Valokuvien taide

Tostaina kävimme Tallinnan Fotografiskassa. Edellinen näyttelyrypäs ei ollut tehnyt suurtakaan vaikutusta; nyt onnistui paremmin.

Aloitimme ylimmästä näyttelykerroksesta; tuntui loogiseltakin. Ja huvittavaa kyllä se myös kannatti. Ensimmäinen näyttely oli saksalaisen valokuvaajan Snezhana von Büdingen-Duban kuvakertomus Sofie´sta, nyt jo 25-vuotiaasta down-lapsesta.

Näyttely toi mieleeni Antti Tuurin kirjan Mies kuin pantteri (Otava, 2022). Hän kertoi down-lapsen kehityksestä ja elämästä sanoin, Snezhana taas kuvin, kumpikin onnistuneesti ja vaikuttavasti. Se että down-lapsen hyväksyy ja häntä rakastaa, on numero yksi; kaikki muu seuraa siitä. Ja näyttelyn ja kirjan myötä mekin, ulkopuoliset, pääsemme osalliseksi tähän totutummasta poikkeavaan elämään. Jo näin se antaa meille paljon.

Tyyliksi kuvaaja oli valinnut klassisen, itse asiassa kuin vanhojen laatumaalausten tavan esitellä aihettaan. Kuvat olivat runsaita ja värikäitä ja jostain syystä juuri sellaisina vetoavia. Niihin ei kyllästynyt heti.

Parissa kuvassa Sofie oli myös äitinsä kanssa. Hellyyttää ja rakkautta niissäkin. Yhdessä hän poltti jopa tupakkaa. Siinä kuvassa on teini-ikäisen uhmaa. Ja joissakin hän vain oli. Unelmoi ehkä. Mistä ja miten, sen sai katsoja itse päättää.

Kontrasti seuraavaan kuvaajaan Andres Serranoon ei olisi voinut olla suurempi, jos kohta kuvissa oli kyse hieman samantapaisesta torjunnasta kuin mikä ennen tuntui kohdistuvan down-lapsiinkin. Serranno kiinnostui ja alkoi kuvata USA.n rasismia, sitä millaisia mainoksia ja miten mustaa väestöä oli maassa kohdeltu ja ehkä yhä osin kohdellaan.

Jos kohta karikatyyri on ollut mainosmaailmassa suosittua, ei se kuitenkaan ole koskaan mennyt niin pitkälle kuin juuri mustien kohdalla.

Serrano tutki, etsi, keräsi ja kuvasi valtaisan määrän mainoksia joihin näyttely perustui. Joitakin kuvia ei kerta kaikkiaan voinut mitenkään käsittää. Karikatyyreistä jäi vain irvokas vaikutelma ja voi kysyä mitä se ennenkään on saanut aikaan muuta kuin ennakkoluulojen ja rasismin syvenemisen?

Serranon taide oli sellaista, mitä ennen sanottiin osallistuvaksi. Kuvien merkitys ei ollutkaan siinä miten hyvin tai huonosti ne oli tehty, vaan siinä mikä niiden sanoma oli. Kyllä näinkin voi ja pitää tehdä ja kuvata.

Kolmas näyttely taisi sitten olla päänäyttely, ainakin se täytti koko alemman kerroksen.  Sen toteutajana oli Sarah Moon, ranskalainen valokuvaaja, joka on kuvannut myös paljon muotikuvia. Niistä ei kylläkään näkynyt juuri jälkiä.

Iso näyttely ei aina toimi. Tuntui, että mitä enemmän Moonin kuvilla täytettyjä saleja kiersi ja katsoi, sitä enemmän kuvat söivät toisiaan. Niitä oli runsaasti, liikaa, ja suurin osa niistä muistutti toisiaan. Koko ripustus oli myös häiritsevän tiheä. Kun mustavalkoiset kuvat oli myös toteutettu samalla tekniikalla ja edustivat pääosin ns. kaunista himmeää grafiikkaa, oli tekijän omaa karaktääriä hankala löytää. Pitkään piti tuijottaa.

Teki jo mieli sulkea silmät, kun onneksi eteen tuli muutakin. Suuret värilliset ja tekniikaltaan lähes maalaukset taas saivat pysähtymään ja katsomaan niitä tarkemmin. Sääli ettei näyttely keskittynyt enempää niihin. Lahjakas oli toki tämäkin valokuvaaja, vaikka voisi kyllä sanoa, että ehkä myös oman lahjakkuutensa ja tuotteliaisuutensa vanki.

Takatalven tauluja

Juuri kun alkoi olla kevät, tulikin talvi, takatalveksi jo muinoin mainittu. Kolasin eilen sunnuntaina pihatiet, mutta sama toistui juuri äsken. Lumi on tänään kuitenkin kevyttä pakkaslunta, joka sinällään ei tunnu pahalta. Raikasta, työteliästä, hyvää keuhkoille ja ruumiin kunnon myötä myös sielulle. Liikunnasta ei ole ainakaan haittaa, ellei mennä yltiösuorituksiin. Niistä on kohdallani turha puhua. Sen tiedän kuitenkin, että koska lumentulo jatkuu vain, saan kolata pihan tänään vielä toisenkin kerran. Se on tällaisen miehen salilla käyntiä; hyödyllisempääkin kuin se, uskon.

Odottamaton uusi talvi saa kaikkea aikaan. Väliin tulee halu vain kyhjöttää sisällä, väliin vain lähteä maailmalle keleistä riippumatta. Kävimme Paloniemessä sunnuntaina, ihan vain katselemassa uuden lumen ihmeellisyyttä. Polut, joita vielä viikkoa aiemmin kävelimme, olivat taas umpilumen peitossa. Puhdasta ja kaunista lumi sielläkin oli, keveää kuin ajatukset joskus. Silti tuli outo olo; kevät tuntui perutulta, sen avajaiset on siirretty kauemmas, jonnekin huhtikuulle.

Huhtikuu on nimensä veroinen, kun sen etymologiaa kaivoi esiin. Huhta on kantasana ja huhtapuu tarkoitti kaskipuuta, joka silloin kaadettiin kuivumaan niin että se oli jo kesällä poltettavassa kunnossa. Ensi vihreys on useimmiten myös saatu huhtikuussa jo näkyviin. Ja minulle huhtikuu tarkoittaa muuttolintujen kansoittamaa metsää talomme ympärillä.

Toki ilma on nytkin täynnä valoa ja odotusta – vaan sitten myös lunta. Yhä sitä sataa ja sataa vain. No, lumentulolle en voi mitään, siis hyväksyn sen. On jokaisen ihmisen oma asia päättää siitä, tuntuuko talven takapakki negatiiviselta vai sittenkin positiiviselta asialta. Kun 60 ensimmäistä ikävuottani hupeni lähes ahdistavaan pessimismiin, tuli vuoroon optimismi, usein tosin katteeton sekin. Saatan silti pitää uudesta näkökulmastani vielä pitkään kiinni, koska sen kanssa voi paremmin. Kun tässä vielä viikko kärvistellään on kaikki hieman toisin. Aprillipäivää seuraa heti Casanovan syntymäpäivä (vuonna 2025 siitä tulee kuluneeksi 300 vuotta) ja sen jälkeen lasketellaan kyllä keväisillä keleillä… Tämä on kylläkin vain toive. Nähtäväksi jää.  

Kumpaankin tapaan ajatella maailmaa ja säätä löytää tuumiskelija aina hyvän syyn. Negatiiviselta maaliskuun lopun peittävä talvimaisema muuttuu heti, kun muistaa, että pari vuotta sitten eli vuonna 2021 mäkemme oli tähän aikaan jo tulvillaan sinivuokkoja. Silloin saimme aikaisen kevään, vaikka siitä tuli sitten pitkä ja kylmä. Positiivisuutta, siis tätä uutta, löydän taas siitä, että kun kaikki lumi aikanaan sulaa, leviää jokilaaksoomme hieno iso tulva vesilintujen tulla ja levähtää muuttomatkallaan. Se on näky ja konsertti jota ei hevin unohda.

”Joutsenet, minun lintuni” huuteli satakunta vuotta sitten Sibelius Tuusulassa, kun lähti lievässä hiprakassa Ainolasta niitä järvenrannalle kuuntelemaan. Linnut, niiden äänet soivat kyllä sinfonioissa edelleen vaikuttavasti, mutta laulujoutsenia pidän silti vielä enemmän Yrjö Kokon lintuina. Hän havahtui joutsenten katoon toimiessaan Muoniossa eläinlääkärinä. Enontekiöllä Ungelon torpalla hän alkoi sitten miettiä, miten kantaa saisi vahvistetuksi. Vuonna 1949 niitä pesi maassamme enää viitisentoista paria.

Leipäammattinsa lisäksi Kokko oli innostunut myös kirjoittamisesta sekä valokuvaamisesta, jotka syystä alkoivat viedä yhä enemmän aikaa ja kiinnostusta ja vuodeta 1950 hän jäi vapaaksi kirjailijaksi. Mitä kirjailija tekee saadakseen jotain aikaan, no, hän kirjoittaa. Ennen juuri kirja oli suuri vipu ja myös voimakas media, joka vaikutti mielipiteisiin pysyvämmin ja kauemmin kuin yksikään päivän lehti. Toisin taitaa olla   nyt.

Pessi ja Illusia -sadun Kokko oli laatinut lapsilleen jatkosodassa; sitten tuli herätys ja joutsenten vuoro. Ensimmäinen kirja oli nimeltään Laulujoutsen – Ultima Thulen lintu. Se ilmestyi vuonna 1950 ja seuraava Ne tulevat takaisin julkaistiin vuonna 1954.

Valokuvat kirjoissa olivat Kokon omia, pitkien patikkareissujen tuloksia. Laulujoutsen rauhoitettiin lopulta, siitä tuli Suomen kansallislintu 1981 ja nyt niitä pesii maassamme varmaan kymmeniä tuhansia. Jopa tuhatkunta laulujoutsenta sinnittelee Suomessa myös läpi talven. Muuton aikana täällä nähdään aina vain suurempia parvia jolloin päästään lukuun, joka ylittää jopa satatuhatta.

Tietäisipä Yrjö Kokko tämän.

Luulen että kanta vain kasvaa; naapurin takasuolla pesii nykyään aina yksi pari, toinen tuossa valtaojan liepeillä vesijätöllä. Kun olen joutsenia Sitarlassa jo 40 vuotta katsonut, voin sanoa, että kanta on täälläkin kasvamaan päin. Nämä kaksi pesivät aina takasuolla; tuntuu. Luultavasti poikueesta joku jatkaa.

Kun Kokko aloitti suojelutyönsä, muutamat pariskunnat pesivät enää Lapsin syrjäisillä erämaalammilla. Nyt asutuksen läheisyyskin kelpaa. Myös poikasia pysyy elossa joka vuosi neljästä viiteen. Kurjilla on edelleen vain yksi tai kaksi. Mutta pian, heti kun suo sulaa, uskon kurkipariskunnankin paluuseen. Nuo linnut eivät tunnu keskenään rähinöivän; olisiko siksi etteivät kilpaile samanlaisesta ravinnosta?

Joutsenten kanta saatiin siis voimakkaaseen kasvuun. Palaan kuitenkin vielä hetkeksi takaisin Paloniemeen, Palikseen; pyhäiseen patikointiin siellä. Niemen rauhassa ei joutsenia näkynyt, kun avovettä siellä ei ollut; mutta ei metsälintujakaan, itse asiassa edes yhden yhtä tiaista.

Kuulemma ennen keväällä konsertti siellä oli huumaavaa, kun vaimo ulkoillutti koiria. On selvää, että pikkulintujen kannoissa on tapahtunut suuriakin romahduksia. Enää vain muutamat lajit menestyvät, toiset katoavat tai muuttuvat yhä harvinaisemmiksi.

Lintuja näemme kyllä talomme ympärillä paljon, varmaankin siksi että ruokin niitä edelleen läpi talven (kun aloittaa, ei saa lopettaa) enkä usko tekeväni hallaa luonnolle, vaikka ruokinnan lopettamisenkin puolesta kampanjoidaan.

No mistäpä ei. Kun ruokin, näen myös sen tulokset. Lintuja meillä riittää. Valitettavasti lajit todellakin harvenevat. Tiaisista menestyvät hömöt ja sinitiaiset; töyhtötiaista en ole nähnyt enää pariin vuoteen ja pyrstötiäisen kerran viime vuonna. Murheelliselta tuntuu, ne kun kaiken lisäksi ovat olleet iso ilo silmille. 

Mustarastaita sen sijaan näkee varsinkin nyt. Täällä talvehtinut pari on saanut seurakseen jo kymmeniä paluumuuttajia. Pitää mennä taas laittamaan pähkinöitä ja auringonkukan siemeniä lintulaudoille. Ne ja talipötköt kelpaavat sellaista vauhtia, ettei sitä todeksi uskoisi. Ja myös tikka ilmestyi tietenkin apuun.

Mustarastaat, mustat koiraat siis, puikkelehtivat huvittavasti pitkin poikin maata ja pysyttelevät mieluusti pensaiden suojissa; ruskeammat naaraat istahtavat suoraan talipötköön. Enpä ole ennen nähnytkään tuollaista, sanoisiko ahneutta. Muuttomatkalla lie tullut nälkä. Koiraat sen sijaan kökkivät yhä maassa. Kun eletään näitä lumisia aikoja on kontrasti selkeä ja talven grafiikanlehti valmis. Mustarastaat eivät muita lintuja pelkää, mutta oravaa ne vierastavat kyllä. Se on myös löytänyt lautamme eikä pahemmin enää pelästy mistään. Tuijottaa vain jos sille huudan. Niinpä vaikenen.

Talvi jatkuu siis ja yritän yhä katsella sitä iloisella mielellä. Ehkä siksikin, etten todellakaan voi säälle ja sen oikullisuudelle yhtään mitään. Se saadaan mitä annetaan. Se otetaan mitä saadaan. Kummin tahansa. Kevät on kyllä jo täällä mitä valon määrään tulee. Vaatteita tuo vihreään mieltynyt nuori neiti Primavera vaihtaa varmuudella kuitenkin vasta sitten, kun terminen kevät jolloinkin huhtikuussa todella alkaa.

(27.3.2023)