Lokakuun alku ja Turun kirjamessut. Turussa käyn mielelläni. Siellä on aina ollut kotoisampi tunnelma kuin Helsingin hulabaloossa; puhe ei aivan puuroudu ja vaikka ihmisiä velloo siellä täällä, lavat ovat sen verran erillä toisistaan, ettei kakofoniaa liiemmin synny.
Perjantaina puhuin Kirjoittamisen ilosta (Kirjapaja, 2022), lauantaina olin 125-vuotiaan Kirjailijaliiton paneelissa, jossa edustin mitä ilmeisimmin konkareita. Riina Katajavuori oli keskipolvea ja esikoiskirjailija Tuomas Aitonurmi sitten tulevaisuutta. Meitä haastatteli Venla Hiidensalo, itsekin kirjailija. Hän lienee Riinan ja Tuomaksen välimaastoa.
Muistan hyvin miltä tuntui, kun minut vuonna 1965 valittiin Kirjailijaliiton jäseneksi. Olin julkaissut samaan aikaan kaksi kirjaa ja ne olivat minimivaatimus sisäänpääsylle. Olin silloin 22-vuotias, varmaankin nuorin jäsen ainakin hetken. Nyt, 79-vuotiaana olen yksi vanhimmista.
Vuosia on alusta kulunut jo 57, kohta kuusikymmentä. Pitkä matka, jonka tekeminen tuntui välillä hankalalta ja sitten aina joskus hieman helpommalta. Se oli, kuten aina, pelkkää illuusiota ja virhe.
Tasaista ei kirjailijaelämä ole ollut koskaan, liekö kenellekään. Uusille yrittäjille sanoisin, että on varauduttava sekä nousuihin että laskuihin; siihen, ettei mikään ole kestävää. Kunnian kukkuloilta voi pudota parissa vuodessa. Usein käy niin että hetken kuuluisuus on lähes unohdettu kymmenessä vuodessa. Kuten yhdessä uudessa kirjassani yritän sanoa: ikuista on vain muutos. Saman sanoi viisas filosofi 2500 vuotta aiemmin. Herakleitos (535 – 475 eaa) kirjoitti näin: ”Pysyvää on vain muutos.” Ympäri mennään, yhteen tullaan.
Vuonna 1965 suomalainen kirjallisuus eli jo monenlaista kukoistuskauttaan. Painettu kirja oli arvossaan, sodista oli selvitty. Viisikymmenluku uudisti runouden ja samalla myös proosakirjallisuuden ja kuusikymmenluku jatkoi voimalla työtä. Kun menin työhön Otavaan 1967, sain myös ilon ja kunnian tavata valtaisan määrän silloin niin merkittäviä kirjailijoita; yksi heistä oli esimieheni, runoilija Paavo Haavikko.
Miehiä oli paljon (Meri, Saarikoski, Hyry, Salama jne), naisia vähemmän, mutta todella hyviä olivat hekin Marja-Liisa Vartiosta Kerttu-Kaarina Suosalmeen. Nykyään suurin osa esikoiskirjailijoista on nuoria naisia. Kun kirjallisuuden ja varsinkin painetun kirjan merkitys laskee, alalle pyrkii silti yhä enemmän väkeä. Se on arvoitus, jota en edes yritä ratkaista. Ammattinimi saattaa kiehtoa vai onko itseilmaisun tarve todella niin suuri? Kouluissa kirjoittaminen ja lukeminen kun on kaikkea muuta kuin suosittua. Pian kieltä kunnolla osaava on kuin se silmäpuoli joka taluttaa laumaa sokeita, vanhaa vertausta elvyttääkseni.
Kun mietin sitä nyt, muistan, että pojat lukevat vielä vähemmän kuin tytöt. Olisiko selitys nykytilanteeseen näin yksinkertainen? Joka osaa lukea, oppii myös kirjoittamaan. Ja ehkä naisilla on todella suurempi tarve kertoa siitä, miltä tuntuu elää tässä maailmassa. Jos kohta kun kuuntelin vahingossa lavapuhetta Turussa, kuulin nuorehkon naisen suusta toistumiseen lähinnä kahta sanaa ”patriarkaalinen pönötys”. Kun sen lausuja mitä ilmeisimmin oli saanut elää tasa-arvon Suomessamme kaikkine etuineen, muodostin siitä slogaanin samaan tyyliin ”höpöttäjän hönötys”.
Hupailu sallittaneen. Takaisin Aasiaan. Miehet/pojat taas elävät usein myös pelien sfääreissä, uppoutuvat niihin. Immersio koetaan siinä joukossa usein niin, kun taas hyvä kirja antaa sen omien mielikuvien ja oman ajattelun kautta. Pakko sanoa, että se tuntuu palkitsevammalta ja myös kehittävämmältä.
Jos minulta kysyisi mikä on kirjallisuudessa muuttunut, vastaisin että kaikki. Kun tulin alalle, kirja ladottiin metalliladonnalla. Olen nähnyt ja seurannut prosessia eli Gutenbergin keksinnön toimintaa vain hieman jalostuneemmassa muodossa vielä vuonna 1967 Otavassa. Kirjoja tehtiin silloin myös kahta lajia: sidottuja ja nidottuja, koska kirjailija sai maksun nidotusta. Nidottu eli halvempi kappale oli leikkaamaton, se piti itse avata veitsellä. Minulla taitaa tuolla varastossa olla vielä joku sellainen ensimmäisistä teoksistani.
Nykyään kirjailija latoo itse kirjansa; latojia ei ole. Nykyään kirjailija mainostaa itse itseään (some). Nykyään kirjailija on vastuussa monista muistakin asioista, jotka ennen kuuluivat itsestäänselvästi kustantajalle. Kun kirja ilmestyi siitä oli aina mainios lehdessä. Kaikki tuollainen on enää utuista historiaa.
Alalla oli tiukka sopimus, joka määritteli palkkion painosmäärästä. Jokaisella kirjalla oli kiinteä myyntihinta, joka näkyi sopimuksessa. Jos kustantaja myi kirjaa sen alle, se oli hänen murheensa. Kirjailija sai sopimusta tehtäessä 1/4 koko summasta, kirjan ilmestyessä toisen eli yhteensä puolet. Ja loput myynnin mukaan, jos myyntiä tuli. Otettiin myös uusia painoksia, joista sai aina lisää tekijäkappaleita. Nykyään otetaan ns. lisäkappaleita vailla vastaavaa velvoitetta. Kustantaja sitoutui myös mainostamaan ja kirjaa levitettiin kauppoihin myyntiretkueilla, joihin itsekin olen aikanaan kustantamossa osallistunut.
Päivälehdissä oli kulttuuriosastonsa (jopa Ilta-Sanomissa) ja viihde pidettiin siitä kaukana. Kriitikot olivat lähes ammattilaisia ja lukeneita jokainen. Voisi puhua sivistyksestä; Lönnrotin keksimä sana. Nykyään viihdeosastossa voi joskus olla vielä jotain vanhanaikaisesta kulttuurista. Vähän kuin fossiileista puhuttaisi.
Myös tapa kertoa kirjoista on sekin toinen kuin ennen. Kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa. Siihen on tyytyminen, hyvä kun sentään mainitaan. Suurin osa kirjailijoista on jo nimiltäänkin lehdistä täysin kadonnut.
Muutos on iso. Vielä 1980-luvulla, sen lopullakin vaikutti siltä, että kirjallisuus oli keskeinen ja tärkeäksi koettu osa suomalaista kulttuuria. Sen asema tuntui jatkuvan ja jatkuvan yhtä ruusuisena.
Uudella vuosituhannella tapahtui kuitenkin muutos. En sanoisi kirjan asemaa enää keskeiseksi. Jos kirja leviääkin joskus, niin kustantajan ehdoilla ja hinnalla. Yleissopimusta ei ole. Hyvä jos vakavikko saa ennakon (myymätön pulliainen siis). Ja hyvä jos löytää kustantajan. Toki on olemassa pari kunnianhimoista kustantajaa, mutta vähän heitä on. Tunnen toki varsinkin osaavia ja viisaita kustannusihmisiä, jotka tekevät minkä saattavat hyvän kirjallisuuden eteen. Mutta se on hankalaa. Kaupoissa lähinnä viihde jyrää enää. Kuten kaikkialla suurimpia toimijoita kiinnostaa vain tuotto niille, jotka firman omistavat. Ja sitten lauletaan vähän Abbaa.
Kirjallisuuden kustantaminen on keskittynyt entisestään ja suuria löytyy enää muutama. Outoa kuitenkin on se, että silti pieniä kunnianhimoisia kustantajia syntyy ja ilmestyy tavan takaa. Aikansa ponnisteltuaan moni myy kuitenkin yhtiönsä suurelle. Kun katsoo millaisia kustantamoita on esimerkiksi Otavan ja WSOY:n siipien suojassa, näkee menneisyyden, joka ennen oli vapaa. Nyt pienempi firma vastaa tuloksestaan ylemmäs eli pääomistajalle.
Toki ymmärrän, että firma ei pysy pystyssä ilman tuottoa, mutta kun ennen Otavassa julkaistiin vuodessa ehkä parikymmentä runoteosta, nykyään niitä näyttää olevan muutama. Näinkin maailma laahaa.
Äänikirjat ovat parissa vuodessa tulleet ja vallanneet markkinat. Helppoa rahaa se, koska mitään ei tarvitse painaa saati varastoida, kunhan kirja on kerran luetettu jollain ja lukijalle maksettu jotain. Levitetään siis materiaa jossa materiaa ei ole. Korvaus kuunnellusta on tekstin tekijälle mitätön, kuten suoratoistopalveluissa, jotka ensiksi tekivät samoin kun kaappasivat musiikin. Millekään kirjailija ei voi mitään. Niin vain on ja se siitä. Hyväksy tai hylkää.
Yksi asia on pysynyt, monen kirjailijan halu kirjoittaa teoksensa niin taiten kuin hän ikinä osaa. Monia kunnianhimoisia ja hyvin tehtyjä kirjoja julkaistaan yhä. Kaikki eivät tule suurista kustantamoista, mutta pienillä ei ole juurikaan asiaa kirjakauppoihin, joita suuret omistavat: kirjat pitää yrittää myydä muuten, lähinnä netin kautta, jossa fyysistä kappaletta ei voi tutkia. Myös arvostelu ja arvostus on usein huonompaa, kun kirja ei esiinny keskeisten toimijoiden listoilla. Tähänkin on saatu tottua. Voit sanoa vastaan, mutta se ei auta. Tuuleen saa toki huutaa.
No, ennen oli vielä huonommin, kun mennään vuosisadoissa taaksepäin.
Aleksis Kivi kustansi monet teoksensa itse, keräsi niihin rahaa etukäteen. Casanova joutui maksamaan jokaisesta painoarkista ja vasta sitten se painettiin; painaja ei riskejä ottanut. Casanovan muistelmat ilmestyivät oikeassa muodossaan vasta yli 150 vuotta miehen kuoleman jälkeen. Niistä näemme 1700-luvun todellisen kuvan kuitenkin paremmin kuin muiden aikansa kirjailijoiden teoksista.
Levitys oli myös hoidettava itse. Kivi joutui pyytelemään tilaajia jopa edellisen itse kustantamansa kirjan takakansitekstin avulla. Hän on edelleen ns. arvossaan, jos kohta moni koululainen ei enää osaa lukea noita kauniita vanhaa suomea soljuvasti käyttäviä lauseita eikä häntä moni aikuinenkaan enää ymmärrä. Klassikon kohtalo nimenomaan Suomessa?
Englannissa Shakespearea sentään yhä vaalitaan. Kouluopetus lienee siellä siis parempaa. Kiva koulu taas on todellisuutta meillä. Pisatulosten romahduskaan ei muuta jääräpäiden ajatusta kasvatuksen suunnasta. Nyt monissa kouluissa pääasiassa loiotaan, huudellaan ja ollaan, jos vähän kärjistää. Hyvät oppilaat kärsivät. Poistetaanpa vielä yo-kokeet niin syöksy kuiluun toteutuu täydellisenä.
Messuilla messutaan, kuten otsikko kertoo; messuan siis. En huuda tuuleen, vaan blogiin. Ja se siitä sitten. Mutta todelliseen ja kestävään kirjallisuuteen uskon yhä. Klassikot ovat pitäneet pintansa ja aina syntyy uusiakin, jos kohta harvemmin. Aina tulee myös olemaan ihmisiä, joiden tarve ilmaista itseään sanoin (täydellisin siis, ei lyhentein) on suuri ja kyky hahmottaa maailmaa samaa luokkaa. Miten täällä on eletty ja mitä ajateltu, sen kertoo vanha vuosituhantinenkin kirjallisuus ja etenkin runous jota aina vähän syrjitään, mutta joka kestää ajan kulutusta selvästikin parhaiten (Ovidius, Homeros).
Muodit tulevat ja menevät, tekniikka kehittyy, ihminen luulee kehittyvänsä mukana, mutta totuus taitaa olla toinen: nykyihminenkin on sisältä se sama onneton apina kuin muinoin. Ainoa mikä hänet erottaa lajistaan on ollut ihmeellinen kyky muodostaa sanoja, lauseita ja ajatuksia. Kun se viedään tai latistetaan, mitä ihmiselle itse asiassa jää. Muutama hymiö ja lyhenteitä tyyliin omg, mo. Teepä niistä tarina joka kiehtoo uusia lukijoita.
Vielä voimme kuitenkin panna vastaan. Niin kauan kuin ihminen ajattelee omilla aivoillaan, häntä ei ole vallattu. Maat voidaan kaapata, kaupungit tuhota, rajoja siirrellä, mutta ihmisen päätä ei voi, jos hän itse ei siihen suostu ja alistu. Ja jos jokin ihme saa taas ihmiset uusille poluille, jos vanha taide kaikissa muodoissaan alkaisi taas häntä kiinnostaa, on kirjallisuudella silloin edelleen tuttu tehtävänsä. Maailman sähköverkko voidaan tuhota, kaikki tiedostot kadottaa, mutta jostain hylätyltä ullakolta voi edelleen löytyä muinoin painettu kirja, joka avaa sen löytäjälle uuden maailman ja suunnan, josta hän ei sitä ennen ole voinut edes uneksia.
(2.10.2022)