Posti toi uusimman kirjani ja katselin sitä pitkään ennen avaamista. Aina kun olen uuden avannut, on silmin osunut virhe tai painovirhe.

Nyt ei heti käynyt niin, mutta sitten huomasin sellaista, jonka olisin tehnyt toisin. Jo painettua ei siksi kannata itse lainkaan lukea. Mahdoton on mahdotonta.

Kirjoittamisen ilo on sanapari, jossa on paljon totuutta joskus, mutta myös ironiaa usein. Kun Pasternak kirjoitti runoonsa venäläisen sananlaskun, se osuu edelleen maaliin: ”Ei elämää kuin peltoa voi ylittää.” Niinpä. Touché! En ala puhua siitä, miten se osuu Kremliin juuri nyt, mutta kaipa se tajutaan. Toisto on opintojen äiti, vaan liika on liikaa. Vai onko, nimenomaan tässä tapauksessa?

Jokainen teokseni on ollut erilainen niin syntytavoiltaan kuin toteutukseltaankin. Miksi? Ehkä siksi, että jo nuorena pelkäsin ajautuvani uralle, jossa vain toistaisin jotain jo tehtyä kuin kone. Kone syytää aina samaa. Se taas tuntui pieneltä kuolemalta jo ajatuksena.

Hetkinen, onhan sellaisiakin jotka siinä onnistuvat a la P.G. Wodehouse, mutta vähänpä heitä löytyy. Wodehouse osasi kirjoittaa, koska taisi englannin kielen kaikki mutkat, finenssit ja syöverit. Jeeves, tietenkin. Mutta myös vaikkapa Pigs have wings -niminen teos palaa jostain mieleen. Mikäpä ei.

Kevyt huumori on laji jota itse en osaa ja kai siksi olen lukenut likimain kaikki Wodehouset. Tuolla ylhäällä kirjastossa niitäkin on ikivanhoina ja antikvariaateilta tuoksuvina sidottuina laitoksina vaikka muille jakaa, joskaan en niistä luovu. Vanha kirja on aina kiinnostavampi kuin uusi, sanon nyt. Silloin ennen painotuote oli jotenkin parempi: ikuiselta tuntuva ja pyhä.

Uusimmassa teoksessani kerron lähinnä omasta ns. kehityksestäni tai oikeammin ehkä pikemmin sattumallisesta polusta, jonka kautta olen kulkenut jo 57 vuotta; esikoisromaanit ilmestyivät vuonna 1965. Pitkä tie, jossa on ollut muutamia iloisiakin hetkiä ja paljon myös aikanaan turhalta tuntunutta raadantaa. Vaan en usko että mikään, pahakaan, voi olla ihmisen elämässä täysin turhaa. Elämä opettaa lappalaisenkin ampumaan, hoki kajjjaanilainen äitini.

Ampua en osaa vieläkään, mutta ainakin qwerty–näppäimistön hallitsen unissanikin.

Se on totta, sillä viime yönä näin unta siitä, että kirjoitin ja tiesin heti missä mikin kirjain sijaitsi. Sen jälkeen uni muuttui, kun aloin etsiä autoa, enkä löytänytkään sitä siltä parkkipaikalta jonne muistin sen jättäneeni. Ei auttanut muu kuin herätä ja tajuta uni uneksi. Mikä helpotuksen tunne. Pakko aina painaa paikka mieleen, kun suuressa maailmassa parkkeeraa.

Lapissa Torassiepin laanilta ei kylläkään ollut vaikea löytää omaa autoa. Muita en siellä ole koskaan nähnytkään. Tässä kuva. Kaukana järven takana pilkottaa Olos-tunturi hiihtohisseineen ja tuulimyllyineen. Moderni  maailma. Pidän Pallaksen maisemista kyllä enemmän. Ihminen osaa pilata ihan jokaisen maapallon kolkan kun siihen ryhtyy. Vain lailla suojelu auttaa luontoa enää.

Oman kirjoittamiseni lisäksi pohdin kirjassa vakavissani sitä voiko kirjoittamista opettaa. Nykymaailma tarjoaa tukuttain erilaisia kursseja, joita pitävät usein kirjailijat, jotka itse eivät enää paljoa kirjoita. Se muistuttaa urheilua, urheilijoiden valmentamisesta, koska uransa lopettanut voi antaa ja ammentaa tietoa suoraan omasta kokemuksestaan nuoremmille tulokkaille. Mutta toimiiko se tekstin tekemisessä, kas siinä kysymys.

Kikkoja ja temppuja voi opettaa, vaan miten on ajattelun laita.

Itse ole oppinut kaiken lukemalla Suomen ja maailman kirjallisuutta, parasta ja huonompaakin, mutta mikä sopii yhdelle, ei ehkä sovi toiselle. Jokainen kirjailija kulkee omaa polkuaan. Kuten Erno Paasilinna sanoi: ”Ensin kirjailijan on ymmärrettävä, ettei hän voi olla kukaan toinen.” Sitaatti on muistinvarainen, mutta ajatus kyllä oikea. Kansakoulun käynyt Erno oppi kaiken lukemalla ja katsomalla ja pystyi siksi myös sanomaan ylväästi: ”Itseoppineet ovat ainoita oppineita. Muut ovat opetettuja.”

Paljon tulen silti teoksessa sanoneeksi kirjoittamisesta, ikään kuin kokeneemman opettajan tavalla. Opettaa en silti usko osaavani. Sain kyllä siihen koulutuksen kauan sitten, syksyllä 1962 astuin Helsingin Opettajakorkeakoulun vanhaan hienoon rakennukseen Ratakadulla; kahta vuotta myöhemmin minulla oli kansakoulunopettajan paperit. Olin valmis, mutta mihin. Piti odottaa neljäkymmentä vuotta ennen kuin sen käsitin, tai luulen käsittäneeni.

Opettajatodistusta en ole tarvinnut, ja opettamisestakin muistan kohta enää vain puhetaidonopettajan omituiset huudot, joita oppilaiden oli moneen kertaan toistettava: ”Hoi mies, tuokaa vene!” Osaan toki huutaa lauseen häntä miellyttäneellä tavalla, mutta venettä ei näy eikä kuulu ja vesistöt ylitetään nykyään siltoja pitkin. Koskaan en näköjään silti unohda tuota kerran oppimaani älyttömyyttä. Toivottavasti myös elämän antamat viisaudet ovat jotenkin junttautuneet pääkoppaani.

Mitä omasta kirjasta jää, kun se on painettu ja edessäni. Iloa, mielihyvää, väsymystä, tunnetta siitä että pitäisi taas suunnata muualle, edemmäs?

Ehkä kaikkea. Kun kirja on painettu, katkeaa sen yhteys joka tapauksessa kirjailijaan ja kirjan on aina pärjättävä omillaan. Niin on käynyt ja niin käy; sen sanoisi kaiketi Kaptah. Mutta jatkettava on. Sanojen varassa olen elänyt ja elän. Quod scripsi, scripsi! Minkä kirjoitin, kirjoitin, minkä ilmoitti Pontius Pilatus ajanlaskumme alussa. Näin itse kirjoitin kirjani loppuun, sen vihoviimeiseksi kappaleeksi:

”Ja sitten? Sitten ei enää muuta, ainakaan tästä teemasta.

     Parasta todella lopettaa. Sitä en tee vain omilla, vaan itse asiassa myös toisen sanoilla. Kuin lainakintaat kädessä.

     Haen pinosta vanhan kuluneen kirjan ja etsin siitä kaksi nuoruuteni suurimman ihanteen (ehkä siten myös opettajan) runoa.

   Paavo Haavikon 1950-luvun lopun ja 1960-luvun kokoelmat ovat pysyneet tuoreina ja ilmaisuvoimaisina. Seuraavat säkeet kertoivat minulle kirjoittamisesta jo 1960-luvun alussa ja kertovat yhä. Nimenomaan tuon ajan Haavikon runous on edelleen se, johon uskon ja luotan.   

Lehdet lehtiä -kokoelman (1958) nimiruno on tällainen:

´Kirjat jäävät, kun muutan lintu maailmasta,

 kirjat, muutossa hankalat,

 ovat kirjeitä vailla osoitetta, tuuli repii

 ja kun kirja on luettu, sen lehdet ovat lehtiä.´

 

Kun kääntää sivua, vuorossa on jo tämä:

´Mistä ääni meissä tulee? Mitä on silmissä?

  Puhe virtaa virtaavassa maailmassa,

  puhe virtaa virtaavassa maailmassa

  ja sinun täytyy itse tietää miltei kaikki.´

Jotenkin tunnen, että Haavikon säkeissä virtaa elämän ja todellisuuden ydin. En osaa sitä muutenkaan määritellä. Hyvä voi olla lähellä banaalia, muttei kuitenkaan muutu sellaiseksi.

   Mitä se puolestaan tarkoittaa? Myös siitä täytyy jokaisen ottaa selvää omin päin.

Jokainen kirjoittaja lähtee liikkeelle tyhjästä, mutta se on vain sanonta. Hänen tyhjyytensä on täynnä juuri häntä itseään, kaikkea sitä mitä hän on nähnyt, lukenut, oppinut ja ennen kaikkea kokenut. Omaa kokemusta ja siitä saatua oppia eli ymmärrystä ei voita mikään, edellyttäen että ihmisellä on kyky analysoida itseään. Se on tärkeää, mutta yhtä tärkeää on se, että kirjoittaja myös analysointinsa lopputuloksesta huolimatta hyväksyy itsensä, omat huonotkin puolensa. ´Paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaikk´aina ei esille loista´, kirjoitti toisaalta Leino.

Narsistista sen sijaan on harvoin todelliseksi kirjailijaksi. On toki monia jotka peilaavat maailmaa vain itsensä kautta, niin että oma minuus on kaikkein tärkein eikä muita itse asiassa olekaan. Narsisti voi olla kaunis Narkissos, ja miksei hetken runoilijakin, mutta lähde ja oma kuva sen pinnalla houkuttavat joskus liikaa.

Se siitä sitten. Paitsi itsensä myös toisten analysointi ja hyväksyminen tai ainakin ymmärtäminen on kuitenkin todella tärkeää. – Sana tukee luonnostaan heikkoa ja alistettua, mieluummin köyhää kuin rikasta ja vahvaa. Itseensä tyytyväinen ja itseään ehdoitta rakastava tuskin toisten sanoja edes kaipaa.

Kaikki kirjoittaminen alkaa siitä, että uskaltaa lähteä liikkeelle.

   Kirja on matka, joka alkaa jostain ja päätyy jonnekin. Aikaa myöten monet matkat unohtuvat ja jäävät muistoiksi, mutta vilpittömät sanat pysyvät. Jos johonkin, siihen uskon.

   Ehkä pitäisi myös jaksaa odottaa. Miten sanoikaan William Blake: ´Pienen kukan luominen on aikakausien työ.´ ”

(24.7.2022)