paljastettiin Oulussa vuonna 1962. Siitä on säilynyt valokuvakin. Kuinka moni kykenisi tuollaiseen anteeksiantoon?

3.

Olen kirjoittanut Leinosta useita kirjoja, tehnyt toimitustöitä hänen tuotannostaan, mutta aivan saman olen myöhemmin tehnyt L. Onervalle. Kummatkin olen noinsanotusti lukenut puhki. Onko jäljellä siis enää mitään, minkä voisin saada sanotuksi heistä  – ja tässä ja nyt L. Onervasta; sanoa edes uudella tavalla, toisin?

   Yritän. Ajattelen Onervaa nykyään yhä enemmän ihmisenä, joka lapsena ja tyttönä oli epävarma itsestään; joka naisenakaan ei täysin tuntunut löytävän tasapainoa ja jota viehätti aikansa huume eli alkoholi, kuten kaikki taiteilijoita silloin. Silti juuri hän piti päänsä lopulta eheänä.

   Kaikella oli aikansa ja selvyyden aika onneksemme voitti.

   Iän myötä L. Onerva koko yhä enemmän yksinäisyyttä, joskin tunne oli Onervalle tuttu jo lapsuudesta. Kuolema erotti hänet samoin tärkeimmistä ihmissuhteista, ensin varhain Leinosta eli tammikuussa 1926 ja lopulta myös Madetojasta 1947. Mutta jo sitä ennen aviopari ei ollut todellisessa yhteydessä enää vuosiin. Vaikka molemmat toipuivat alkoholismistaan (Madetojaa hoidettiin parantolassa nimeltä ´Huvitus´), Madetoja lääkärinsä tukemana kieltäytyi ottamasta vaimoaan takaisin Lallukan kotiin. Aviomiehellä oli vaimoon tuolloin käsittämätön valta.

   Kuolema ratkaisi pulman, kuten se usein ratkaisee. Mandi Koskinen, Madetojan työttömäksi jäänyt taloudenhoitaja otti Onervan hoiviinsa, ja sai sillä jatketuksi omaa leipäänsä. Vaikka säveltäjän leski häädettiin saman tien Lallukan kodista, L. Onerva kuitenkin saavutti seesteisyyden ja kykeni kokoamaan elämän rippeet vielä kerran Hämeentien asunnossaan.

   Mikä auttoi? Vastaus lienee yksinkertainen: taide ja runous, hänen omat säkeensä ja sanansa sekä sitten myös nyt jo 70-vuotias nimikkoseura joka hänen tuekseen 1953 perustettiin. Jatkuvasti L. Onervan oli luotava, kirjoitettava jotain. Nikkilässä runoja ja akvarelleja syntyi päivässä parisenkymmentä. Siellä hänellä oli jopa oma työhuone, pieni ikkunallinen liinavaatekomero, jonka vuokran poistovähennystä tuo hulluksi nimetty kyseli verovirastolta. Kirje on säilynyt. Nyttemmin tiloissa toimii koulu, mutta komeron ovessa on yksi hänen työnsä, akvarelli vastapäisestä rakennuksesta. Muisto elää siinäkin.

   Voin sanoa, että ymmärrän miksi Onerva kirjoitti: ilman runoja, uusia säkeitä, toden lauseita ei runoilija tai kirjailija ole enää kokonainen ihminen, oma itsensä. Työ oli tarkoitus ja runous hänen elämänsä päämäärä. Siksi L.Onerva piti kirjoittamisesta kiinni loppuunsa asti, kunnes kynän oli pakon edessä hervottava kädestä. Mikä siihen pakotti, sen hän vuonna 1963 viimeisissä selvemmissä runoissaan myös totesi omaan suoraan tapaansa:

  ”Voin kenties vielä aatokseni kieleksi pukea,

   mut mitä kirjoitan, sitä en taida lukea,

   sillä silmissä jo siimes ja varjo on

   – tuo raskas lahja-anti vanhuuden kohtalon.”

Niinpä. Silti hän yritti kirjoittaa aina vuoteen 1965, vaikka kaihi teki käsialasta sellaisen ettei nykylukija pystyisi sitä lainkaan tulkitsemaan. Hämäkinverkolta se ensin minustakin näytti. Mutta hyvin lukki oli yhä kutonut sanojaan, kun niitä aikansa tulkitsi.

4.

Omia lapsia Onervalla ei ollut, mutta silti elämän täytti kaksi ikuisesti  murrosikäistä poikaa, joiksi heitä kutsun: Leino ja Madetoja. Rooman aika 1908-09 näytti Onervalle ettei epävakaasta Leinosta ollut puolisoksi. Nuoren Madetojan palvova rakkaus myöhemmin Helsingissä kyllä ilahdutti, imarteli ja kosketti häntä, mutta tuntuu silti siltä, että jäyhempi pohjoispohjalaisuus ei lopulta vedonnut Onervaan samalla tavalla kuin Paltaniemen pojan ehkä liiankin vapaa persoona.

    Vielä vuonna 1913 kun L. Onerva itse asiassa oli jo kuulutettu avioliittoon Madetojan kanssa (se tosin solmittiin vasta 1918),  hän kirjoitti Leinolle tulisimman rakkauskirjeensä koskaan. Hän sanoi ensin rakastavansa tätä ylitse kaiken, mikä oli ”katoamattomuuden voittoa kaiken katoavaisuuden ylitse. Sen kautta olen tullut tuntemaan iankaikkisuuden hengen.” Ja sitten Onerva totesi painokkaasti: ”Ei mikään minua sinusta erota. Ei kuolema, sillä se ei erota koskaan, vaan ei edes elämä tämän maapallon kamaralla.”

  Ja samaan hengenvetoon hän vannoi vielä uudestaan näin: ”Ei ole mitään joka voisi meidät erottaa. Ei ole ikuista muuta kuin meidän henkemme yhteinen tuli. Tiedäthän sinäkin sen. Tiedän sen itse kauttani ja sinun kauttasi – -.”   Totta taisi olla. Yhteys pysyi, outo yhteys. Se ei yhdistänyt heitä enää fyysisesti, mutta hengen yhteys on usein ruumiin himoa kestävämpää. Ja niin elämä jatkui heilurin tavoin. Taas palattiin jos ei aivan yhteen, niin kuitenkin samaan Sunnuntai-lehden toimitukseen, jossa Leino huseerasi päätoimittajan, mutta Onerva toimitussihteerinä piti asiat koossa.    

    Sunnuntai-lehden toimittaminen 1910-luvun keskivaiheilla oli uudenlaisen läheisyyden ja toveruuden aikaa, mutta silti L. Onerva koki selvää mustasukkaisuutta, kun Leino ihastui Aino Kallakseen, Onervan Leino-elämäkerrassa kutsumaan ”mustaan rouvaan”. Onervalla olisi ollut suhteesta paljonkin sanottavaa, mutta siihen uhrattiin yksi ironinen lause, jolla todettiin vain miten Leino oli toimituksessakin ”mustan rouvan lumoissa”.

5.

Mikään heidän eroistaan ei ollut lopullinen. Kun Onerva oli yksin Pariisissa 1920-luvun alussa, jonne Madetoja vaimonsa hetkeksi jätti, hän kirjoitti Leinolle kirjeen, jossa sama rakkaus, toveruus, ja tuo ´heidänlaisilleen kaksosille´ tyypillinen sielunyhteys säilyi ja pysyi.

    Leino eli jatkuvasti L. Onervan sydämessä kuten hänen isänsäkin – L. Onervan jatkosanoin –  ”ikuisena ikävänä, ikuisena rakkautena.” Ja sitten Onerva suorastaan rukoilee: ”Älä unohda minua! Toiset ovat toisilleen joko sisar-, vaimo- , rakastettu-, tytär-, runotar-, toveri-suhteessa. Mutta ne jotka suuri mysteerio sitoo, ovat toisilleen kaikkia yht´aikaa.”

    Kirjeen lopussa viitataan vielä kerran Siamin-kaksoisuuteen, jollaisia he olivat, heidät oli vain reväisty irti toisistaan. Ja silti he elivät ”kummallista salaperäistä yhteiselämää, joka kuuluu oikeastaan ´tuon-puoleiseen´.”

    Rakkaus Leinoon ei siksi loppunut edes tämän kuolemaan; Onervan surutyöksi muodostui Leino-elämäkerran tekeminen, vuosien ja taas vuosien tutkimusprojekti. Samalla kirjasta syntyi myös suuri rakkaudentunnustus, joskin vailla ainoatakaan tunteellista viittausta L. Onervaan itseensä, sentään keskeisimpään ihmiseen Leinon elämässä. Se on perusteos, jota ei vieläkään voi ohittaa.

    Kun sanallinen yhteys Leinoon loppui, jäi elämän vaellussauvaksi oma runous, päivien todellisin tuki, sillä Madetojalla oli ensin  suhteensa ja sävellyksensä ja sitten varsinkin alkoholi. Monia mutkia seurasi; Nikkilän aika 1942 – 47 oli Onervalle ylivoimaisesti niistä pahin. Toivo ei sielläkään kadonnut.

    L. Onervan viimeiseksi jääneessä julkaistussa kokoelmassa Kuilu ja tähdet (1952) on runo nimeltä Yölaulu. Kokoelma ilmestyi Onervan Nikkilä-ajan vankeuden jälkeen. Taakse oli jäänyt dantelainen elämä, niin kiirastuli kuin helvetti. Edessä siinsi kuitenkin ainainen ja tavoittamaton paratiisi. Yhä vain hän kaipasi ja halusi sinne:

”Pimeässä, halki öiden

ylös katson ikävöiden.

Siellä uusi ihmemaa

sielulleni aukeaa.

Mitä siitä jos lie unta

maan ja taivaan valtakunta!

Unelmasta luodut oomme.

Tähdet oudot kohtaloomme

katsovat ja vievät meitä

arvaamattomia teitä.

Sain ma rintaan tähtisolen.

Tähtilinnan lapsi olen.”

6.

”Unelmista luodut oomme”, siinä se. Palaan takaisin Tähtilinnan lapsen nuoruuteen; aikaa myöten kun kuljetaan aina takaisin tien alkuun. Ihmisen elämä tuntuu olevan ympyrä, ellei matka katkea liian aikaisin.

    Onervan unelmiin kuului erityisesti rakkaus.

    Varhaisesta elämästä löytyvät aina myöhempien tekojen juuret. Jo kolmetoistavuotiaana Onerva kirjoitti ihastuksensa kohteelle, häntä seitsemän vuotta vanhemmalle pojalle runon, josta kuvastuu todellinen ja ikuiseksi jäänyt kaipuu:

 ”Niinkuin taivaan holvitus

   sun silmäs sini siintää.

   Oi jospa voisin iäksi

   mä katseen siihen kiintää.

   Mulla onnea ei suurempaa

   ois tähtein tällä puolla

   kuin syleilyysi riutua

   ja suuteloosi kuolla.”

Tuosta alkoi L. Onervan oikea runous, vaikka sanat ovat vielä tavanomaisia, nuoruuden klisheitä. Juuri runous pysyi ja kasvoi ja jatkui vuosien myötä tiennäyttäjänä aivan loppuun saakka. Rakkaus taas ilmeni haluna kokea onnea ja toveruutta, jota runoilija kiihkeästi tavoitteli kaikin mahdollisin keinoin. Teema kulkee läpi koko runouden.  

   Läheisyyttä etsivä ja kaipaava tyttö luuli aikuisempana saavansa todellista rakkautta ensin Väinö Strengiltä, sitten tästä erottuaan etenkin Leinolta ja pian myös Madetojalta, joiden välillä hän pallotteli vuosia. Halu löytää se suuri ikuinen ja pysyvä rakkaus johtui lapsuuden traumasta, äidistä ja tämän äkillisestä katoamisesta, uskon nyt. 

     Varsinkin kypsän keski-iän runot ovat koskettavia, moneen kertaan olen niitä lukenut, mutta palaan runoihin yhä vain. Niissä yksinäisyys, pettymys ja katseen kiinnittäminen hengen maailmoihin alkavat ottaa aina vain suurempaa tilaa.

    Toki jo runouden alku lupasi hyvää, kun sinänsä raikas esikoinen Sekasointuja (1904) julkaistiin. Mutta vielä parempaa seurasi.

   Vuonna 1908 ilmestyi toinen kokoelma yksinkertaisella nimellä Runoja.  L. Onerva oli silloin vasta 26-vuotias, vielä kehityksensä kynnyksellä, Roomaan silti lähdössä Leinon kanssa. Onervan elämän tärkein tunnusruno syntyi silloin ja sai myöhemmin seurakseen muita kaltaisia.    

     Juuri Turha kutsu -runon julistus ja paatos olivat pysyviä.  L. Onerva katsoi siinä suoraan ja tinkimättä eteenpäin. Ja tästedes hän myös aina toteutti tätä periaattettaan olla nainen, joka seisoo omilla jaloillaan ja jota muut eivät kerta kaikkiaan määräile:

”Tahtovat mun kasvatella

töihin tarkan tasapäisiin,

kutsuvat mua kullallansa

yhtymähän päiväläisiin.

Turha kutsu, turha kulta!

Tunnen elontyöni vanteen:

yksinäisten hetkein hehku

taottava taivaan kanteen.”

Säkeet ovat yhä yhtä aitoja kuin yli sata vuotta sitten, täynnä voimaa, ylpeyttä ja tyyten vailla turhaa nöyryyttä. Intohimoa ja halua kirjoittaa nimensä suurin kirjaimin löytyi kylliksi ja se riitti. Hän ei kaatunut tien oheen, vaikka monesti siltä tuntui.

    Kuinka voimakas olikaan L. Onervan tahto ja henki. Hän oli vuosikymmeniä edellä aikaansa. Mitä mahtaisi sanoa nyt, mitä kirjoittaa nykymaailmastamme, jossa naisilla on asemansa ainakin meidän maassamme. Jokaisen menneen tilalle kohoaa aina uusia ääniä, mutta ne eivät ole L. Onervaa vaientaneet. Aika on kriitikoista paras, ainoa. Huono häviää, hyvin ajateltu ja kirjoitettu pysyy.

7.

Kirjoittamisesta L. Onerva ei luopunut. Hän eli pitkän iän vuodesta 1882  aina vuoteen 1972; käsittämättömän pitkän, kun miettii aikakautta ja hänen kohtaloitaan. Aivan loppuvuodet olivat sitten vaiteliaita, koska kirjoittaminen hiipui 1960-luvun puolivälissä jo kerrotun hitaan sokeutumisen seurauksena.

    Kuinka paljon pää tuottikaan säkeitä. Monia hyviä runoja löysin vielä SKS:n kirjallisuusarkistosta jossa luin hänen satatuhatta jälkeenjäänyttä runoaan. Onerva oli vuonna 1963 jo 80-vuotias, mutta hienossa kypsässä iässä siis, kuten sanon, koska olen muutaman kuukauden päästä samanikäinen. Rakkaudesta hän kirjoitti yhä, mutta kaipuun kohde oli jo vaihtunut.

    Enää se ei ollut joku tai jokin ihminen tässä maailmassa, vaan jotain saavuttamatonta tuolla muualla. Maailma ei hänelle sijainnut vain maanpinnalla vaan myös jossain ylempänä hengen sfääreissä.

   Runo nimeltä Yö todentaa sen yksinkertaisen kauniilla tavallaan:

  ”Yö on salaperäinen —

   kirjoitus tuo tähtien,

   kuin myös sielu ihmisen.

   Yö on kaukokajastus,

   avaruuden vaellus,

   maailmamme kaikkeus.

  Yö on lehti aukeeva

  jumaluuden kirjassa.”

Miten hyvin tuokin on sanottu. Kyse ei ole uskosta sinänsä, vaan uskosta ennen kaikkea runouteen, elämään ja sen jatkuvuuteen. Runoilija tietää myös, että aina tulee joku – ehkä kaltaisemme – joka seuraavaksi aukaisee yön lehden ja alkaa lukea sen aina uudelta tuntuvia, lumoavia säkeitä – niiden myötä myös L. Onervan omia.

(22.4.2023)