(Kuvituksena on itse kuvaamaani satunnaista puustoa, jolla ei ole aina suoranaista yhteyttä tekstiin; paria poikkeusta lukuunottamatta.)

Kun syntyi Kalliossa 1943 ja avasi lapsena kunnolla silmänsä, ei puita ensimmäiseksi nähnyt, pelkkää kivierämaata kyllä. Asfalttia, naapuritalojen seiniä, mustia peltikattoja, harmaansinistä taivasta. Oli kauempana kyllä yksi puisto, jossa iso kivinen karhu, se löytyi mäen alta kirkolle päin mentäessä, mutta siinä oli lähes kaikki mitä puihin tuli. Pihalla ei ollut edes kukkia, betonikaiteet vain.

Kaupunki oli kiven, pien, hiilen ja työssäkäyvän ihmisen liitto, johon vuosi vuodelta alkoi levitä myös bensiinin käryä ja katkua. Ensin köhivät eteenpäin häkäpönttöautot, mutta sitten saapuivat ihan oikeat kuorma-autot jotka suurempia kuormia kuljettivat, kun tavaraa alkoi taas olla. Lopulta kadulla liikkui jopa oikea yksityinen auto. Moottoripyöriä oli muutama, Jawa cz, tuon merkin muistan. Harhiksen Pera sellaisella päristeli. Ja me lapset ihailimme.

Joka kesä minut kuitenkin raahattiin maalle kolmeksi kuukaudeksi Kallion paratiisista keskelle ei mitään, Kukkiajärven saareen, jossa olin ainoa lapsi eikä naapureita lähimaillakaan. Puita ja kalliota vain. Ja ääniä yön hiljaisuudessa.

Ulapan takana kesää vietti tosin Ripa, josta pidin. Harvoissa leikeissämme hän oli intiaaninimeltään Otsir Iprokarhas ja minä tietenkin olin Unnah Älekäm. Yksin en Nuorrossaareen saanut kuitenkaan soutaa, ulappa oli iso, ja niinpä näin Ripaa vain muutamia kertoja kesässä. Ja mitä siellä opin. Ainakin pelaamaan Bismarckia, jota korttipeliä vieläkin osaisin. Sitä lätkimme Nuorrossaaren hirsihuvilan vintillä silloin kun Topikin oli tullut Hakiksesta Ripan seuraksi. Grandi, valttipeli ja misääri ja sitten vielä pakkovalti ja valintapeli. Ulkoilun sijasta kaikki saarellaoloaika taisi suureksi osaksi kulua ulkovintillä. Mutta tuuli toi happea sinnekin.

Kaikki muut päivät menivät yksinoloon: kyhnäämiseen ja lukemiseen ja omiin outoihin leikkeihini (inkkarit ja skoobarit) ja sitten itse väsättyjen  laivojen kanssa puuhailu rannoilla äidin kielloista huolimatta. Ja toki myös touhu hiekkakasan liepeillä. Kirjat minut kuitenkin pelastivat, kyllä niin on. Luin kaiken mitä hyllyistä ikinä saattoi löytää ja monet kirjat moneen kertaan. Ei ihme että arvostan kirjaa yhä ja pidän sitä taidemuodoista parhaimpana, vaikka taidetta ja musiikkia myös todella rakastan. Klassista mieluiten, mutta joskus hetken muutakin.

Siinäkö kaikki lapsuuden kesistä? Nyt kun mennyttä aikaa katselen täältä, näen myös sen mitä en voi koskaan unohtaa: kallioluodon puut. Ne olivat käppyrämäntyjä jokainen; erehtyneet kasvamaan paikalle lennähtäneestä siemenestä ja kituneet luodolla vuosikaudet, ehkä jopa sadat, koska luodon kuopissa multaa oli minimaalisesti. Ne olivat kuitenkin varmuudella puita, jotka ensinnä koskettivat minua, vaikka en sitä lapsena mitenkään tajunnut, aikuisena vasta. Ja parhaiten vasta nyt.

Muistan, miten Maire-myrsky saapui vuonna 1961 elokuun ensimmäisenä päivänä Virosta ja kaatoi myös sen männyn, joka oli luodolla pyykkipadan vieressä.

Sama myrsky oli kyllä myös hukuttaa minut joka olin lähtenyt näyttämään järveä purjeveneellä fräulein Jutalle, mantereen kesäasukkaiden vieraalle; puhuinhan silloin saksaa kun olin ollut Harz-vuoristossa sahalla pari kuukautta töissä. Me pelastuimme vaikka matala pikkusaari jolle tuuli purjeveneen paiskasi, jäi ukkosmyrskyn nostaman kohisevan vedennousun alle. Vaan kun siinä seisoimme puolisääreen vedessä ja pidin kiinni purjeveneen köydestä, oli La divina commedia salamoineen ja sateineen parin tunnin päästä ohi. Lopulta vesi laski ja venekin kellui yhä. Niin lähdimme taas kohti elämää, joka hetken oli jo näyttänyt ohitetulta.

Samoin pelastui luodon kaatunut mäntykin, koska nostimme sen takaisin pystyyn ja kannoimme kiviä juurille. Uskon, että se kasvaa kallionkolossaan vieläkin.

Mänty on kaikista puista minulle edelleen puu numero yksi. Käkkärämänty eritoten, Pekka Halosen rahamänty, kaikkien tuulessa vääntyneiden rannikkomäntyjen ikuinen sukulainen. Jos Lorca rakastikin vihreää (verde, que te quiero verde) niin yhtä lailla minä rakastan tuota vääristynyttä mutta sitkeää puuta, ikivihreää mäntyä, jota myös hongaksi tai petäjäksi kutsutaan, kun se kasvaa paremmissa oloissa ja suoristaa selkänsä. Männyn neulasten ja kärkkien tuoksua ja pihkan hajua en myöskään voi koskaan unohtaa. Jopa sen kaarnasta yritin veistää veneitä ja veistinkin kuten myös haavat sormiin. Nekin tuntuivat kuuluvan asiaan.

Mäntyjä kasvaa jopa Lapissa, kunhan ei liian korkealle kapua.

Toinen puu, josta pidin, tai josta oli oikeastaan pakko silloin maalla pitää oli haapa. Myös täällä niitä havisee kesäisin; havinasta kuulee aina tuulen varhaisimmankin alun. Takasaaressa haavikko kasvoi ja joskus kun  vanhat haapapuut lahosivat sisältä, sellaisia oli pakko kaataa ja hakata sauna- ja liesiklapeiksi.

Haavan tuoksu jäi sekin mieleen, kun isoa pölliä pilkoin. Ei senkään jälki poistu koskaan, kuten ei suopursunkaan tuoksu (ei tosin ole puu, mutta varpu kumminkin). Hajuksi en sanoisi, koska haju minun korviini haiskahtaa pahalta. Puitten tuoksu on myös aina parempi parfyymimyymälöiden lemua.

Entäpä sitten koivu? Myös koivun tuoreitten lehtien tuoksu on ylittämätön. Samoin kuivattujen vastojen, joita saunan kiukaalla pehmitän talvisin.

Mutta olkoon, olen eksynyt tuoksuihin ja sellainen olen. Koiran kirsu, tai sanottakoon tuhannesosa koiran vastaavasta aistista. Silti haistan heti vaikkapa homeen talosta. Miten sanoikaan etsivä Monk: ”Se on lahja ja kirous.” Vai oliko se sittenkin toisinpäin, a curse and a gift ?

Pihlajasta muistan marjat ja veisuut, verta sisältäviksi en niitä kuitenkaan kuvittele. Omenapuusta taas muistan kukat. Autuus on katsoa niitä. Silloin tekee aina mieli huutaa: ”Aika, pysähdy!” Ja lisätä: ”Ole niin kiltti…”

Mutta ensin tuosta tavanomaisemmasta puusta. Pihlajia tiluksillamme riittää, liikaakin; kuten myös vaahteran- ja haavantaimia. Jos luonto saisi päättää, ei täällä muita juuri kasvaisikaan.

Pyhät on pihlajat pihalla, pyhät marjat pihlajissa, kirjoitti kukapa muu kuin Leino. Vaan marjoissa ei ole juurikaan sitä makua, joka itseäni miellyttää. Tilhille ne sen sijaan sopivat; muillekin linnuille ehkä. Siksi suuret pihlajat saavat olla. Mutta pienempiä on pakko karsia, muuten avointa pihaa ei enää lainkaan näkisi.

Entäpä sitten viljelypuut; entäpä omenat. Talon ympärillä ja alapellon kupeella kasvaa yhä ikivanhoja omenapuita. Vanhassa vara parempi -sanonta ei niiden kohdalla pidä paikkaansa mitä tulee omenoiden laatuun ja määrään, mutta mitä tulee kukkiin, niin kyllä.

Kaikkein kauneimmillaan omenapuun kukka on silloin kun se on vasta nupullaan, juuri avautumassa. Siinä olevat sävyt lumoavat. Kun kukka on auki kokonaan, on puu valkea, eikä enää aivan samalla tavalla miellytä silmää(ni). Marcel Proust taisi tietää mistä kirjoitti kun kirjoitti Kadonneen ajan yhdessä osassaan Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa. Tuskin hän omenia ajatteli, mutta olisi voinut. Myös yli sata vuotta sitten jossain Normandiassa omenat puhkesivat loistoonsa jo varhain keväällä. Ja juuri siellä Proust tytöt näki – tai oli näkevinään.

Puut ovat puita lehtiä täynnään ja jopa alastomina. Havupuut taas kantavat vihreäänsä läpi vuoden lumen allakin. Lumi on päällystakki, jonka kevät aina riisuu – auringon kiitos.

Kuusi on erityisen kiinnostava puu. En ollut koskaan ajatellut asiaa, mutta kun sen kerran kuulin viisaalta, en sitä unohda. Kuusi on nimittäin kavala ja ovela. Se kasvaa itse lähes missä vain soita ja aivan pohjoisinta Suomea lukuunottamatta; pärjää pimeässäkin toisten puitten varjossa, mutta kun kuusi saa itse tarpeeksi pituutta, ei sen varjossa voi enää kasvaa tai ainakaan menestyä mikään toinen laji; se vie muilta taimilta valon varjon lailla laskeutuvilla tiuhoilla oksillaan.

Kun kulkee vanhassa kuusimetsässä, tietää jossain kulkevansa, vähän kuin menneisyyden maailmassa. Muinaisuus on metsissä yhä läsnä, suojelluissa ikimetsissä ainakin.

Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto, sanoo sananlasku. Täällä taloa vartioiva suuri kuusi piti valtikkaansa pystyssä lähes neljäkymmentä vuotta, kunnes alkoi lahota sisältä ja se kaadettiin. Vain kanto jäi jäljelle. Sitä ei katkaistu kokonaan, jotta symboli säilyisi ja nyt siellä pitää vartiota naapuri Arvin tekemä puinen pöllö.

Toki pöllö, viisauden ja tyhmyydenkin symboli kuuluu tänne ja varsinkin metsään. Juuri näin varhain keväällä olemme jo kuulleet huhuiluakin. Ihan oikea huuhkaja oli pysähtynyt suureen puuhun kutsumaan kumppania. Se löysi vain meidät.

Männyn ohella on toinenkin havupuu jota yhä pidän erityisessä arvossa. Se on kataja, yksi suomalaisuuden vertauskuvista.

Taipuu vaan ei taitu; siksi siitä on jousipyssyjäkin aikanaan tehty. Katajan tuoksu on myös yksi metsän parhaita parfyymejä. Täällä kasvaa ikivanhoja katajia kaikkialla, mutta varsinkin yksi oli ylpeyden aiheena kymmenet vuodet ennen kuin itiötauti tuli ja alkoi hitaasti tuhota sitä. Monet sadat vuodet se kohosi uljaana mäellä; nyt enää vain aivan latvuksessa on muutama oksa vihreänä. En kuitenkaan aio kaataa sitä. Ehkä istutan keväällä sen ympärille humalaa, joka sittten aina kesäisin kipuaa latvaan ja antaa alastomalle rungolle suojaavan asun.

Puita, maailman ja elämän keuhkoja kasvaa kaikkialla Telluksella; mutta hakkuut vähentävät metsiä tavalla, josta ei oikein halua edes puhua. Ilmaa on pakko hiilidioksidista puhdistaa ja puu on hyvä siinä, koska se on niille elinehto. Näin juuri kartan, jossa maailman pahimmat saastuttajat esitettiin ruskein värein: Kiina ja USA olivat sillä saralla ylivoimaiset. Suomenkin vihreys oli vaalennut, mutta vielä jollain tasolla. Pitäkäämme edes siitä kiinni.

Maailma ei koskaan ole tasa-arvoinen saati tasavertainen paikka ja tuntuu ettei pienten toimilla ole merkitystä suuria vastaan. Silti, siltikin uskon että on. Tshehovin näytelmässä lääkäri sanoi jo yli sata vuotta sitten viisauden, jolla ilmastoa pidetään kurissa: ”Istuta puita.” Kun niin teet, voi ilmasto sadan vuoden päästä olla jo lauhkeampi, miete jatkui.

Ilmastonmuutos ja sen katastrofaaliset seuraukset johtuvat kuitenkin muusta, ihmiskunnan teollisen toiminnan seurauksista. Puu on silti edelleen tärkeä, ehkä yhä vain tärkeämpi suoja tuhoa vastaan.

Istuta siis yhä puu, istutat lopulta metsän kun aikaa kuluu ja siemenet leviävät. Pennissä satojen alku, hoettiin; niin puussakin. Tärkeää on, että hoidamme tainta, edes yhtä ainoaa. Näemmekö sitten joskus metsän puilta, vaiko puun metsältä; sillä ei väliä. Me istuttajat näemme vähemmän, jälkipolvet sitten ehkä jopa kiittävät, jos osaavat. Metsä on suomalaisen henkinen koti yhä, sielun suoja, nykyisin myös monin tavoin elämän antaja siinä missä viljelty peltokin. Kummatkin ovat myös teollistuneessa maassa enemmän kuin tarpeen.

Jos Tshehov jo aikanaan halusi kasvattaa metsää, miten tärkeää se onkaan nyt. Vastaavankaltaisen lauseen sanoi myös Voltairen Candide vielä aiemmin eli 1700-luvulla: ”Mutta meidän tulee viljellä puutarhaamme.” Ei ole väliä, mitä puutarhalla Voltaire tuolloin tarkoitti, pelkkää kasvimaatako vain vaiko ihan hengen viljelyä. Tässä nykymaailmassa sen voi käsittää myös yhteydeksi kaikkeen luontoon. Siitä jos mistä täytyy pitää huolta. Kyllä luonto sitten taas puolestaan huolehtii meistä.

(16.3.2023)