1.

Helmi on pieni koira. Valkoinen ja hiljainen. Se katsoo arasti, nuuhkii, ja jää sitten odottamaan, mitä tulossa on.  Se on oppinut olemaan kärsivällinen. Ihmisistä ei aina tiedä ja koiralla on aikaa odottaa, Helmi miettii. Myöskään koira ei voi valita syntymäänsä saati sen paikkaa. Mutta tässä perheessä sillä voisi olla hyvät oltavat.

    Koiran vaisto voittaa monet asiat. Ja Helmin vaisto on tavallistakin terävämpi.

    Hyvä sen tässä perheessä onkin olla ja asustaa. On joku joka pitää ja rakastaa ja hoivaa. Tämä joku on Hanna. Jos Hannan käsi koskettaa sitä,  niin Helmi tulee heti iloiseksi, sen korvat kääntyvät ja häntä nytkähtää. Ja sitten Helmi katsoo silmiin ja lähestyy ja haistelee ja hieroo nenää Hannan nenää vasten.

   Helmi ei ole vielä kovin pitkää aikaa ehtinyt asua Hannan kanssa. Mutta se on jo saanut äidinkin sydämen heltymään. Hannan äiti pitää myös Helmistä. Isä sen sijaan ei ole vieläkään nähnyt Helmiä, kun isä on aina niillä työmatkoillaan.

    -Koska isä oikein tulee? Hanna kysyy. Ja äiti katsoo ja hyvä ettei huokaa ja pudistaa sitten päätään ja sanoo, ettei tarkkaan tiedä. Isän sijasta saapuu sentään kortteja, joissa on  isän tekstiä: “HEI URHEA TYTTÖSENI” isä kirjoittaa tikkukirjaimin, kun luulee, ettei Hanna vielä osaa muuta lukea. Siksi kait tekstiä ei ole paljon. Mutta kuvia voi tutkia, kirjavia maisemia, kauniitakin, niin kuin se jossa on mustia veneitä ja kapeita kanavia talojen välissä. Siinä on gondoleja Venetsiassa, äiti sanoo. Ja vilkuilee itsekin sen kortin kuvaa haikean näköisenä.

   Ja Helmikin on siinä ja katsoo ja lipaisee pienellä punaisella kielellään ja nuuhkaisee ja heiluttaa häntää. Mennään tuonne joskus, se tuntuu sanovan. Minusta olisi hauska meloa! Te ette ehkä tiedä, mutta minä olisin myös tosi hyvä merikoira!

2.

Mistä Hanna löysi Helmin? Yhtä hyvin voisi kysyä, mistä Helmi löysi Hannan. Tyhjästä ei maailmaan synny mikään, varsinkaan pieni Helmin kaltainen koira. Toki Helmilläkin on jo oma historiansa. Hanna tietää millainen, sillä hän on Helmin tarinan saanut jo moneen kertaan kuulla. Hanna tietää myös, että historia tarkoittaa menneisyyttä. Menneisyys taas oli varmaan sitä, kun ihmiset vielä asuivat luolissa eläinten nahat yllä ja nuotio paloi. Ja historia on sitä, että tässä se mennyt elämä meille nyt kirjan avulla kerrotaan. Hanna tietää, että silloin niitä ihmisiä auttoi ja vartioi koira. Koira oli ensin susi, mutta päätti ystävystyä ihmisten kanssa ja muuttua kesyksi. Ja sellainen Helmikin on.  Sudesta ei jälkeäkään. Mutta vartioimaan se on silti aina valmis.

    Koira on ihmisen paras ystävä, sanotaan. Ja Hannan silmät kyyneltyvät, kun hän sitä ajatteleekin. Hän sen tietää jos kuka. Hanna rakastaa koiria niin paljon, että sydän on pakahtua.

    -Anteeksi, minä en voi sille mitään, hän sanoo äidille ja itkee, itkee. Ja äiti ymmärtää ja tarttuu Hannaan ja ottaa syliin, vaikka Hanna ei enää oikein siihen mahdukaan. Ja mahtuu silti, kun mahduttaa. Ja Helmikin tulee siihen jostain ja nuolaisee taas sillä pienellä kielellään.

   -Helmi on ainoa koira jonka me voimme ottaa, äiti puhelee. – Sinä tiedät sen, tyttö rakas. Minulla on allergia ja sinullakin. Me emme voisi koiran kanssa asua ja hengittää. Mutta Helmin kanssa me voimme.

   -Helmi on myös koira, Hanna sanoo ääni vapisten.

   -Tietysti. Totta kai, äiti myöntää ja rutistaa Hannaa lujaa.

   Ja  myös Helmi on siinä ja nyökkää. Mikä muu kuin koira se voisi ollakaan? Valkea, karvainen ja pörröinen ja suloinen. Ja aina valmis kaikkeen, mitä Hanna vain ikinä haluaa.