LUNTA

En muista että lunta olisi satanut juuri koskaan näin paljon jo ennen joulua. Ja lisää on tulossa. Eilen tein lumityöt kaksi kertaa. Nyt kun päivä valkenee, on selvää, että kolalle on taas käyttöä. Eikä ennuste lupaa huojennusta. Maanantai on nimetty hirviösään päiväksi, mikä johtunee tuulen kovuudesta; se saa kyllä auratutkin tiet tukkoon. On vain puskettava kinosten läpi ja toivottava että auto pysyy tiellä, jos kauppaan on pakko päästä.

   Täällä maalla korvessa sään seuraaminen on tällaista. Voiko tänään lähteä matkaan vai ei; voiko huomenna sopia jotain kaupunkiin vai ei. Siskoni takia Helsingissä on pakko käydä, hän ei enää yksin pääse kauppaan (92 v.). Mutta onhan toki niin että vanha sanonta pitää paikkansa: kyllä hätä keinot keksii.

  Muistelen, että pitkän tähtäimen sääennuste lupasi lauhaa talvea. Minne lie kadonnut. Sellainen koettiin vuonna 2021; joutsenet eivät muuttaneet minnekään, Musterpyyn jokisuulta kuulimme niiden huutoja aamuin illoin. Muistelen tuota talvea vieläkin ilolla, kun taas viime talvea en: silloin oli maalla ja metsässä asuvan kannalta ehkä kurjin keli miesmuistiin kuukausien ajan: suli ja pakasti, pakasti ja suli. Tiet olivat pahimmillaan alati jatkuvia liukuratoja. Jokin suojelushenki piti ojaan karkaavaa autoa kuitenkin tiellä. Kiitos, kuka lienetkin.

     Tässä energiatilanteessa kaikki ääri-ilmiöt tuntuvat paljon pahemmilta kuin ennen. Olkiluodon kolmosen todellinen käynnistys siirtyy ajasta ikuisuuteen, tuo ranskalainen laitos on osoitus maan kielen termistä l´esprit d´escalier (rappukäytävän henkevyys) tai oikeammin se alkaa jo olla vitsi, ellei kyse olisi niin vakavasta asiasta. Saamme sen ehkä joskus hetkeksi toimintaan ja silloin Suomi kuulemma pelastuu. Keväälläkö siis kaikki on toisin?

    Saa nähdä. Ainakin aurinko auttaa meitäkin; panelit ( kirjoitan äsnkälläkin yhdellä a-kirjaimella; eihän kanelikaan ole kaneeli) ovat katolla. Ehkä jotain joskus saamme myös Olkiluodon myllystä. Jos elää, näkee. Tai paremmin: jos näkee, ehkä elää.

UNTA

”Kaikki, kaikki uni on nähtävä valveilla silmin”, kirjoitti nuori Paavo Haavikko, ei vielä mikään itseensä linnoittautunut Prospero, vaan Suomen johtava runoilija 1950 -60-luvuilla. Ja minulle hänen juuri tuon ajan runoutensa on sitä yhä. Mitä miehen myöhempään kehitykseen tulee, siitä en piittaa. Jokaisella on oma elämänkaarensa, rytminsä, aikansa; kohtalonsa myös. Mutta paras runous pitää pintansa parasta prosaakin kauemmin.

  Lumen maailmassa näkee paljon valkeita unia. On selvää, että nyt joudumme olemaan kotosalla enemmän kuin kesällä, jolloin aamulla tähän aikaan eli kello neljä herätessämme saatoimme lähteä ajamaan ja kuvaamaan nousevaa päivää ja heräävää luontoa. Nyt olemme sängyssä ja minä kirjoitan, puolisko lukee. Ehkä saamme vielä untakin, jos hyvin käy.

     Uni vain ei tule. Yritän saada edes runonpätkästä kiinni, vaan en löydä sen tekijää enkä edes ehkä oikeaa muotoa: ”Tule jo uni näille väsyneille silmille.” Olisiko Maila Pylkköstä tai Helena Anhavaa. No, jonain päivänä muistan senkin. Toivossa pitää elää.

   Palaan mieluusti vuodenaikaan josta eniten pidämme. Mitä kesäaamuisin näimmekään: kerran kettuperheen kisailun sumuisella niityllä, minä ilveksen jolkottamassa tien poikki aivan auton edestä siitä vähääkään piittaamatta. Peurat ja kauriit olivat ja ovat jokapäiväistä kauraa, hirvetkin, linnuista ja jäniksistä edes puhumatta.

  Talvi muuttaa kaiken, lumi saa luonnon hiljaiseksi. Kun nyt menee ulos päiväsaikaan, näkee lähinnä jälkiä lumella. Joskus sentään kaurislauma ryntää tielle ja on odotettava ennen kuin lauman viimeinkin puikahtaa taas suojaavan metsän huomaan. Siellä on helpompi liikkua, lunta on varsinkin kuusikoissa aina vähemmän.

  Jotain hyvää toki on talvessakin. Syksyn loskan ja maan alastomuuden lumi peittää huolella, koko maiseman se verhoaa, puut vaatettaa, jotkut tosin niin raskain taakoin että pian alkavat heikoimmat kaatua ja oksat rytistä alas, kuten kävi mäkemme lähes kaikille ikivanhoille katajille viime talvena. Mutta maisema on unta, jos sitä katsoo haaveellisin silmin, pelkkää estetiikkaa etsien. Ei tarvitse kuin mennä ulos ja kuvata.

  Ja sen myös tein. Jopa autotie talomme eteen on taas lunta täynnä. Kun eilen kolasin tien, varistin lumet pois syreeneistä. Vaan taas pensas kantaa taakkaansa, miten sanoisi, nöyrästi. Pitää auttaa sitäkin ennen kuin kamelin selkä katkeaa.

JOULUN AIKA, JOULUN TAIKA

Eilen kävimme Lohjan Menneen ajan joulumarkkinoilla, noin näkyvät sitä kutsuvan. Siellä pitänee käydä, sillä kaipa tuo kuuluu johonkin tämän uuden kotiseutuni traditioon, vaikkei ostohaluja sinänsä löydykään. Ennen asuin Nummella tai Nummi-Pusulassa, nyt Lohjalla jo – liitoksen kautta. Mihin vielä päädymmekäään; toivottavasti emme Espooseen kuitenkaan. Se vielä puuttuisi.

    Lohjan markkinapaikka on hieno, sillä se kiertää Lohjan vanhaa kivikirkkoa, joka on rakennettu yli 500 vuotta sitten. Kerran hyvin tehty näkyy pysyvän, sillä siinäpä rakennus seisoo. Toki sitä ja varsinkin sen paanukattoa on pitänyt korjata, mutta seinät näyttävät ikuisilta.

  Käväisimme kirkon sisälläkin katsomassa ehkäpä Suomen hienoimpia seinämaalauksia, joille Hattulan samanikäinen kirkko vetää kyllä vertoja, se vain on pienempi, joskin kaunis kuin koru. Kummassakin käyntiä voi suositella; pistäytyminen ei edes maksa mitään. Näinä aikoina sekin tuntuu hyvältä.

  Pyhän Laurentiuksen kirkko on saanut nimensä muinaisen pyhimyksen mukaan. Pyhä Laurentiusta (Lauria) grillattiin tarun mukaan halsterilla, mutta eipä mies luopunut uskostaan, hengestään vain. Halsteri jäi Lohjan vaakunaan ja kuva kirkon seinään. Kas tällainen se on:

  Muitakin kuvia löytyy tukuttain, raamatun kertomuksia kansalle joka silloin ei osannut lukea. Ne tehtiin aikana, jolloin suomen kielemmekään ei ollut kunniassa. Uskonto oli katolinen ja messut latinaa, hallintokieli ruotsia. Suomi oli alemman rahvaan mitä lie mutinaa. Agricolakaan (1510 – 1557) ei vielä ollut syntynyt.

  Minun ikuinen lempikuvani löytyy pääoven vasemman nurkan paikkeilta. Kirkon seinässä on ollut syvennys, jota taiteilija on käyttänyt hyväkseen ja maalannut sen ympärille pedon. Seinän painauma on suu joka on valmiina nielemään meidät syntiset.

    Mahtoivatko ihmiset sitä aikanaan pelätä, tuskin sentään. Kyllä kirkolla oli muitakin keinoja pelotteluun, jopa hengenmenon kautta.

   Henki on hupaa tänäkin aikana, ihmisen henki etenkin. Itse markkinakojujen välissä kuljeskellessa saa kuitenkin kiinni siitä, mikä joulussa ehkä yhä on hyvää ja aitoa, kun ostomaniaa ei muistele. No, johonkin sorruimme, kun loimulohta teki mieli ja loimusihan se ihan konjamiinin voimin. Hauska sitä oli katsella.

   Ihmiset olivat hyväntuulisia, hapannaamat lienevät aamupäivällä vielä makoilemassa pilttuissaan. Hyvä niin. Joulun aika on rauhan aikaa, se oli sitä jopa ensimmäisessä ja toisessakin maailmansodassa hetken, kun tulitus taukosi. Tosin jatkuakseen. Mutta joskus pienellä symbolillakin on merkityksensä.

   Juuri tuollainen edes hetken rauha on taikaa. Jospa maailman suurin taikuri eli itse Aika armahtaisi meitä nyt ja lopettaisi kaikki käynnissä olevat sodat, vaikka edes päiväksi. Miltä sellainen hiljaisuus mahtaisi tuntua, tuskin ainakaan pahalta. Eikö ihmisyyden perustana ole rakkaus hyvyyteen, lähimmäisiin ja sitä kautta myös itseensä. Terve itsetunto osaa rakastaa, rikkoutunut vain omistaa ja alistaa.

   Mutta annetaan olla. En osaa rukoilla, mutta toivoa kyllä. Rauhaa toivon. Pax vobiscum, sanoi aikanaan jokin munkki lastenkirjassa jota silmät selälläni ahmin niin hartaasti, että tuokin lausahdus jäi mieleen. Munkki toivotti latinaksi rauhaa kuulijalle. Aina voi toivoa, onhan myös toivo jouluun kuuluva ominaisuus.

LYHYT PÄIVÄ, PITKÄ YÖ

Yö yöltä päivä yhä vain lyhenee. Pari päivää sitten täysikuu valaisi yöt, nyt kuu kapenee ja kalpenee silmissä, jos sitä edes näkee pilviverhon takaa. Kun päästään ensi viikon puolelle ja keskiviikkoon eli 21.12. on päivä lyhimillään. Täällä etelässä valoisaa aikaa on hieman alle kuusi tuntia; Lapissa ja etenkin Utsjoella vallitsee vielä pitkään täysi kaamos.

  Etelässä täytyy siis sinnitellä enää 10 päivää. Sitten tapahtuu suuri venda, kuten purjehduskielellä sanotaan. Ja sitten: jo seuraavana päivänä on maailmassamme valoa ehkä minuutin verran enemmän.

  Jokainen päivä on arvoitus, jokainen hetki lahja. Mitä huomenna meille annetaan, emme tiedä. Ora et labora, rukoile ja tee työsi. Rukoilla en osaa, mutta töitä yritän edelleen teeskennellä. Ja mieli halajaa eteenpäin. Tuolla kauempana on sittenkin viekä jotain joka on löytämisen ja saavuttamisen arvoista. Mitä, sitä emme ihan vielä tiedä. Mutta siellä jossain sen ilman muuta täytyy olla!

(11.12.2022)