1.

Sunnuntaiaamu Pietarissa on paitsi pyhäpäivän myös vaalipäivän aamu. Vaaleihin eivät monetkaan ystävistä ota osaa, joten tapaamisia voin heidän kanssaan sopia rauhassa. Nikolskin merikatedraalissa näen aina sunnuntaina Titovien taiteilijapariskunnan, Tanjan ja Zhenjan (Jevgeni), se on heidän kotikirkkonsa. Zhenjan meiliosoite ennen @-merkkiä on et. Se sopii, sillä jonkinlainen ulkopuolinen ja avaruudesta saapunut hän täällä onkin, maalaa juuri omalla tavallaan ja yrittää silti tulla toimeen. Helppoa se ei totisesti ole.

Käyn aikaisin aamulla katsomassa Kazanin pyhää Jumalanäitiä ja sanon terveiset vaimoltani; sitä ihmeitätekevää ikonia Sveta rakasti. Koska kirkossa on palvelus meneillään ei ikonille ole jonoa. Sytytän kynttilän ja ajattelen hetken vaimoani, toisen kynttilän palaessa ystävääni Toljaa. Saatan kuvitella heidät vierekkäin: Tolja puhuu ja Sveta kuuntelee, tekee muistiinpanoja. Yksi hänen haaveistaan oli haastatella Toljaa kirjan verran; niin paljon kaikkea tämä pieni mies oli nähnyt ja kokenut, ja kaiken hän muisti. Tolja kuoli puolitoista vuotta Svetaa ennen.

2.

Nikolskin taivaan- tai venäjänsinisessä katedraalissa on kaksi kerrosta, alakerrokseen pääsevät suoraan pihalta myös turistit, varsinaiseen eli toiseen kerrokseen vain palvelukseen osallistujat. Kipuan jyrkät portaat, tunnen jo tien. Palvelus on meneillään, kirkkosali lähes  täynnä. Tiedän suunnilleen missä Titovit aina seisovat, oikealla ja aivan sivulla missä on tilaa. Sieltä heidät myös löydän. Menen hiljaa Tanja ja Zhenjan väliin eivätkä he hätkähdä. Venäläinen ihminen lienee tottunut kaikkeen.

Supisemme kuulumisia. Yritän olla häiritsemättä heitä, mutta virnuilen kuitenkin nuoren Olegin kanssa. Hän on saanut silmälasit ja toisluokkalaisemme on viisaan näköinen. Älykäs ja lahjakas poika hän onkin. Kutsun Olegia nimellä Gospodin Arhitekt – Herra Arkkitehti, koska hän rakentaa leegoista ei vain taloja vaan jo kokonaisia kaupunkeja. Mitäpä lapset eivät tekisi, jos vain saavat siihen mahdollisuuden.

3.

Katseeni nousee korkeuksiin, koska näen yhden pylvään yläosassa ikonin jonka luulen tunnistavani. Se muistuttaa kovasti Helsingin Uspenskin katedraalin ihmeitätekevää ikonia, joka varastettiin ja haudattiin maahan ja onnistuttiin kuitenkin entisöimään ja pelastamaan. Kysyn Zhenjalta mikä tuo ylhäällä riippuva on. Hän arvelee että kyseessä on Tihvinän Jumalanäiti.

Olisiko? Menen alakerran ikonimyymälään ja ostan sieltä tihvinäläisen, mutta aivan erilainen se on: Odigitria. Otan pylvään ikonista kuvan ja päätän selvittää asian. Kun jokin alkaa vaivata, on syytä penkoa pulma juurineen. Tärkeää tämä ei ole muille, mutta itselleni näköjään kyllä.

Olisiko tässä kysymys myös pyhyyden kosketuksesta? Niin kuin tutkiva journalistivaimoni minua siihen yhä kehottaisi.

Myöhemmin hotellihuoneessa saan lähes varmuuden siitä, että kyseessä on sama ikoni kuin Uspenskin katedraalissa: Kozelshtshanin Jumalanäiti. Monet niistä ovat ihmeitätekeviä, luen edelleen, ja Uspenkin ikoni on paperi-ikoni. Tämä pylväässä roikkuva taas aito vanha maalaus. Laitan kuvat rinnakkain: ensin Nikolskin katedraalin ikonin, sitten kotoisen Uspenskimme. Viitan punaisuus, käsien asento ja täplät viitassa näyttävät kyllä yhdistävän molempia.

4.

Muistan, että heti Svetan kuoleman jälkeen sain juuri tässä kirkossa kohtauksen, jalat katosivat alta, kaaduin lattialle ja purskahdin itkuun joka ei ottanut loppuakseen. Nyt on toisin. Jollain lailla sielussa on jo rauha.

Kirkkoon ovat tulleet myös Olesja ja Sonja sekä Olja, Svetan tyttäret ja lapsenlapsi. Pieni Sonja pelkää aluksi, mutta vähitellen uskaltaa hieman liikkua ja kotiutuu sitten nopeasti. Antakaa lasten tulla minun tyköni. Lapsi on viaton, vilpitön, lahjomatonkin, kunnes oppii maailman tavat. Voi meitä aikuisia, monelle mutkalle elämä meitä painaa ja ne mutkat usein pysyvät ja pysyvät, vaikka miten niitä iän myötä suoristaisimme.

5.

Tutut ja perhe käyvät ehtoollisella, pieni Sonjakin ja sitten he yhyttävät minut, joka odotan kirkon takaosassa. Menemme ulos. Zhenja haluaa välttämättä kuvata meidät. Siinä me seisomme sitten uljaina katedraalin edessä. Sääkin suosii, ilma on kuulas eikä pakkasta enää juurikaan ole.

Kysyn Zhenjalta miksi kirkossa oli niin paljon väkeä. Oliko kyseessä jokin suurempikin juhla; heidän pääsiäiseensä kun on matkaa vielä kolmisen viikkoa, suomalaiseen kaksi. Hän sanoo että nyt vietetään Ioann-nimisen pyhimyksen muistojuhlaa, mutta kirkko on yleensä aina täynnä muutenkin. Tiedän Ioann-nimisiä kaksi: Johannes Kastajan sekä Johanneksen joka kirjoitti evankeliuminsa. Hänen venäjänkielinen nimensä on Bogoslov – Jumalansana. Tämä pyhimys on kuitenkin kolmas samanniminen, elänyt erämaassa askeetikkona ja erakkona.

6.

Saan tiedot hänestä myöhemmin: Иоанн Лественничк – Johannes Portaitanousija, suomennan nimen. Kun tutkin miestä, paljastuu että hän on suomalaisittain Johannes Siinailainen, minulle ennestään täysin tuntematon. Mies on elänyt 600-luvulla ja kirjoittanut teoksen Portaat (kreikaksi Klimaks).

Taas kerran vaimoni pyytää minua tutkimaan asiaa. Löydän internetistä myös kollegani teoksen eli Portaat ja jopa pätkän suomennosta:

»Sinä saavuit pyhälle vuorelle ja nostit katseesi taivaaseen, kohotit jalkasi kamaralle, juoksit, kiiruhdit ylös, kohosit, nousit hyveitten kerubien kantamana, liisit tuulen siivillä ja astuit ylös riemun raikuessa saatuasi voiton vihollisesta. Avasit tien ja kuljit edeltä, mutta vielä nytkin ohjaat ja käyt kaikkien meidän edellämme, sillä olet noussut pyhien Tikapuitten huipulle ja yhdistynyt rakkauteen. Ja Jumala on rakkaus. »

Portaita pitkin me täällä jokainen kipuamme. Kenellä uskonnollinen päämäärä, kenellä maallinen, kenellä ei päämäärää lainkaan. Eikä kipuaminen ole koskaan helppoa. Monet putoavat matkalla, minkä vanhat kuvatkin kertovat.

Portaista olen aina symbolina pitänyt. Olen kiintynyt salini pöydältä löytyvään pieneen porrasoksaan. Se on vanha afrikkalainen kulttiesine, kuvaa samaa kipuamista. Porrasoksan olen aikanaan Venetsiasta löytänyt. Kulttuureissa on yhtäläisyyksiä kuten erojakin, mutta tuntuu että myytit ovat lopulta likimain samoja. Vain jumalat vaihtelevat uusienkin uskontojen muodostuessa. Mietin että nykyään uskonnoiksi ovat nousseet jo vihreys, kosmologia ja vaikkapa sukupuoli. Kaikkiin niihinkin muodostuvat omat menonsa, kulttinsa ja uskomuksensa. Ja kaikki uskovat tietävänsä oikein! Vain harva tietää uskovansa.

7.

Titovit pyytävät meidät luokseen. Olja on iloissaan, koska Tanja on hänen kummitätinsä, mikä Venäjällä on astetta isompi asia kuin koto-Suomessa.

Istumme ja puhumme, olemme ja kotiudumme. Minä katsastan taas kummankin työt. Zhenja näyttää minulle ensin Tanjan tekemän Kristuksen, sen hänen vaimonsa on luonnostellut jo opiskeluaikanaan.

Oman uusimman työnsä Zhenja esittelee myös: se on uudenlainen ikoni. Venäjällä on jo käymässä niin että kirkko on kohta ainoa kuvataiteen mesenaatti, juuri kuten satoja vuosia sitten.

Kehitys ei kulje enää eteen- vaan taaksepäin, vai miten tuonkin määrittelisi? Silti luovalle ihmiselle kait on tärkeintä, että hän ylipäänsä saattaa edes jotenkin harjoittaa ammattiaan. Töihin voi lopulta piilottaa aivan mitä vain.

Mutta vaikka moni askel otetaan taakse, eteenpäin silti mennään myös. Kahdeksanvuotias Oleg ottaa nyt huilunsa ja soittaa meille ensin Albinonia, sitten Bachia. Pyhyyden kosketus, taas. Olegia kuusi vuotta nuorempi Sonja innostuu, hakee pienen tuolin, kipuaa sen avulla pianotuolille ja alkaa hänkin soittaa. Hapuilevia ensin mutta lujia sitten ovat hänen akordinsa. Tulevaisuus on siinä. Niin elämä jatkuu. Turha sanoakin, että se jatkuu aina vain lapsien kautta.

(19.3.2018)