Aloitetaan manaamalla. Sanotaan suomalaisittain vaikka että perkele! Tietenkin tapahtui lopulta kohtaaminen viruksen kanssa. Kolmisen vuotta on ehditty juosta pitkin poikin, mutta viimein tauti löysi meidätkin. Toisaalta uskoin jo aivan alussa että se löytää lopulta jokaisen suojeluista huolimatta ja niin tuntuu käyvän. Jotkut taudit ovat ihmistäkin sinnikkäämpiä. No, rokotuksiakin löytyy, itselläni jo neljä. Ehkä niillä on yhä ollut jotain tehoa?

Onko kyse uudesta virusflunssasta vai koronasta on itselleni epäselvää; oireet ovat pitkälti samoja. Minulla oli yksi huonohko päivä viikko sitten, mutta sen jälkeen on ollut helppoa. Puolisolla taas tauti jatkuu ikävänä ja testin varmistamana. Ottaisin sen mieluusti häneltä pois itselleni, vaan pelkkä halu ei auta. Koronan hyppymekanismia ja vaikutuksia voi vain arvailla. Kyse on kuin venäläisestä ruletista, mitä surkeaa näytelmää me muutenkin jo olemme saaneet aivan tarpeeksemme seurata.

Nyt on pyhäinpäivä, pyhien miesten päivä, mutta mies-sana on jo ikään kuin tiputettu pois ja varmaan sen tilalle tulee jokin sukupuolineutraali järjetön termi. Pyh-miesten päiväksi tätä myös on kutsuttu. Yhteiskuntamme on kriisissä mutta keskittyy halkomaan semanttisia muunsukupuolisen neutraaleja hiuksiaan, kun päähuomion kait pitäisi olla taloudessa. Mutta näin mennään velkavedolla ja kaikki siis hyvin? Vaalit ovat sentään pian ovella. Muuttuuko mikään, se jää nähtäväksi sitten. Oma epäilyni on että tuskin. Uudet sankarit vallan kahvassa muuttuvat sen myötä entisten kaltaisiksi.

Jokapäiväinen arki on nyt sellaista, että sitä väkisinkin pohdiskelee, miten talven taas kestää. Puita on liiteri täynnä, iso uuni pitäisi kait nuohouttaa taas, vaikka se tehtiin vuosi sitten, mutta luulen että sen käyttö talvella vain lisääntyy. Sähkökatkoista varoitetaan, lamppuja ja jopa öljylamppuja löytyy, petrolilämmitinkin, josta on paljon hyviä kokemuksia; hatarassa talossa happea riittää sillekin jakaa. Ulkoilma ei ole meitä täällä hylkäävä.

Energiapula voi olla totta, kun tuo Ranskan miljardiluokan tappioiden lahja Suomelle eli Olkiluoto 3 ei sitten millään saa itseään kuosiin. Se naurattaisi, ellei kyse olisi niin vakavasta asiasta. Pidän Ranskasta ja sen kielestä ja kirjallisuudesta, ruuastakin; mutta tekniikan kiertäisin kaukaa. Kokemuksia on. Jos fransmannin rustaamassa autossa ei muuta ilmene niin sähkövikoja kyllä. Vaihdoin lopulta merkkiä ja ainakin nyt on eteenpäin päästy. Kop kop, sanon silti heti Jaakko Lassilan ja oravan tapaan.

Talvi tulee, vaikka vielä on lauhaa, kosteaa ja pimeää. Joka päivä meitä varoitetaan jostain. Talossamme on kyllä ennenkin ollut usein sähkökatkoksia, kun piuhat vielä kulkivat pylväissä. Ne opettivat myös suhtautumaan haittoihin. Ehkä noilla vanhoilla opeilla selvitään. Ja ainahan voi myös laittaa lisää vaatetta päälle.

Vanhat opit… Muistuvat mieleen ajat ennen 40-50 -luvuilla; kolme kuukautta maalla ilman sähköä ja vesivessaa kesäsaaressa ja hyvinhän se silloin meni. Minut pelasti siellä 60-luvulla lamppu nimeltä Aladdin; sen valossa kirjoitin. Aladdinin sukka keräsi kuumuutta ja alkoi hehkua ja valo oli ihan kelvollista luokkaa, lähes sähkövaloa. Lamppu myös lämmitti. Kun rupesin netistä sitä etsimään ihan vain aus Liebe zur Kunst, löysin sen ihme kyllä. Lamppua myytiin nyt tunnelmavalaistukseen ja hulppea oli sillä hintakin eli parisataa euroa. Yhtä kaikki tuote oli ”tilapäisesti loppu”. En siis liene ainoa omakotiasuja, jota tuleva talvi mietityttää?

Kirjoitan tätä aamuyöllä eli kello on neljä (kesäaikaan se kyllä olisi jo viisi ja valoa olisi taivaan täydeltä…). Kellojen siirtely saisi todella loppua. Itse valitsisin kesäajan, mutta talviaika taitaa päällemme jämähtää sitten joskus. Sähköä on nyt, ympärillä luonnossa täysi hiljaisuus, ei tuule ei tuiskua ei satele, äänettömyyden ääni on lempeä. Eihän tuolla edes rapise oksa tai kahahda vanha kaatunut ja kuollut heinä. Missä eläimet nyt, yöpuulla; ei edes supi puhise? Kun illalla tulin pimeässä kaupasta, seisoi alapuutarhassa taas viitisen peuraa. Ne ovat mieltyneet tiluksiimme, ehkä siksikin, ettei kukaan voi ampua niitä täällä.

Turvaa eläin hakee, turvaa ja ruokaa ihmisen lailla. Eläimiä olemme kaikki ihmisetkin yhä vain. Turvaa täältä voi löytyä meille ja niillekin, mutta ilveksistä emme kuitenkaan voi olla varmoja. Olen kerran nähnyt sen aamuyön hämärässä kulkemassa tien poikki. Se oli isompi kuin ikinä olisin uskonut.

Jos vertaan sitä myös luonnon vapaudessa kerran näkemäni suteen, ilves voittaa. Liekö mielikuva. Sen olemuksessa on kaiken lisäksi oudon vetoavaa pehmeyttä, vaikka samanlainen saalistaja se on suden lailla. Peuranraadoista olen vuosien varrella nähnyt, että ammattinsa myös ilves osaa.

Puoli tuntia on kulunut, puoliso lukee uutisia, minä mietiskelen tässä vielä hieman. Sitten voisi taas yrittää päästä uneen. Maailman kaaoksessa on käynyt niin, etteivät uhat onneksi sentään ulotu omiin uniin saakka, vaan seikkailen niissä edelleen yhtä iloisesti kuin aina ennenkin. Nimenomaan seikkailen. Ja kun uhkia unessa joskus ilmestyy, kerron itselleni, ettei uni enää miellytä ja herään tai vaihdan unen toiseen. Jos tästä on syytä olla kiitollinen.

Aloitin manauksella, joten yritän lopettaa tämän kauniimmin. Elämä on, tämä päivä on. Virukset tulevat ja menevät. Vettä on porakaivossa riittämiin, leipää löytyy, valoakin juuri nyt. Vierellä on kumppani, edessä talvi. Pian on joulukuu, sitten jo tammikuu. Kun sitten pääsemme helmikuun loppuun, alan taas hengittää. Suomalainen minäni on silloin jälleen kerran lusinut yhden vuodenajan, aina vain arvaamattomammaksi muuttuvan. Mutta iän myötä kasvaneen optimismini huumassa uskon silti, että keväällä kaikki on jo toisin. Ja jos ei toisin, niin ainakin paremmin.

P.S.

Tulihan se unikin parin tunnin odottelun jälkeen. Tuhnuinen pyhäinpäivä avautui ikkunasta, kun kaihtimen nosti, mutta valoa ei ole vieläkään liiemmin. Lähestymme jo puolta yhdeksää, vaan miksi nousta. Joskus kannattaa odottaa. Koska on pyhälauantai, on sunnuntai, kaikkialla ovet ovat kiinni paitsi Lohjan Prismassa jossa niitä ei suljetakaan. Mutta sinne ei ole asiaa.

Ei vain ole kiire minnekään. Päivän ainoa tehtävä on, että tunnin parin päästä haen koiran tänne vierailulle.

Pate, tuo mäyräkoira ja filosofi, tuskin vastustelee sitä sen pahemmin. Olla korkeassa iässä, olla kuuro ja vähän sokeakin ei sen elämää lainkaan haittaa. Pääasia että herkkuja riittää ja rapsuja saa. Näen jo silmissäni miten Pate kellahtaa kyljelleen ja vilkaisee minuun kun pääsee sisään. Töihin siitä, lapatossu! Missä rapsut viipyvät?

Kun puoliso saa Paten lähelleen, tapahtuu aina jotain. Sairauskin saattaa säikähtää ja karata hänen hellyydenpuuskiaan jotka koiransa ottaa vastaan itseoikeutetun valtiaan tavoin. Koira voi näköjään hallita mielin määrin jopa palvomaansa emäntää. Korona voi myös olla hetken kuin kuningas, kruunupää ja valtias, mutta ei se kuitenkaan ihmisen mieltä ymmärrä saati voita koiran tavoin. Siltä yhä tuntuu.

Miten kiinnostavaa on katsoa vanhaa koiraa ja tajuta sen melko yksinkertaisia mielenliikkeitä ja mielihaluja. Luulen että loppuuni saakka tarkkailen samalla tavalla kaikenlaisia ihmisiä, miehiä ja naisia, vanhuksia ja lapsia, luontoa ja elämää luonnon keskellä; tarkkailen ja arvuuttelen jokaisen olemusta.  Halu olla ja elää juuri täällä on tärkeää: katsoa, ihmetellä ja kiinnostua yhä uudestaan siitä mikä ja millainen tämä ainokainen maailmamme on. Kyllä siitä voi löytää myös jotain uutta ja hyvää.

(5.11.2022)