Muistot, haudat, ihmiset

Ylöspäin on aina alkuun hitaampi matkustaa, enkä tarkoita tällä taivasta, vaikka voisin, vaan Suomea ja sen pohjoisinta osaa eli Lappia. Lappi ei ala minulla vielä Rovaniemeltä vaan ylempää: Suomi-neidon päässä jostain Ivalosta ja kohti käsivartta mentäessä sitten vaikkapa Pellosta. Tosin koko Torniojoenlaakso, joen rannat, on molemmin puolin niin hieno, että olkoon mukana hela hoito. Myös Ruotsi (meän kieli) kuuluu Haparandasta alkaen siihen.

Vuosien myötä minusta kuin huomaamatta kasvoi ns. lapinhullu ja yhä sen luonto pitää minua otteessaan.

Jopa räkkä kuuluu kuvaan, vaikken siitä pidäkään, enhän ole se lintu, jolle räkkä ravintona on suuri siunaus. Minä taas olen ravintoa räkälle.

Lapinhulluudessa tai sanotaan nyt kaipuussa, kaihossa ja kiintymyksessä ei ole kyse vain vapaasta, villistä, aidosta ja puhtaasta luonnosta, vaan myös ihmisistä, heidän tavastaan puhua. Niin puheen pehmeydestä kuin aroista silmistä, jotka silti ovat täynnä ylpeyttä ja itsetietoisuutta, joskin kätketymmin.  Täällä ihmiset eivät häpeä itseään, vaan katsovat silmiin, etsivät toisen puhujan silmiä. Nuo sielun peilit kertovat kyllä aina meistä kaiken oleellisen, kunhan vain osaamme lukea niitä.

Varsinkin pohjoisessa se on opittava. Elämä koulii, kuten sanotaan ja lause tuo mieleeni Äkäsjoen varrella olevan vanhan kämpän: Elämän luukun. Siitä luukusta metsureille ruoka tarjottiin. Yksi luukku piti hengissä.

Ihmiselle voi löytyä muitakin luukkuja elämässä pysymiseen: henkisiä siis. Kun luonto puhuu, ajatuskin kulkee.

Minulle yksi hengissäpysymisen edellytyksistä on taiteen, musiikin ja kirjallisuuden ohella ollut jo pitkään juuri Lappi. Ja paitsi  maisemiin ja luontoon, olen kiintynyt myös ihmisiin, jotka siihen kuuluvat. Suurin osa ystävistä on jo kuollut, mutta muistot elävät.

Niinpä kun nyt ajoimme lauantaiaamuna Oulusta ylös, valitsin reitiksi Rovaniemen, vaikka siitä tulee pientä kiertoa Muonioon matkatessa. En ollut moniin moniin vuosiin käynyt tapaamassa Erno Paasilinnaa ja nyt oli aika tehdä se.

Ernon kuolemasta tulee syksyllä kuluneeksi jo 22 vuotta, mutta miehen muisto ei ole himmentynyt. Paitsi olemusta ja ilmeitä, muistaa myös sanat ja lauseetkin yhä, kun vähänkin alkaa tuota Petsamon poikaa ajatella. Mies on jossain, mutta henki elää, kuten myös kirjansa.

Kun äskettäimme olimme Eestissä ja ajoimme Tartosta Pärnuun, pysähdyimme vanhan metsäkalmiston kohdalle ja kävimme haudoilla, joita puut kaikkialla ympäröivät. Yhdelle uudemmalle oli vanhan ortodoksitavan mukaan tuotu ihan eväsviinojakin vainajan matkalle kohti parempaa maailmaa. Se tuntui hetken oudolta, koska kalmisto oli luterilainen, mutta liikutti. Niinpä hankin minipullon ikään kuin parasta konjakkia eli Mannerheimin Meukowia ja päätin antaa Ernolle vielä kerran tilaisuuden maistaa tuota jalojuomaa, josta itsekin nuorempana lopulta lähes onnettomuudekseni pidin.

Tervolaan saavuttiin ja hautuumaa löytyi kyllä, mutta vaikka muistelin haudan paikkaa, ei Paasilinnojen sukuhauta vain osunut silmiin, vaikka miten etsimme ja katselimme. Muutama ihminen oli omilla haudoillaan, niitä hoitamassa, mutta kun kysyin, eivät he Paasilinnoja tienneet. No, tärkeintä tänne tulemiseen kai oli ajatus, mietin, mutta en tahtonut vielä luovuttaa. Kävelimme siitä hitaasti kohti kirkkoa. Ja kas, kaksi ihmistä sieltä tuli. Tummahko mies edellä ja pienempi papinpukuinen nainen perässä. Nainen ohjeisti miestä joka kuunteli ja vastaili sekä suomeksi että englanniksi.

Menin kohti ja aloin puhua ja kysellä. Kävi vähitellen ilmi, että mies oli kirkon suntio Abba, Irakin pakolaisia, se selvisi pian. Hän oli löytänyt maastamme rauhan ja sopeutunut hyvin, minkä tajusi heti. Nainen taas oli diakonissa, jonka kanssa aloin sitten varsinaiset keskustelut eloisalla suomella. Hänen nimensä oli Volotinen ja sama suku oli asunut Tervolan takamailla Paasilinnojen Kuikero-tilan naapurina.

Abba? – nyt ehkä nappaa. Sillä diakonissa alkoi kysellä Abbalta ja Abba soitti hautuumaan eläköityneelle työntekijälle joka tunsi varmuudella kaikki haudat. Kävi ilmi että nainen oli pyörällä hyvin lähellä ja tulisi pian. Ja niin lähdimme taas kentän perälaitaa kohti.

Ja kas, sieltä hauta vanhan työntekijän opastuksella löytyi. Käsitimme miksi sen näkeminen oli ollut niin vaikeaa; siksi että mustan kiven kirjaimet olivat nekin lähes mustia, eivät valkeita. Vaan sama se sille nyt.

Laitoin pullon Ernon nimen alle. Vanha nainen kysyi mihin sillä pyrin. Vastasin, etten ihan tiennyt. Hän hymyili ja sanoi että pullo varastettaisiin heti. Vaan sama se sille, taaskin. Ehkä mestari Erno kuitenkin jossain aavisti ajatuksen ja siemaisisi koko piskuisen pullon kerralla.

Kysyin lupaa kuvata ja nainen vetäytyi heti pois (vanhempien naisten ikuinen kamerapelko?) mutta Abba jäi. Hänelle nainen antoi vielä ohjeen ottaa haudan viereen kasvaneen pajun pois ja katosi.

Abban kanssa kävelimme sitten kohti autoa ja seurakuntataloa. Puhuimme Irakista. Kysyin mahtaisiko sinnekään koskaan tulla rauhaa ja sitten mietimme samaan hengenvetoon molemmat, ettei. Sama kuin Israelin ja palestiinalaisten välillä jo kauan. Ja nyt Venäjän ja Ukrainan. Viha, rakkauttakin voimakkaampi tunne? Mitä loputonta surkeutta maailmamme kantaakaan harteillaan. Oppiiko ihmiskunta koskaan mitään tieteen jatkuvista saavutuksista huolimatta. Hyvää voi käyttää myös pahaan.

Rovaniemeen saavuimme, mutta ajoimme vain läpi ja suuntasimme kohti Sodankylää. Siellä odotti jo toinen hauta; Väärtin eli Pentti Ruonaniemen leposija. Väärti kirjoitti vain kolme kirjaa ja kuoli ennen aikojaan, eikä häntä enää juuri kukaan muista, mutta minä muistan. Mies oli hyvä kuten kirjansakin. Sinne siis seuraavaksi.

Hautuumaa löytyi joen rannalta. Kirkko, ulkoa vaatimaton vaan sisältä kaunis kuin koru; laaja kalmisto vieressään.

Kävimme ensin kirkossa ja olimme vain. Vanhan puukirkon sisällä vallitsee aina rauha.

Mutta sitten. Kun taas vaikka kuinka etsin ja etsimme, ei hautaa löytynyt. Kyselin, mutta myös Pentin kuolemasta oli jo todella kulunut aikaa (1982) – 40 vuotta! – eikä häntäkään enää oikein tunnettu kun kyselin, pari kävijää oli tullut muualta paikalle vain omiaan muistamaan.

Lopulta ei auttanut muuta kuin luovuttaa. Silti mies elää hyvä mielessä kuten kirjansakin. Viimeisimmän nimi oli jo nimenäkin hieno: Kesään on vielä kokonainen talvi (Tammi, 1978). Tuota kirjaa saa yhä ostaa netin ja sen antikvaarien kautta.

Kansi ei ole onnistunut, kauhea se on, muttei kirjan hyvyyttä vie. Hinta ei päätä huimaa: 4 euroa. Sanoisin että sijoitus tuo itsensä moninkertaisesti takaisin.

Siitä jatkoimme sitten matkaa yhtä soittoa Kittilään, jossa markkinat. Ja siitä Muonioon, kämpille.

Nyt on jo keskiviikko täällä, varhainen aamu, mutta matkan alun muistaminen on toki yhä kirkkaana mielessä.  Muille haudoille emme enää menneet; Mukan haudalla Pellossa kävimme vuosi sitten. Ihminen elää, tekee työnsä ja poistuu, kuolee. Mutta hyvin kirjoitetut vilpittömät aidot sanat jäävät. Siihen uskon aina vain.

(13.7.2022)