1.

Muutama viikko sitten minulle soitettiin ja kysyttiin suostuisinko haastateltavaksi. Venäjän televisio oli tulossa Suomeen tekemään dokumenttifilmiä suomalaisista. Olin ilmeisesti yksi siihen tarvittavista meikäläisistä ja vastasin myönteisesti, kun katsoin kalenteria. Lauantai oli tyhjä päivä, kuten lauantait usein. Vaan kukin taaplaa tyylillään ja osaan kyllä vielä tyhjänkin päivän täyttää ilman että televisio aamusta iltaan pitää seuraa. Nyt se sitten täyttyisi osin niin, että liikkuvaa kuvaa vasta tehtäisiin.

Viikot kuluivat ja perjantaina sain viestin että joukko oli kuin olikin tulossa. Montako? Kahdeksan. Hieman kauhistuin. Kun täällä viimeksi kävi televisio oli paikalla haastattelijan lisäksi yksi kameramies joka samalla äänitti. Kahdeksan kuulosti suuren maan luvulta. Tajusin äkkiä, että sellainen filmiryhmä juuri ja juuri mahtuisi taloon.

Koska oli kylmä talvi, piti ajatella kaikkea ja improvisoida, myös takkien säilytyksen suhteen. Ne voisi laittaa makuuhuoneen vuoteelle, eteisen naulakko oli täynnä sekä omia että vaimoni vaatteita joita en mitenkään vielä henno laittaa pois. Tarjoilua? Teetä, miksipä ei. Kaapista löytyisi kiinalaista maitoteetä, molotshnyij ulun, jota Pietarista yleensä toin. Syötävää? No, ainakin Honorén mantelikranssi ja ehkä karjalanpiirakoita joiden päälle voisi taiteilla kauniin asetelman juustoa, paprikaa ynnä muuta vastaavaa. Niinpä tein lauantaiaamuna matkan Lohjalle, valmistin voileivän näköisiä, katoin keittiön pöydän ja aloin sitten vasta ajatella mistä ehkä puhuisin.

2.

Ryhmä saapui ajoissa kahdella volvolla jotka sittenkin mahtuivat parkkipaikalle. Kesällä maalla on tilaa, mutta näin lumen ja pakkasen kourissa tämä joskus niin isolta tuntuva talo on pelkkä lasten leikkimökki. Mutta sille en nyt enää mahtaisi mitään. Säät säätää Isä Ylläällä, kuten Hailuodon kalastajat kerran sanoivat. Oli vain kiltisti otettava vastaan se, mitä tulossa oli.

Ensin saapui Veronika, jonka kanssa olin asioista meileissä sopinut, sitten muut valtavia varustepakkauksia kantaen. Yritin kätellä ja kuunnella nimiä, muistaa ne. Se oli mahdotonta. Miehet katselivat kiitävän hetken ympärilleen ja alkoivat sitten pystyttää valoja ja etsiä kamerakulmia, miettiä minne sekaan minut ja haastattelijan sijoittaisivat.

Haastattelija oli minuakin vanhempi herra, jolla hymyilevät kasvot ja vakavat silmät. Mies joka oli jo paljon nähnyt ja näki nyt sitten minutkin. Kuulin hälyssä huonosti ja luulin pitkään, että hänen nimensä oli Valera.

3.

Minä ja kolme naista saimme mennä keittiöön pois tieltä. Yritin tarjota porukalle vasta haudutettua teetä, mutta kaikilla oli liian kiire systeemien pystyttämisessä. Vain nuorin naisista, jonka nimeä en edes kuullut, päätti juoda kupillisen. Syödä hänkään ei halunnut, mutta otti kamerallaan valokuvia taiteilemistani voileipä-piirakoista. Kauniita! Kyllä, voi kai niitä siis syödä silmilläänkin. Muut kaksi kuuntelivat herkeämättä mitä salissa puuhattiin ja ohjeistettiin. Aloimme kuitenkin keskustella, kun muistin vanhan suomalaisen lauseen: Ruoki vieraita sanoilla, kunnes kahvi kerkeävi. Olisiko sittenkin pitänyt keittää kahvia. Oi näitä emäntä-isännän tuskia.

Puhuimme venäjää ja minultakin se alkoi taas jotenkin sujua. Vertailimme kahta kaupunkia, Pietaria ja Moskovaa. He olivat Moskovasta, minä olin jo henkisestikin pelkkä pietarilainen. Miksi ei enää Moskova? ihmeteltiin. – Vanhaa liikaa purettu, uusia ökytaloja pystytetty.

Kun taas Pietari… Miten ihmeessä se oli yhä kuin ennen, sanoin.  – Rahojen puutteessa, nuorin sanoi. Ei kai sitä paremminkaan olisi voinut määritellä, vaikka olin hetken ajatellut myös ihmisten halua säilyttää kaunista miljöötä sellaisenaan.

Lisäsin hetken mietittyäni vielä, että ne ihmiset joista aikanaan pidin ja jotka Moskovaan liittyivät, olivat jo sieltä muuttaneet tai kuolleet. Ystävän kuolema vie mukanaan myös kaupungin. Tähän ei enää kukaan sanonut mitään.

Pietaria ei vaimoni kuolema minulta kuitenkaan vienyt. Sieltä hänet yhä edelleen löydän.

4.

Äkkiä minut komennettiin saliin. Mikrofoni oli kiinnitetty fleecen liepeeseen ja mötikkä laitettu taskuun. Nyt huolehdittiin siitä että lamppujen valo riitti vastustamaan ja neutraloimaan auringon valoa jota ikkunasta tulvi tuvan täydeltä. Haastattelija sanoi että hän tekee kysymykset venäjäksi, minä vastaan suomeksi. Ja niin klaffipoika tuli kuin ainakin filmiä tehtäessä, klaffi pamahti ja kamera alkoi käydä.

En ollut selvillä siitä mistä itse asiassa puhuisimme ja kun olin sitä kysynyt, sain kuulla että pian tajuaisin sen. Politiikasta en olisi halunnut puhua, mutta heti kävi ilmi ettei se ollut tarpeenkaan. Tämä huojensi hieman oloani. Haastattelija kertoi että he olivat jo tehneet vastaavat dokumenttiohjelmat Tanskasta, Norjasta ja Ruotsista; Suomi olisi nyt viimeinen. Yritin kysyä minne Islanti oli kadonnut, mutta vaikenin. Aloin äkkiä taas kaihoten kaivata tuota niin pientä ja silti myös niin suurta maata. Siellä voisi juuri nyt olla mukavaa.

5.

Minun piti ensin määritellä mitä suomalaisuus mielestäni oli. Vaikea kysymys heti alkuun. – Mietteliäisyys, toimeliaisuus, työ tekijäänsä kiittää. Rehellisyys, moraali, yritin sanoa haparoiden alkuun. Vastailin suomeksi, Veronika käänsi, taas sain eteeni uuden kysymyksen. Kiven Seitsemästä veljeksestä puhuimme pitkään. Sanoin, että vaikka kyseessä on ensimmäinen suomalainen romaani ei sitä ole Kiven jälkeen ylitetty. Mies kuoli onnettomana, kirja onneksi jäi. Valitettavasti sitä ei enää lueta koulussa, lukioissa veljeksiä vielä käsitellään jollain lailla, jos opettaja niin haluaa.

Vastaukseni hämmästytti. Miksi näin? – Teillä Pushkin kuuluu lapsillekin, minä taas en nykyisiä opetussuunnitelmia laatinut, oli sanottava. Kyllä minä Kiveä edelleen opettaisin, mutta enhän ole mikään päättäjä, sivusta seuraaja vain.

Puhuimme Pushkinista sitten. Lapset osaavat runoja Venäjällä ulkoa; minäkin. Innostuin välillä vastamaan venäjäksi ja pyysin sitten anteeksi. Oortninki se olla pitää. Pisatuloksista riitti juttua, Suomen hienosta koulujärjestelmästä, joka kuitenkin alkaa hitaasti ja varmasti rapistua. – Kuten lukutaitokin, varsinkin pojilla. Miksi? – Pelit, pelit pelit, vastasin.

Sain haastattelijalta kuulla että se oli universaalista, samoin tapahtui myös Venäjällä. Rapistuuko kuttuurikin? –  Kyllä, tavallaan, ainakin lukutaidon katoamisen myötä, sanoin siihen. Hän huomautti että jo Aristoteles oli ollut sitä mieltä ettei nuorisosta ollut mihinkään.  Ja kuitenkin tässä oltiin. Hyvin sanottu, mietin. – Totta, myönsin, mutta silti olin sitä mieltä että vanhuus ja viisaus on edelleen yleispätevä lause. Se vertautuu nuoruuteen ja hulluuteen yhä samalla tavoin kuin ennenkin.

Puhuimme pitkään naisten ja miesten eroista ja arvoista, tasa-arvosta, naisten asemasta yhteiskunnassa. Hän sanoi ettei Venäjää olisi pystyssä ilman naisia. Vastasin että juuri niin asia myös minusta on, mutta silti naisilla ei ole maassa sananvaltaa, vaikka he tekevät todella töitä. Hän sanoi, ettei ajatellut politiikkaa. Hyvä, puhuttiin sitten edelleen naisista ja heidän yhteiskunnallisesta panoksestaan, joka naapurissa pysyttelee edelleen ikään kuin piilossa.

Kerroin että Suomessa naiset kyllä pitävät näkyvästi kulttuuriakin yllä ja että meillä vallitsee edes jonkinlainen tasa-arvo. Kirjallisuudessa on jo näin. Naiset kirjoittavat vähintään yhtä hyvin kuin miehet ja heidän kirjansa saavat myös ansaitsemansa tunnustuksen. Ja tytöt lukevat yhä, kun taas pojat… Hän huomautti nyt että jossain haastattelun alussa olin tullut sanoneeksi että olen tullut vanhemmiten optimiksi, kun ennen olin synkkä pessimisti. Nyt kuulemma puhuin pessimistin tavoin. Salaviisas on tämä mies, ajattelin taas. Vastasin, että optimismini nojautui lähinnä naistemme tuleviin saavutuksiin. Hiljaisuus. Siihen hänkään ei enää osannut sanoa mitään.

6.

Kulttuurieroista keskuteltiin sitten. Miten suomalainen eroaa venäläisestä? Perheessämme oli ollut vallalla kaksi sanontaa: tehdään po-finski, suomalaisittain ja tehdään venäläisittäin po-russki. Suomalaisittain matkasta päätettiin ja liput hoidettiin kuukausia aiemmin, venäläisittäin pari päivää ennen matkaa ja improvisaatiolla. – Suomessa kylä on tällainen kuin tämä, jokaisella talolla oma laaja reviirinsä, Venäjällä talot kyyhöttävät yhdessä kuin lampaat. Hän katsoi minua. Mutta eikö se ole mukavaa, voi aina käydä naapurissa teellä? mies huomautti. – Kyllä täälläkin voi, vastasin, – ehkä kerran vuodessa kahvilla. Suomalainen voi siis olla myös humoristi, mies totesi siihen.

Tunti oli vierähtänyt, puolitoista. Väsymys alkoi paistaa haastattelijan silmistä. Minua valot taas vaivasivat vielä enemmän, ikkunassa yhä aurinko, salissa lamput. Mutta valittaa en voinut, itse olin leikkiin ryhtynyt. Viimein palasimme taas aivan alkuun, se olisi myös tämän istunnon loppu. Mitä on suomalaisuus? mies tinkasi taas. Täydentäisinkö viimeiseksi lauseen, jonka hän aloittaa. ”Minulle suomalaisuus on… ”

Mietin hetken ja vastasin jostain syystä näin: – Elää ja antaa toistenkin elää.

Saliin tuli hiljaista. Kamera lopetti käyntinsä. Olin vapaa.

7.

Haastattelija kysyi saisiko ottaa minusta kuvan. Suostuin. Hain sitten oman kamerani ja otin kuvan hänestä. Mies hymyili. Myös hän oli äkkiä vapaa.

Salissa koottiin jo kamppeita. Ne vietiin pian autoille, mutta saliin jäi silti kameramies ja äänimies ja kolmas nainen, joka alkoi nyt vuorostaan ohjata minua. Sain taas puhua vain venäjää, mutta nyt minun piti näyttää miten asun, miten kirjoitan, millainen on talo ja millainen sen ympäristö. Kaikki naiset ihmettelivät nyt ääneen, miten saatoin asua täällä yksin. En voinut sanoa että talossa asui myös niin suuri joukko muistoja että ainakin vielä niitä riitti. Sanoin, että onhan minulla oma itseni seurana.

Kun koti oli pengottu, kuljeskelimme saunalle, jonka terassilta näytin Sitarlan laakson, joen joka oli kerrankin umpijäässä. Kaukana Musterpyyn järvi raotti aavaansa. Kahlasimme lumessa myös Herra Huun mökille. Lumeen jäi jälkiä ja minun piti kulkiessa kertoa mitä eläimiä täällä asui. Huun mökin edestä oli juuri mennyt lauma kauriita. Hirviä näki joskus, kerran olin nähnyt jopa ilveksen. Supit sen sijaan olivat runsaita kuin hiiret. Ja linnut, minun olivat linnut, varioin Marja-Liisa Vartiota. Lintuja ruokin koko talvikauden. Kun sen kerran aloittaa, sitä ei saa lopettaa.

8.

Niin sekin saatiin päätökseen. Minua käteltiin, hyvästeltiin ja naiset lähtivät. Mukavia he olivat, kaikki.

Vain kameramies jäi vielä kokoilemaan kamppeitaan. Hän oli nuori viisaannäköinen poika (eli nuori minun silmissäni), joka sanoi että aina oli kiire. Vaikka mitä mielenkiintoista näki ja kuuli, niin heti piti siirtyä seuraavan kohteeseen eikä mitään todellista jäänyt mieleen. Miksi näin?

– Raha, palkka, perhe, toimeentulo, mutisin. – Ja sitten. Sitten finito, lisäsin. Hän hymyili hieman surumielisesti mutta hymyili. Kättelimme vielä kerran ja olin äkkiä yksin. Se tuntui ihmeeltä.

9.

Yksin… Voileivät olivat yhä pöydällä. Laitoin ne jääkaappiin, syömistä riittäisi ainakin viikoksi. Mantelipitkosta päätin tehdä korppuja. Niin siitäkin pääsisi. Join kupillisen teetä, senkään valmistaminen ei siten tuntunut turhalta. Kun sattumalta vilkaisin parinkymmenen minuutin päästä alas autotallille, volvot olivat yhä tiellä. Muistin, että kameramies oli sanonut että myös taloa ja ympäristöä filmataan pienoislennokin avulla. Sitäkö siellä vielä puuhattiin. Drone? Eikö sellaista käytetty lähinnä sodassa? Mutta se ei ollut enää minun huoleni. Tästä kaikesta materiaalista tulisi johonkin ohjelmaan aikanaan muutama satunnainen minuutti, ehkei sitäkään. Jos vaimoni yhä eläisi, Sveta puolestaan olisi ollut huolissaan lähinnä siitä miltä minä kuvassa näyttäisin, etten vain ollut pukeutunut rönttövaatteisiini (olin…). Jostain syystä hän luotti aina siihen, että suustani tulisi kyllä riittävä määrä sanoja.

P.S.

Vaimoni suhteen olin kuitenkin väärässä, hän ei olisi ollut huolissaan mistään. Kun lähetin miehen kuvan Pietariin, Olesja soitti heti ja kertoi että haastattelijani oli vuonna 1934 syntynyt Vladimir Pozner, Ranskassa syntynyt yhä kolmen maan kansalainen ja suuri kuuluisuus Venäjällä; yksi niitä harvoja toimittajia joita journalistivaimoni oli todella arvostanut. Sveta olisi ollut tästä kohtaamisesta lähinnä riemuissaan. Ja niin oli vanhempi tytär Olesjakin. He olivat Ruslanin kanssa nähneet miehen häämatkalla Firenzessä ja kuvanneet tätä salaa. Jälleen kerran sydämessä läikähti. Maailmassa risteilevät myös sattumien langat jotka meitä ihmisiä yhdistävät, vaikka alussa emme voi tietää niistä mitään.

(25.2.2018)