Maailmalle

Elämä on joskus tällaistakin. Ei ole tehnyt mieli minnekään ja sitten kuitenkin noin vain päätimme sittenkin lähteä Viroon, edes pariksi päiväksi. Talviloma paremmalla puoliskolla mahdollisti sen.

Tuumasta toimeen. Aloin katsella nettiä ja toki kaikki järjestyi. Maailmassa aina vain enemmän asioita, joita voi hoitaa internetin kautta. Pitäisikö ihan sanoa varovasti, että toistaiseksi on, kun kaikkia uhkakuvia katsoo. Vaan sen mitä tapahtuu näyttää tulevaisuus, kuten kaiken muunkin. Varmuudella tiedän enää vain sen, että tämän päivän suuret oikeassaolijat ovat huomenna taas jollain lailla myös väärässä ja päinvastoin. Näin on menty ja näin mennään eikä mielten ja mielipiteitten vuoristiradoille tunnu tulevan loppua.

Vanhalla paatilla oli paikkoja meille ja autolle, tuttu hotelli löytyi ja samalla matkaa tilatessa löytyi myös halua matkailla. Kotomaa on hieno paikka olla, mutta juuri nyt vaalien kynnyksellä sen jättäminen ei tuntunutkaan raskaalta. Päinvastoin. Niin paljon typeryyttä ja puolueitten ja niiden keulahahmojen kiistoja on taas saanut kuunnella; oikeammin lukea. Vaalitentin katsominen pelkästään ajatuksena sai jo aikaan nauseaa, jonka torjumiseksi piti lukea hyvää kirjaa ja katsoa elokuvaa, jossa kaikki on kohillaan, kuten nykyään sanotaan. Tosin sellaisia ei enää juuri tehdä.

Istun jo Finlandian loungessa ja naputtelen tätä ja katselen ulos aina välillä pyöreästä ikkunasta. Sumusateen keskellä ensin pieni kallioluoto, sitten ei mitään, aavaa merta vain. Kohta Helsingin kasuuni, sitten Tallinnan Matala ja sitten itse Tallinna, taanien kaupunki. Ja kun siitä pääsemme ajamalla läpi, alkaa se elämä, josta eniten naapurissa pidän.

Hiljaisten kauniitten maisemien Eesti, jossa mikään matka ei ole liian pitkä eikä mikään kaupunki liian iso ehkä juuri Tallinnaa lukuunottamatta, miellyttää edelleen. Pääpaikasta ja sen turisteista (omistamme) olen saanut tapeekseni jo aikaa sitten. Ehkä enää vain Telliskivi ja Fotografiska siellä tuntuvat edelleen kohteilta joissa haluan käydä. Jopa Kumu on moneen kertaan kuljettu, jos kohta toki aina suositeltava kohde etenkin arkkitehtuuriltaan.

Olemme matkalla Pärnuun ja Pärnussa varmaankin viihdymme taas nyt, kun turistisesonkia ei ole. Pärnu on pieni ja siellä on meri, löytyy leveä pitkä ranta ynnä puistoja joissa kauniita puita silloinkin kun lehtiä ei ole. Ja siellä näkee tuskin enää lumen ripettäkään, näin toivon. Sääennuste ei kylläkään lupaa hyvää, rankkaa tuulta ja tihmusadetta, mutta sellaista saa mitä annetaan, haluammepa tai emme. Kevät tekee tuloaan ja sen kanssa on aina elettävä sään alamaisena. Kaksi askelta eteen, yksi taakse on tanssin nimi: kevään polska.

Ja pianhan on taas kevät ja kesä kuten kuvassa.

Se on isä ylläällä joka säät säätää, sanottiin 50 vuotta sitten Hailuodossa, näin siis muistini mukaan, vaan nykyisännästä ei ole varmuutta. Kyllä kai syyllinen on herra Ihminen itse. Ihmiskunta on pystynyt yhden ainokaisen vuosisadan aikana muuttamaan ilmastoa tavalla joka tuo mieleen  myyttisen asteroidin. Ison massan tömähdys taivaalta Jukatanin niemimaalle liitukaudella noin 66,5 miljoonaa vuotta sitten sai aikaan valtavat tuhot, se käänsi ilmaston täysin päälaelleen mikä tuhosi elämää ja sen mukana dinosauruksetkin.

Sitä en oikeastaan valita. Liian iso on liian iso, varsinkin kun ihmisiä, tuosta tuhosta selvinneistä nisäkkäistä kehittyneitä kaltaisiamme alkaa olla jo enemmän kuin maapallolle mahtuu. Norsukin, tuo hieno ja suurin maanisäkäs, saa kärsiä koostaan ja vetäytyä yhä pienempiin elinpiireihin niissä kituuttamaan.

Tälle kehitykselle ei tunnu tulevan mitään loppua. Seis ja heti! Vaan miten? En minä ihmiskunnallekaan tuhoa toivo, mutta kyllä vähempikin populaatiomäärä ihmisiä riittäisi. Homus homini lupus – Ihminen on ihmiselle susi, kaiken lisäksi. Jotta selviydymme, pitäisi älyn, järjen ja selvitymiskeinojen kehittyä nykyisen taantumisen sijasta ja etenkin tieteeseen ja kaikkeen tutkimukseen pitäisi aina vain enemmän panostaa.

Eikä vain tieteeseen. Tiede pelastaa, taide parantaa. Siinä sitten slogaani johon uskon ja jonka juuri ihan omin kätösin tulin randomisti tähän naputelleeksi vieläpä päästä käsin, nykykieltä ja sen kauniita kiemuroita käyttääkseni.

Joskus lipsahtaa. Itse uskon sivistyksen ja opetuksen elvyttävään vaikutukseen, mutta Suomen Pisatulosten romahduskin kertoo karua kieltään nykykoulutuksemme tasosta. Sitä on kenenkään turha ruveta puolustelemaan, tasa-arvoa ei saavuteta tasapäisellä koulutuksella. Vaan uskonasioista on myös turha kiistellä. Entisajan uskonnot on korvattu jo tusinalla uusia ja kun maatamme katselee, uususkonnot tulevat näkyviin yksi toisensa jälkeen vihreydestä alkaen. Hyvä on moni aate an sich, mutta jos vain siitä vinkkelistä kurkistaa, näkee maailmasta yhden kakunviipaleen verran. Turha on silloin muslimeja haukkua.

Laivamatka edistyy, kello käy. Kohta suljen koneen ja avaan sen taas kun olemme perillä hotellissa. Edessäpäin ovat tulevat juhlat. Kai. Pärnussa käymme varmaan myös Endla-teatterissa, oikeammin sen kahviossa, jossa on mukava istuksia ja juoda cappuccinoa. Samaten kuljeskella vain. Rannan läheisyydessä olevat pienet talot ovat silmänruokaa joka saa mielen hyväksi. Ei kaikkea todellakaan tarvitse omistaa. Usein riittää kun saa nähdä. Tämä on myös taidemuseoiden ylistys.

Katselin teatteri Endlan ohjelmistoa ja huvituin. Sattumusten summa. Huomenna eli torstaina kello 12 esitetään ”suures saalis” Härra Huu; se on mennyt jo parisen vuotta. Ja heti perään illlalla samaisessa ”suures saalis” pääsee lavalle 15 meetrit vasakule, eli 15 metriä vasempaan, Antti Tuurin näytelmä, jonka premiääri oli vasta. Jossain siis vielä on kelpo kulttuuriakin tarjolla, sanon nyt ujosti a la Proust. Kun olen juuri hänestä kirjoittanut kokonaisen kirjan, joka ilmestyy myöhemmin keväällä, huomaan sisäistäneeni Proustin tavan olla kaino ja vaatimaton.

Pärnussa

Matka Pärnuun sujui leppoisasti kuten aina. Muutama hullu ohittaja, virolaisia toki kaikki, muuten tie lähes tyhjä, jopa rekkoja vähänlaisesti, vain yksi kiilasi ihan takapuskuriin, kun ennen niitä sai pelätä kaiken aikaa. Toki jokainen auto tahtoi ohittaa meidät ja sallin sen aina kun voin. Ja sitten taas oli hetki rauhaisaa ajoa. Tuhnu ilma ei tuntunut pahalta, lunta näki enää muutamia viiruja jossain, joet tulvivat. Haikaroita tuli ikävä, pesät vielä tyhjiä. Kernussa pysähdys, tankkaus ja hämmästys, täällä diesel maksoikin vain 1.50 euroa, tuo vanha suomalainen hinta. Mistä kotomaassamme siis on kysymys; miksi juuri meillä kaikki hinnat pystytään heti hilaamaan tappiin. Kun katselee sähköyhtiöidenkin voittoja, jonkun ehkä pitäisi todella hävetä? Vaan ei puhettakaan. Mammona rules, ok. Get over it.

Perillä Pärnussa odotti hiljainen kaupunki, sateinen ilma, hurja tuuli ja lähes avoin lahti. Rannalla kaistale merta ja lahdensuun ulappa taas avoin, välissä pieni kaistale vanhaa uppoavaa jäätä. Se on sitten kevät, pakko uskoa, tai oikeammin haluan uskoa siihen. Tuttu on hotelli ja tuttu huonekin. Meri näkyy ja kohisee, kun parvekkeen ovea avaa. Jo se tuntuu hyvältä, raikas meri-ilma. Ja kun tätä kirjoitan, ikkunan ohi liitää lokki vakaasti. Sitä eivät myrskyt heiluta.

Niin aika kuluu kun on kuluakseen. Edessä nyt illansuu ja ilta, sitten yö. Ja sitten aamu. Ja sitten? Sitten taas kohti kotimaata, mutta ehken Tallinnan ja Telliskiven kautta. Edessä kun odottaisi vielä pitkä päivä.

Äkkiä ilta hujahtikin ja on torstaiaamu, kello kuusi; yö hotellissa saatu päätökseen. Koko yön tuuli ja myrskysi, mutta nyt on jo hiljaisuus ja merellä valoa hitaasti imevä sadesumu seisoo paikallaan kuin seinä. Kaunista sekin. Pidän yksinkertaisesta grafiikasta paljon, mutta sen rikkoo tuulen pieni ääni, myrskyn jäänne, ja varsinkin lokkien huudot jotka tuovat mieleen lapsuuden Kalliossa, meren rannan ja saaret siellä missä nykyään on korkeita taloja ja hiilikasat; sekä sitten oman lomasaaren Kukkia-järvellä. Lokit olivat lapsuudessa aina äänessä kun ei ollut talvi ja vaikka voisi sanoa, ettei niiden laulu ole maailman kauneinta, se koskettaa. Mikään menneestä ei näköjään unohdu, varsinkaan jos se on luontoon liittyvää.

Kiitos ja kumarrus siis elämälle, sen kaikille mutkillekin. Mitään emme voi menneestä muuttaa, mutta kun nollaa pahaa ja muistaa hyvän, helpottaa. Hyvä tästä on jatkaa matkaa yhdessä kohti tuntematonta tai ei edes ihan tuntematonta, sillä aamiaisen ja uinnin jälkeen matka käy kohti Tallinnaa. Ensin kulttuuria siellä ja sitten laivaan. Ja sitten kotiin. Hima hima, fast de e roisigt, kuten jo edesmennyt ystäväni Bo Carpelan aina niin iloisesti ja mielellään hoki. Kotiaan ja perhettään hän todella rakasti.

Kulttuuria vai ei?

Kun Carpelanus oli vielä elossa, kirjakulttuurikin puhkui vielä täysin palkein. Miten kaikki sitten romahti noin vuosikymmenessä on dilemma, jota en ratkaise. Näen vain monen alan ja asian alasajon, niistä on merkkejä kyllin. Turha edes yrittää puhua teeveeohjelmien yleistyperyydestä, paria Teeman tai M.O.T:n poikkeusta lukuunottamatta.  Hyvää kirjallisuutta näyttävät syrjäyttävän tuoteet, joiden tekijänä (tai teettäjänä) on nykyään jo lähes aina jokin julkisuuden kasvo. Tunnettuus ei ole pahasta, mutta ei se myöskään kerro mitään tekijänsä kyvyistä.

En ole nähnyt Kiira Korven runoja, joten mahdoton sanoa mitään hänen kirjastaan. Hesarin murska-arvioinnissa oli vain irrallisia säkeitä, mutta kolme kokonaista runoa saattoi onneksi lukea Aamulehdestä. Niistä ymmärsin kyllä myös kriitikko Matti Kuuselan näkökulmaa. Vilpitöntä ja viatonta, ei siis pahaa. Kumpikin sana kun on positiivinen, ainakin itselleni. Runoudessa ne voittavat aina tekotaiteen pitkässä juoksussa. Mutta kuten sanottu, ensin pitää lukea koko kirja, sitten vasta voi sanoa jotain todellisempaa.

Koska olen jo vanha mutisija, tiedän, että vuosikymmenen päästä aika, tuo ainoa, ratkaisee mikä säilyy mikä ei. Aikanaan Risto Rasa runtattiin, mutta hänen jokainen säkeensä elää yhä ja miten elää, tuntuu että vielä koskettavammin kuin ennen. En vertaa Korpea häneen, jokainen on omansa ja Rasa varsinkin on Rasa, ero Korpeen huima, mutta en tahdon sanoa vielä kerran, ettei yksikään kriitikko kykene kilpailemaan ajan vaikutuksen kanssa. Hyvä elää ja kuljeskelee omia polkujaan, kun taas huonoista tuotteista ei jää jäljelle edes muistoa.

Iso huolenaihe kyllä on, että kun Otavassa ennen vanhaan julkaistiin vuodessa parikymmentä runokirjaa, niitä näyttää ilmestyvän sieltä enää muutama. Matti Kuusela puolestaan kirjoitti, ettei Tampereelta löydy enää ainoatakaan kirjakauppaa josta voisi ostaa runoja. Kuulostaa todella pahalta. Runous on kuitenkin kaiken kirjallisuuden kasvukärki, kuten ennen niin laittamattomasti sanottiin.

Ei ihme jos kirjakulttuuri yhä vain kuihtuu. Yhtä tyrmäävää on se, että kaikesta kulttuurista tullaan leikkaamaan tulevaisuudessa, olivatpa päättäjinä näköjään ketkä tahansa. Näin, jos politiikan poseeraajia ja eduskuntaan pyrkijöitä kuuntelee. Who cares -mentaliteetilla mennään.

Toden totta. Mitäs me kulttuurilla, kun tarjolla on joka tapauksessa yllin kyllin roskaa ja viihdykettä. Tuo iänikuinen leipää ja sirkushuveja -malli toimii yhä. Kun kansa saa mitä uskoo haluavansa, se tyytyy olemaan. Kumouksen näköistäkään ei kuulu.

Leipää ilman sirkushuveja -teema taas oli esillä aamiaisella, jonne menimme kun kello tuli seitsemän. Jos täällä keväällä ja kesäisin salissa on jo silloin väkeä, nyt meitä tervehti täysi kattaus ja typötyhjä sali. Ei edes edeskäypiä missään.

Täytyy sanoa että tuntui juhlavalta. Ihanko meille vain tämä kaikki. Silti maltilla atrioimme ja oikeista omenista puristettua ounamahlaa juotuani totesin taas että elämä voittaa. Miksi sitten kaikki paha kiinnostaa ja  miksi vain siitä lähes aina puhutaan tai kirjoitetaan. Paha on uutinen, hyvä siis jotain vain, mitä lie. Ei pahalle pidä tietenkään ummistaa silmiä; se pitää voittaa, mutta ei hyvää pidä myöskään unohtaa.Tarkoitan hyvällä hengen hyvää taas, kulttuuria, sen parasta antia. Se voi auttaa kestämään silloinkin, kun olosuhteet dramaattisesti huononevat.

”Matkassa on aina se kohta, josta eteenpäin se kuluttaa itsensä loppuun”, kirjoitti ikuinen guruni Samuli Paronen. Hänen kuolemastaan tulee ensi vuonna kuluneeksi 50 vuotta eikä yksikään aforisminsa tunnu vanhalta tai nuhjaantuneelta. Taas esimerkki siitä miten aika kunnon kirjallisuutta kohtelee.

Hyvä säilyy jos on on säilyäkseen. Mutta jotta hyvä säilyisi, myös sitä pitäisi edelleen kustantaa.

Parosen mainitsema kohta matkassa on jo ohi. Pian auton keula alkaa osoittaa kohti pohjoista eli Suomenlahden eteläreunaa. Kävimme vielä uimassa, kun allasalue avattiin kahdeksalta ja onnisti taas. Vain yksi hiljainen nainen oli altaassa; saunassa ei ketään. Ja pian allaskin oli kokonaan hallussamme. ”Ex oriente lux, ex occidente luxus.” Idässä valo, lännessä luksus. Se on puolestaan Stanislaw Jerzy Lecin sivaltavaa puolalaishuumoria. Ah, menneet ajat. Myöskään hänen aforismejaan ei aika ole kuluttanut.

Joskus harvoin tällaisen ylellisyyden kuten yksityisen uimisen sallii itselleen. Eikä anteeksi pidä pyydellä, sillä nythän sen salli sattuma, joka nukutti hotellin vieraita ja näkyi herättäneen heitä vasta aamupalalle, kun kuljimme ruokasalin ohi uituamme ja saunottuamme. Ulkona on yhä sumua, kaunista myös. Ja pian alkaa tavaroiden kokoaminen. Ihmeellisintä on miten nopeasti ja vähällä tavaralla tällainen ihminen saa hotellihuoneen sekaisin, mutta yhtä nopeasti myös siistiksi. Tietenkin vaimon avulla.

Kiirettä ei vielä ole. Paatti lähtee vasta illansuussa. Lokit kailottavat ulkona taas. Lokki oli Tshehovin ensimmäinen suuri näytelmä; lokki symboli siinä. Yhä ne symbolisoivat myös jotain, kun alan vuorostani miettiä sitä. Kuuluuko niiden ääni silloinkin, kun tai jos ihmiskuntaa ei enää ole mailla saati halmeilla? Ja jos kuuluu, kuka sitä silloin enää kuuntelee?

(23.3.2023)