Aamulla lähdemme Tartosta kohti Pärnua. Tuttu tie odotti. Ensin suuntaisin Võrtsjärven rantamille, sitten ajaisimme Viljandiin. Kumpikin paikka on jo aikaa tullut nähdyksi, vaan kumpaankaan ei väsy. Ehkä siksi, että meille, alati jotain ahnehtiville, ei ole ollut sen kummemmin aikaa viivähtää. Kunhan on käyty, levätty hetki, nähty ja lähdetty.

Järven luona on paikka, jossa kalastukselle pyhitetty rakennus. Siinä on kahvilakin, joka tosin ei ole koskaan ollut auki silloin, kun me siihen olemme pysähtyneet. Vaan hällä väliä. On hauska katsella, miten tuosta Eestin suurimmasta itsenäisestä järvestä (osa Peipsiä kun kuuluu Venäjälle) alkaa Emajoki, joka laskee Tarton kautta Peipsiin. Ruskeaa on vesi täälläkin. Kun luen netistä siitä, opin että Võrtsjärvi on paitsi laaja, myös todella matala ja rehevöitynyt. Ruskeus ei siten ole mikään  ihme, humusta riittää.

Kaunista siellä on silti. Ja hiljaista. Ei ketään missään. Vain valtatieltä kuuluu asvalttia kiitävien eestinpoikien autojen kumu. Kiitävien on juuri ´poikiin´ sopiva sana. Hyvä kun siihen menoon mahtuu sekaan. Pitää olla yhtä nopea kuin muinoin Italiassa. Onneksi olen siellä aiemmin ajanut.

Pysähdymme, kun näemme pienen kylän metsäkalmiston. Mikä rauha ja hiljaisuus. Täällä ihminen muuttuu taas osaksi luontoa ja valtavia vanhoja puita. Monet haudat ovat 1800-luvulla syntyneiden.

Viljandissa käymme paikallisessa tavaratalossa. Istun kahvilla miesparkissa aikani ja sitten jatkamme matkaa. Elämä on sellaistakin. Mutta onhan myös niin, että kaikkeen on miehen tässä maailmassa ollut jo syytä ainakin Suomessa tottua.

Pärnussa saamme hotellin edustalta parkkipaikan; yksi aukko on taas rivistössä kuin meille varattu. Olemme paikalla liian aikaisin, ja kun kysyn silti huoneesta, kuulen, että huoneemme on kyllä valmis, mutta ilmastoinnissa on ollut jotain häikkää. Heh. Vaan nyt mestari onkin jo paikalla ja huoneen luvataan olevan kunnossa kun kolmelta tulemme. Ihme ja kumma, mutta jotenkin uskon siihen. Rannahotellissa ei tähän mennessä ole koskaan mikään mennyt vinoon.

Niinpä päätämme ensin jalkautua ja kuljeskella ja sitten syödä Villa Wessetissä, tutussa paikassa, jos tilaa löytyy. Ja tilaa löytyi. Sielläkään ei ruokailu koskaan tähän mennessä ole mennyt penkin alle; kevyttä, hyvää eikä ylihinnoiteltua. Alan rauhoittua. ”Tästä saattaa vielä tulla hauska matka”, kuten ystäväni Masi Larva aina sanoi silloinkin, kun lentokone paluumatkalla rupesi jo laskeutumaan Seutulan kentälle.

Kahvilan lähelle peruuttaa roska-auto. Sen kyljessä sanotaan jotenkin näin: ”Se missä toiset näkevät lopun, me näemme uuden alun. Kaikki alkaa siitä.

Hyvin sanottu! Suomennos on tosin omani, vaikken eestiä osaakaan, arvailen vain vanhan suomen kautta.

Käväisemme tekemässä lain vaatimat ostokset Port Arturin ostoskeskuksessa jossa kaikki on samaten ennallaan. Ei yllätyksiä ainakaan pahaan suuntaan.

Rahvaan raamattujen kohvikissa juomme kupposet.

Kuumuus ulkona on sitten taas melkoinen, mutta kun palaamme hotelliin ja saamme huoneen, ilmastointi toimii heti ja vaivatta.

Se tuntuu pieneltä ihmeeltä. Miten tärkeä sittenkin on oikea lämpötila. Suomalainen on tottunut suojautumaan kylmyyttä vastaan; kuumuutta ei niinkään. Juuri äsken lehdessä oli artikkeli, jonka mukaan terveydelle parasta olisi ilmanala, joka olisi aina samanlainen: plus 14 astetta.

Kun kerran kaikki on viimein hyvin, on aika suunnistaa ulos, vaikkapa rannalle. Monissa säissä ja vuodenajoissa olemme täällä kulkeneet, koskaan emme ole olleet paikalla näin keskellä kesää. Ihmisiä on paljon, mutta rannalle mahtuu. Ei tule tuskan tuntua ruuhkasta. Ehkä siksi, että paitsi pitkä, ranta on myös leveä.

Me emme jää löhöilemään, mutta kahlaamme sentään tovin matalassa vedessä. Jos uimaan haluaisi, pitäisi kai kulkea satakunta metriä kunnes vettä olisi vähän yli vyötärön.

Mutta emme tosiaankaan ole täällä uimassa nyt, vaan ikään kuin hoitamassa kenkien piinaamia jalkojamme. Ja kun siinä aikamme olemme kuljeksineet, palaamme kuivalle hiekalle ja teemme avojaloin piskuisen lenkinkin.

Hyvä on taas olla. Pärnu ei koskaan petä, ei ainakaan vielä ole pettänyt.  Enää ei ole kiire minnekään, enää ei tule mieleen mitään mitä haluaisi. Kirjoitan tätä huoneen viileydessä ja nautin. Nyt olemme viimein edes hetken lomalla aivot narikassa, kuten tuo hupaisa ilmaisu väittää. Ja joskus lomalla pitää olla juuri näin. Kyllä maailma taas laahaa ja tasii, kunhan huomenna pääsemme kotiin.

Mutta se on sitten huomisen huoli jos sentään joskus ilokin. Kotona meitä auttavat monet asiat, talo, sen seinät, metsä, pihapuut, puutarha, kieli myös. Kotona osaamme olla. Kaikki minkä maailma antaa, otetaan vastaan ja pulmat hoidetaan niin hyvin kuin voidaan ja kyetään. Siihenkin pitää ihmisen vain luottaa.