KONE

Olen ollut viikon ilman tietokonetta, jota muuten käytän joka päivä ja johon ja jolla joka päivä myös kirjoitan siitä riippumatta missä olen. Kone oli kuitenkin pakko viedä huoltoon, koska akku rupesi sammumaan kesken kaiken ja romahteli miten tahtoi eikä uuden vaihtaminen enää sujukaan käden käänteessä kuten ennen. Akku jouduttiin tilaamaan kaukaa ja koneen piti odottaa sitä huollossa; valmistajan määräys. Vaihtoa varten kone pitää avata ja siihen tällainen maallikko eli minä ei pysty. Kuka toisi itsevaihdettavat akut takaisin, kysyy samainen vanhanaikainen mies ja kuulee kyllä heti korvissaan myös vastauksen: ei kukaan.

    Koneeton kokemus on ollut kiinnostava, vähän vieroitusoireita muistuttava alkuun. Vaikka käytössä on puhelin jossa lähes samat ominaisuudet kuin läppärillä, ei sillä tullut kirjoittaneeksi juuri mitään; muutamia lauseita vain. Tök tök sanoivat sormenpäät ja mieli kuivui. Tök tök. Siinä kaikki.

  Mutta koneen sain ja ainakin tällä hetkellä virtaa löytyy akusta. Toivottavasti miehestäkin. Vielä virtaa oli vanha englantilainen tv-sarja, englanniksi se taisi olla Last of the Summer Wine. Suomessa ei viiniköynnös juuri kasva, ja jos kasvaa, niin ei rypäleitten mehu käy ja muutu oikeaksi viiniksi saati että se virtaisi pulloihin saakka. On kuitenkin todettava, että onneksi ilmastonmuutos ei ole meillä vielä näin pitkällä. Oikeita viinirypäleitä olen kyllä täällä jo nähnyt.

  Se siitä ja loput joskus toiste. Pääasia että sain koneeni ja uuden akun siihen. Hyvältä tuntuu, että oma tuttu vehje on taas sylissä ja työ, joka jäi kesken, voi ainakin sen puolesta jatkua. Luin pakollisena luppoaikana samaisen viikon verran kaikenlaista taustatietoa käsilläolevasta aiheesta, ja niin myös lukeminen palasi isompaan ja jo ikään kuin menneeseen aikaan kuuluvaan rutiiniin niin kuin ei olisi koskaan pois ollutkaan. Mitä me teimme ennen teeveetä ja näyttöpäätteitä? No katsoimme kaikkea silloinkin alkaen kirjojen sivuista aina taiteeseen ja elämään. Ja varsinkin katsoimme luontoa, johon kohta myös palaan.

TENNIS

Juuri nyt katson tätä kirjoittaessani myös tennistä. AO, Australia Open, on paraikaa käynnissä ja ensimmäinen viikko takana. Se on myös kiinnostavin viikko, koska siinä otteluita riittää ja lopputuloksia on väliin mahdotonta ennustaa. Entiset mestarit häviävät yllättäen, uudet nuoret kasvot rynnivät koturneille (kadotakseen hekin aikanaan). Niinhän elämä muutenkin toimii.

  Kun alan muistella, milloin alkoi tämä tapa tuijottaa aamuyöllä tennistä, kaikki mennyt palaa mieleen. Heräsin kaksituhatluvun alussa usein aamuyöstä enkä enää saanut unta. Avasin siksi television juuri tenniksen takia, sillä tiesin, että ottelut näkyisivät satelliitin kautta, jonka lautasen olin hankkinut pihalle Italian kanavia nähdäkseni. Niitä sainkin ja tuhat muuta joista Saksan Eurosport oli jostain syystä ilmainen vielä silloin.

   Ottelut olivat käynnissä Australiassa, kun täällä tammikuun lopulla yleisesti nukuttiin, sillä Australiassa kaikki on ollut ja yhä on toisin: aika ja vuodenaikakin. Nytkin siellä on keskikesä ja tennistä pelataan parhaimmillaan jopa reippaasti yli 30 asteen lämmössä. Täällä voisi nyt olla saman verran pakkasta, mutta onneksi ei ole. Liika on liikaa aina. Suomen kesän sää on mielestäni yhä säistä paras. Ei liian kuuma ja matalan rynniessä ei silti liian viileäkään; joskus vain.

  Olin tuolloin uuden vuosituhannen alussa ja myöhemminkin usein uneton ja kun tennisottelu käynnistyi, virkosin. Avasin samalla myös tietokoneen ja aloin kirjoittaa. Miksi, sitä en vieläkään oikein tiedä. Tottumus siitäkin tuli.

    Aika monta pienempää kirjaa sai aamuisin hahmon tennismailan iskujen myötä. Ei siis omieni (pelaan enää vain kerran pari viikossa päiväsaikaan) vaan todellisten mestareiden, jotka teeveeruudussa juoksivat ja löivät palloa kuin vihollista ainakin. Kunnes tuli tilaisuus pudottaakin se lempeästi ja stopparilla heti verkon toiselle puolelle kauas vastustajan ulottuviin. Jo silloin pallot kuluivat ja kuluvat ne kyllä yhä nopeammin: monissa tv-kuvissa leijuu kellahtavaa pallonöyhtää ilmassa vielä pitkään iskun jälkeen. Miten lie työterveyden laita; hengityssuojuksia ei käytä kentällä kukaan.

  Nyt kello on puoli kolme iltapäivällä, Tsitsipas – Leheckova -ottelu päättyi juuri kreikkalaisen voittoon nuoresta tshekistä lukemin 3 – 0. Ne ovat todellisuutta tylymmät, erot olivat paljon pienempiä. Kello Melbournessa on jo lähellä puoltayötä. Siihen meillä on vielä matkaa yli yhdeksän tuntia. Koskaan emme saa Australiaa tässä juoksussa kiinni; aurinko nousee tai laskee siellä aina toisin ja aiemmin.

   Sanonta aurinko nousee on kielessämme tuollainen, vaikka tiedämmehän me jo, että maapallo pyörii ja aurinko pysyy paikoillaan. Eppur si muove, kuten Galileo totesi planeetastamme; Se kuitenkin liikkuu (Leinon sanoin). Galileo Galilei sanoi sen ilmeisesti aika hiljaa mutisten, muutenhan inkvisitio olisi iloisesti raahannut hänet roviolle.

   Stefanos Tsitsipas on ollut jo aikansa parhaiden joukossa ja näyttää  rynnivän taas lähelle mestaruutta, mutta kuinka lähelle, sen näemme muutamassa päivässä. Nyt mies on kuitenkin jo nyt neljän parhaan joukossa. Semifinaalit pelataan torstaina (perjantaina, itse asiassa, latojan huomautus). Näin ainakin uskon. Väliin jää lepopäivä. Harjoitusten täyttämä toki.

  Häntä vastaan tulee Venäjän Karen Khatshanov, joka voitti nuoren Sebastian Kordan aiemmin tänään. Sebastian on tshekkiläisen Peter Kordan poika, entisen mestarin, mutta poika on nykyisin Yhdysvaltain kansalainen. Norjalaisen Casper Ruudin (putosi yllättäen) isä oli hänkin hieno tennispelaaja; tennistä pelasi myös tanskalaisen Holger Runen (putosi myös) isä. Millainen pelaaja mahtaakaan tulla Rafu Nadalin (putosi hänkin vamman takia) pojasta, se nähtäneen aikanaan. Nole Djokovicin poika pelaa, kuinka lienee Roger Federerin kaksoistyttöjen ja kaksoispoikien laita? Voihan toki olla että Nadalin, mestareista ehkä sinnikkäimmän pojasta tuleekin insinööri joka keskittyy maailman pelastamisen pulmiin. Kuinka vain, hyvää siitäkin varmasti seuraa. Kaikki positiivinen on tarpeen negatiivisten uutisten aikakaudella.

  Itse pääsen kentälle vasta perjantaina, mutta hyvä niinkin. Liikkua pitää joka iässä. Talvisäät eivät ole olleet kovin suopeita ulkoliikunnalle kun suoja ja pakkanen, lumi ja vesisade vuorottelevat. Mutta pian on kevät. Ensimmäinen tunti toukokuussa Torpalla sen massalla, tuntuu taas lähestyvän ja lähestyvän toivottavasti vauhdilla.

Puitten arka vihreys, tuulen ja aaltojen humina ja meriharakoiden ääntely on musiikkia, jotka saavat jo itsessään aikaan elämyksen. Ja sitten sen keskellä saa vielä liikkua, hyppiä ja huutaakin, pelata sillä tavalla kuin mieli tekee. Luontoon ääntä mahtuu. Vain tyynellä voi ulkokentällä pitää suutaan supummassa.

LUONTO

Kun en tämän tietokoneettoman (sanattoman) viikon aikana ole lukenut tai katsonut tennistä, olen kulkenut ja kuvannut luontoa. Kyllä kuvia onkin syntynyt.

   Koska sää on vielä vaihdellut, ovat päivät olleet iloja silmälle, miksei sydämellekin. Ja joskus jopa aurinko hymyilee kameralle.

  Aletaan alusta. Suuret lumimassat muuttuivat vedeksi kun pitempi suojasää saapui. Se tiesi jokilaaksomme muuttumista siksi järveksi joka se vielä 1700-luvun lopulla oli. Joka kevät tämä näky herkistää, mutta nyt se saapui silmien eteen jo tammikuun puolenvälin jälkeen. Liian paljon liian aikaisin, siinä sanonta, joka voisi sopia myös tähän: auringonlaskuun tulvan täyttämässä laaksossa.

Mitä lienee edessä, sitä emme tiedä. Helmikuu on usein kuukausista kylmin. Mutta juuri nyt tuntuu ettei enää mitään pahaa ole tiedossa.

Pahaa enteilevä lause tuo, ei pidä koskaan olla liian varma ja odottaa parasta, se ei luterilaiseen perimään kuulu. Silti haluan ajatella hyvää. Ja se kasvaa, kun kun käyn puisella maantiesillalla kuvaamassa Sitarlanjokea joka sillä kohdalla muuttuu Häntäjoeksi. Näenhän sillan kummallakin puolella veden peilit, eri tavalla uskomattoman kauniit.

Tässä Sitarlanjoen loppu.

Tässä taas näkymä sillan toiselle puolelle. Häntäjoen alku pienen putouksen jälkeen.

Koska luonto on taiteilijoista ehkä sittenkin oikullisin ja parhain (anteeksi vaikkapa mestarit da Vinci ja Caravaggio), säätyypin muutos muutti maiseman. Tässä jokilaakso pakkasuvassa.

Ja tässsä toinen pakkaskuva. Unenomainen ja lumoava ainakin omasta mielestäni.

Kävimme viikonloppuna myös Lohjan Liessaaressa, jossa aina aamuisin on hauska kulkea koska ihmisiä on liikkeellä vasta vähän, usein ei ketään. Maisema palkitsi sielläkin. Tie vie, ja minne, sitä sekään ei tiedä.

Aina haluan kuvata Liessaaressa ulapan ja sillan lisäksi myös sen outoa koivua joka kasvaa vaakasuoraan järven ylle. Mikä voima pitääkään sen juurakkoa yhä niin voimissaan, ettei puu vieläkään ole romahtanut järveen?

Juuri nyt säätyyppi muuttuu taas kohti suojaa. Otin eilen ohiajaessa kuvan pienestä, kesäisin lähes kuivasta ojasta, jonka yli kulkee naapurin kanssa yhteinen kotitie ja piskuinen rumpusilta.

Nyt oja näyttää kuin joelta. Huomenna ehkä vielä leveämmältä, koska jää sulaa taas sääennusteen mukaan. Lauhaa lienee luvassa aina tammikuun loppuun saakka.

Tammikuu loppuu pian, sillä jo viikon päästä alkaa helmikuu; kiiltävien jääpisaroiden kuu siis? Tuo vuoden toinen kuukausi on lyhyt, vain tasan neljän viikon mittainen. Hyvä, sillä mielessäni alankin jo elää maaliskuuta, nälkäinen kun olen. Äkkiä päivä on sen lopulla yötä jo hieman pitempi, onhan tasaus edessämme 20.3. Lähes kohta siis…

   Mutta kiirehtiä ei ihmislapsi sittenkään voi, ajan kanssa ei pidä eikä voi kamppailla, se virtaa joka hetki lävitsemme. Ja kun maalla asuu, voi todeta ainakin yhden asian, joka osoittautuu todeksi: jokaisena päivänä maisema on erilainen, ja aina se on myös tavallaan kaunis – joskus jopa kaikessa rumuudessaan.

Mutta se ei ole este, sillä rumastakin voi löytää silmää miellyttävän yksityiskohdan ja rajata sen, vain sen. Myös tämä auttaa usein. Liessaaren järven päällä kasvavan koivun juuret ovat itse asiassa kuin sormia, sitkeyden perikuvia, miksei hirviönkin. Ja siitä saattaisi alkaa uusi tarina. Vähästä paljon tulevi, kipinästä tuli syttyvi, voi kalevalaisittain myös lisätä.

(24.1.2023)