HISTORIA

Kirja on esineenäkin säilynyt parhaimmillaan tuhansia vuosia. Sumerilaisten (´sivistyneitten herrojen´) savitaulut ovat sitten vielä oma luku sinänsä, vanhimmat on tehty jo viitisentuhatta vuotta sitten. Egyptin papyrukset, kirjakääröt, ovat lähes samanikäisiä. Maya-kultuurin muistomerkki Madrid-codex, kalenteri kaiketi, mutta kirjan kaltainen sekin on iältään ehken kolmetuhatvuotias. Vanhimmat  kirjat taas tai ne jotka kirjanmuotoisina kappaleina ovat edelleen olemassa, ulottuvat myös aikaan ennen ajanlaskumme alkua eli Kristuksen syntymää.

   Paperia ne eivät ole. Etruskien kultainen kirja ajoittuu vuoteen 600 eea, se löydettiin Bulgariasta. Siinä on kuusi sivua jotka on yhdistetty kultarenkain.

   Toinen yhtä vanha kolmisivuinen teos  on tehty isoille erillisille kultaliuskoille. Se taas löytyi Prygistä joka sijaitsee Italiassa. Etruskit olivat osaavaa kansaa ja kultaa riitti. Siksi nämä teokset ovat yhä olemassa. Ja siksi kai kultaa arvostettiin ennen, kuten kyllä nykyäänkin. Sitä ei edelleenkään koi syö eikä ruoste raiskaa.

  Ennen kirjat valmistettiin käsin ja sarjatuotantona oli kopioiminen, mikä oli kuvitetuissa kirjoissa äärimmäisen hidasta ja kallista. Näin tehtiin, kunnes Gutenberg 1400-luvulla mullisti painomenetelmällään kaiken kun keksi valaa kirjasimet metallista. Sanotaan ettei hän keksinyt mitään mitä ei olisi jo osattu, sillä jo pitkään oli puuhun, kupariin tai kiveen kaiverrettu lauseita, jotka sitten monistettiin paperille eli painettiin. Koreassa Jikji-teos painettiin metallikirjasimilla jo 1300-luvulla. Mutta Gutenberg uudisti prosessin ja teki siitä helpompaa ja nopeampaa painokoneensa avulla.

   Alkuun painettukin kirja koottiin valmiista sivuista käsin. Ensimmäisiä gutenbergiläisiä kirjoja nimitetään inkunaabeleiksi (kehtokirja); niiden  rinnalla jatkettiin kirjojen kopioimista käsin vielä pitkään. Vähitellen sitomistekniikka kehittyi. Teollinen sarjatuotanto sai vuosisatojen kuluessa kirjojen  hinnat painumaan sellaisiksi, että niitä saattoi jo omistaa ihminen jolla oli enää kohtuullisesti varakkuutta. Ensimmäisten gutenberg-kirjojen ostamiseen tarvittiin vielä senaikaisen papin kahden vuoden palkka.

  Kirjojen kulta-aikaa on ollut 1900-luku aina 2000-luvun paikkeille. Joka kodissa, Kalliossa jopa köyhimmissä, on 1940-luvulla ollut kirjahylly ja parikin; minkä omakohtaisesti muistan. Ennen televisiota ja nykyisiä puhelimia kirjojen informaatio oli todella tärkeää; parhaimmillaan ne sivistävät ja ainakin viihdyttivät, ja tietosanakirjat taas antoivat perustan sille, mitä maailmasta ymmärsimme. Nyt ne ovat kaikki kadonneet; täällä talossamme tietosanakirja on kyllä yläkerran kirjastossa vielä jäljellä, se on Otan 1900-luvun alun paksu musta ja moniosainen jättiläinen, josta löytää yhä sellaista tietoa jota ei hevin enää muualta tavoita.

  Books do furnish a room, kuului kirjakauppiaan lausahdus; se säilyy Anthony Powellin 12-osaisen teossarjan A Dance to the Music of Time yhden osan tittelinä. Nykyajan kodeissa ei kirjahyllyjä juuri näe, tv-ruutuja ja näyttöpäätteitä kyllä.

Vaikka lausahdus kirjoista sisustuselementtinä on ironinen, se on silti tosi. Kun näen kodin jossa on iso kirjahylly, tiedän vain sitä vilkaisemalla huoneiston asujasta heti lähes kaiken. Mitähän tämä pieni osa yläkerran kirjaston kokonaisuudesta meistä kertoisi?

  Olen itse kirjoittanut pari kirjaa niin lukemisesta (Lukemisen ilo, Kirjapaja 2021) kuin kirjoittamisestakin (Kirjoittamisen ilo, Kirjapaja 2022). Kummassakin kerrotaan myös sekä kirjan historiasta että nykyisyydestä. Tekniikan vauhti on kuitenkin niin kiivasta, että se mikä pari vuotta sitten tuntui todelta, alkaa olla jo kuin kaukaista historiaa.

   Ajan kulku tapahtuu aina ihmisen kautta ja ihmisen itsensä muutos näkyy olevan markantimpaa kuin ennen.

    Ehkä ei pitäisi edes käyttää sanaa muutos, koska se viittaa kehitykseen. Äänikirjojen vyöry eli kirjoitetun kuunteleminen (ei enää lukeminen itse) tuo minun mieleeni 1970-luvulla Marrakeshin torilla näkemäni sadunkertojan jonka kuulijoina oli katras lukutaidottomia ihmisiä. Lukea vielä joten kuten osataan, ainakin vanhempi väestö, mutta silti käyttäisin  kehityksen sijasta sanaa taantuminen, sillä tekniikan nykyvauhti tuntuu päästävän ihmisen kaikesta vaivasta. Moderni aikamme antaa mahdollisuuden olla yhä vähemmän käyttämättä päätään saati tehdä itse mitään. Alammeko tätä menoa olla lopulta pelkkiä koneitten jatkeita.

BORGES

Taannoisessa tilaisuudessa vanhalla kauppakorkealla tapasin akateemikko Riitta Harin, joka vinkkasi minulle Jorge Luis Borgesin teoksen Viisi aihetta. Hain sen Aviadorin kaupasta Liisankadulta ja luin Borgesin Kirja-esseen saman tien.

  Teoksen suomentanut Pentti Saaritsa on vanha tuttu ja ystävä Ritsa, jonka ensimmäistä kertaa tapasin vuonna 1965, kun viisi innokasta esikoiskirjailijaa matkasi Hässelbyhyn jossa pidettiin ihan pohjoismaalainen esikoiskirjailijakokous. Juhlallista, ajattelen nyt, taisi jopa valtio maksaa matkan. Mukana olivat Ritsan ja itseni lisäksi Johan Bargum, Jarl Pousar ja Pekka Suhonen (viisi nuorukaista; nyt kaiketi kaikki olisivat nuoria naisia). Bargum on edelleen elossa ja kirjoittaa kuten Ritsakin, kaksi jälkimmäistä ovat sitten jo vainajien laaksossa. Molemmat mutta varsinkin sivistyneen Pekan muistan. Hänen esseensä ovat edelleen lukemisen arvoisia.

  Borgesin essee on vilpitön ylistys kirjalle ja siihen yhdyn mielelläni. Se alkaa sanoilla: ”Kaikista ihmisen apuvälineistä on kirja epäilemättä hämmästyttävin.” Muut välineet ovat Borgesin mukaan ruumiin jatkeita: ”Mutta kirja on muistin ja mielikuvituksen jatke.”

  Tämä pitää paikkansa. Kirjan sisältö on immateriaalinen, vaikka se onkin esine, jonka painon kädet tuntevat, varsinkin foliokokoisten opusten.

  Borges ei arvosta kirjaa esineenä juuri lainkaan, mikä tietenkin hieman huvittaa minua, koska kirjahyllyssäni on paljon teoksia joista vanhimmalla on ikää nelisensataa vuotta.

Luen ja selaan niitäkin  yhä ja nautin niiden vanhasta paperista, kirjasimista, kuluneista nahkakansista tai rispaantuneista kluuteista. Vaan olkoon. Oikeassa hän on siinä, että kirjassa tärkeintä on sen sisus: sanat ja lauseet jotka suhahtavat aivoihin ja muodostavat lopulliset ajatukset lukijan omassa päässä.

   Borges puhuu varsinkin siitä, että ennen kirja oli vain tallentaja, kun taas suuret mestarit olivat puhutun sanan mestareita Pythagoras ja Kristus esimerkkeinään. Mutta, haluan lisätä, painetussa muodossa heidänkin sanomansa on meille säilynyt.

  Kirja oli joskus pyhä. Alussa oli sana. Sittemmin pyhyys on karissut. Lukemisen ilo on sekin tärkeää Borgesille. Hän toteaa, että sen pitää säilyä, kuten Montaigne jo aikanaan kirjoitti: ”En tee mitään ilman iloa.” Jos teksti on liian vaikeaa, se tappaa ilon. Silloin on syytä hyppiä hankalien kohtien yli tai lopettaa lukeminen, hän toteaa.

    Esimerkiksi vaikeasta Borges ottaa Joycen ja iskee siinä kyllä kirveensä kiveen. Dublinilaisia on nerokas novellikokoelma, Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta vastaavanlainen romaani-muistelma; autofiktiota a la Proust mutta selkeämmin. Ja hankalana pidetty Odysseus ei ole sittenkään kovin hankala, kyllä senkin voi ilokseen lukea; teos on jopa suomennettu kaksi kertaa! Vain Finnegans wake tulee kysymykseen vaikeana teoksena eikä sitä ole edes yritetty täällä kääntää. Joskus jokin teos elää vain alkukielellä ja joskus ei edes sillä. 

    En tiedä miksi mutta muistan yhä Odysseuksen ja Finnegans waken loput. Ensinmainitun viimeinen sana on positiivinen YES, Molly Bloomin ja Joycen oman (seksuaalisen) halun mukainen. Finnegans waken taas pelkkä määräävä artikkeli the, mikä ei johda mihinkään, tai sitten lukija saa arvata senkin.   

Jo tämä kertoo näiden kahden kirjojen luonteesta. Kyllä ja ei. Siinä maailmamme ääripäät. Mieluummin kyllä, lähes aina. Mutta kuten Kavafis runossaan kirjoitti, joskus tulee aika sanoa myös ei. Ja silti ei, ”se oikea ei”, musertaa hänet lopuksi elämää.

  Näin kreikkalainen Kavafis, ja tässä taas vähän lisää rivejä siihen maagisuuteen, suorastaan jumalallisuuteen, josta Borges esseessään puhuu. Hän ei Kavafista mainitse, mutta olisi voinut. Tässä englanninkielinen käännös. Otsikon Che Fece…Il Gran Rifiuto on Danten Infernosta ja kääntäisin sen näin: Mitä Tehdä – Suuri Kieltäytyminen (Englanninnos kreikasta on Edmund Keeleyn):

”For some people the day comes

when they have to declare the great Yes

or the great No. It’s clear at once who has the Yes

ready within him; and saying it,

he goes from honor to honor, strong in his conviction.

He who refuses does not repent. Asked again,

he’d still say no. Yet that no—the right no—

drags him down all his life.”

PROUST

Luen edelleen Proustia ja tässä maailmassa vanha sivistys on aina kivijalka jonka ääreen kannattaa palata kun muu maailma horjuu. Ja horjuuhan se. Mutta mennyt maailma on jo horjumisensa käynyt läpi ja siinä kaikessa on tapahtunut katharsis, puhdistuminen. Hyvä jää, paha katoaa. Ja näin on varsinkin mitä taiteeseen tulee.

   Olen lukenut koko Kadonutta aikaa etsimässä teossarjan vuosikymmenten saatossa parikin kertaa ja vähitellen paljon kaikenlaista sen liepeiltä. Proust lienee Ranskassa yksi tutkituimmista, jokainen kivi on käännetty muutamaankin kertaan. Tuntuu ettei mitään uutta voi enää löytää. Mutta jokaiselle uudelle lukijalle kirja on silti uusi.

   Vaikka kirjoja Proustista on tehty satoja, tuli mieleen kirjoittaa hänestä, koska jokaisella on Proustinsa. Ja kun Kadonnutta aikaa lukee, sen reippaasti yli 4000 suomennettua sivua ja sen ohella erilaisia tutkimuksia, löytää aina jotain uutta.

   Taas kerran pääsen Italo Calvinon siihen klassikkomääritelmään joka hänellä on pitkässä sarjassa numerolla kuusi (Proustin teossarja täyttää toki kaikki määritelmät): ”Un classico è un libro che non ha mai finito di dire quel che ha da dire. – Klassikko on kirja, joka ei koskaan ole lopettanut sanottavaansa.” Jokainen uusi lukukerta paljastaa klassikosta uutta, ja kirja avautuu myös lukijan kehityksen edetessä aina toisin, joskus jopa odottamattomin tavoin.

  Proustin modernista autofiktiosta, joka onnekseen on kirjoitettu romaaniksi voi sanoa mitä tahansa, mutta se ei lakkaa olemasta eikä katoa vähättelemällä. Väsyneelle lukijalle voi antaa ohjeeksi Borgesin lauseen siitä että, vaikeat tai tylsähköt kohdat voi hyppiä yli tai lukea huolettomammin (itselläni niitä ovat seurapiirien tyhjät puheet, joskin Proust on ehkä tarkoittanutkin sanoa, että sellaisia seurapiirit olivat.) Sarjaa voi myös lukea sieltä täältä, kunhan säilyttää mielessä kokonaisuuden. Alku, keskikohta ja loppu kuuluvat jokaiseen kirjaan. Hahmolla on aina merkitystä. Ensin rakenne, sitten kaikki muu.

   Olen aloittanut tätä blogia kello viisi ja kello on nyt puoli kymmenen. Olen aamuihminen jos kuka, kun taas Proust oli astmansakin takia yöihminen. Hän meni nukkumaan aamulla kuuden seitsemän maissa, heräsi iltapäivällä aamukahville (café au lait) ynnä croissantille ja söi jonkinlaisen lounaan illalla, jos söi. Maitokahvi ja olut ja joskus kala tai lihapata mutta sitten enää vain maitokahvi oli pääasiallinen ravinnonlähde lopulta. Isän ja äidin kuoltua hän omisti vuodesta 1905 lähes koko lopun elämänsä kirjoittamiselle, koska kestävää rakkautta ei homoseksualisti tuolloin löytänyt, ei ainakaan helpolla. Proustille jäivät silti muistot, toiveet, unelmat ja sanat. Niistä hän kehitti sen maailman jossa asui ja jossa aika pysähtyi ja mennyt palasi. Hän, Kertoja tunsi Ajan. Molemmat sanat Proust tahtoi kirjoittaa isolla.

  Proustin kuolemasta tuli kuluneeksi viime vuoden marraskuun 18. päivänä tasan sata vuotta. Kirjan loppuosat viimeisteltiin painokuntoon kuoleman jälkeen. Kun hän tuona vuonna 1922 kirjoitti yöllä viimeisen osan viimeiseksi sanaksi Fin, se tarkoitti myös hänen omaa loppuaan, kuten hän sanoi palvelijattarelleen Céleste Albaret´lle, joka valvoi yökaudet Proustin käskyjä odottaen. Ja teki sen myös mielellään, minkä hänen muistelmateoksensa osoittaa.

    Totta FIN myös oli. Miksi elää, kun syy elämiseen oli saatu päätökseen. Mitään enempää ei Proustilla ollut enää jäljellä.

  Meille taas jäi hänen kirjansa. Verba volant, scribta manent, toteaa Borgeskin tuota vanhaa sanontaa, melkeinpä fraasia siteeraten. Se tarkoittaa käännettynä sitä että puhuttu sana lentää ja katoaa, kirjoitettu pysyy. Borges haluaa kääntää tai ymmärtää sen merkityksen kuitenkin myös toisin: ”kirjoitettu on jotain pitkäkestoista ja kuollutta”, kun taas puhutussa ”on jotakin siivekästä ja painotonta.”  Kaunis ajatus joka Borgesille suotakoon, mutta lisään kyllä tämän: ilman painettuja sanoja en olisi tätäkään tullut tietämään. Eikä enää muuta. Quod scripsi, scripsi. – Minkä kirjoitin, kirjoitin.

(11.2.2023)