How Green Was My Valley oli walesilaisen kirjailijan, Richard Llewelynin vuonna 1939 ilmestynyt menestysteos, joka käännettiin 1942 jopa suomeksi. Lapsuudenkotini kirjahyllyssä sekin teos oli ja luin sen, joskaan enää en muista siitä muuta kuin nimen: Vihreä oli laaksoni. Aina kun katson kotimme ikkunasta Sitarlan jokilaaksoa, kirja kuitenkin muistuu mieleen. Näinkin kirjallisuus voi vaikuttaa.

Viikko sitten palailimme Kyprokselta, jossa oli lämpöä noin 35 astetta. Maa siellä oli kuivaa ja karua, keltainen väri vallitsi, jos kohta joitakin nurmiplänttejä yritettiin kastella ja palmut säilyttivät vihreääkin väriä latvaoksissaan. Talot olivat valkoisia, meri monen sinisen yhdistelmä. Jokainen aamu aurinko nousi merestä kello viisi ja se hetki oli aina yhtä kaunis ja hieno. Silloin oli myös hyvä lähteä kävelylle tyhjille rannoille. Siitä nautti.

Myöhemmin päivällä kaikki muuttui ja elämä oli pelkkää turistin työtä: makoilua altaalla, joskin vain hetken, uimista, mikä tuntui hyvältä, syömistä hetken, ja sitten taas kävelyä, mikä helteessä tuntui jo lähes tukalalta.

Kaikki sillä rannanosalla oli tehty turismille, tuntui, ja niin kyllä olikin. Brittiturismille se oli suotuisaa. Englantia vanhassa alusmaassa puhuivat kaikki.

Kulttuuria ei Kyproksen tästä osasta löytynyt kuin kauempaa pari ikivanhaa kirkkoa. Rantaloma ei ole aivan sitä mitä minunlaiseni haluaa, mutta aamuja en unohda. Jokaisessa matkassa, huonossakin, on puolensa.

Vaan nouseehan tuo aurinko täälläkin. Jo kello kolme tänä sunnuntaiaamuna oli lähes valoisaa.

Kun päästin Pate-koiran ulos, kuulin miten satakieli lauloi. Ja luonto tuoksui; kosteahko ja viileä, mutta niin tuttu. Omenapuut kukkivat. Tähän voisin lisätä nyt, että jos huonokin matka antaa jotain mikä jää muistiin, mikään ei voita kotia – ei edes huonoimmillaan. Ei ole merkitystä sillä, minkä arvoinen koti on, vaan sillä, mikä on sen sisäinen henki. Koti kuin koti antaa asujalleen ne seinät, joilla olet suojassa maailmalta, kun sitä tarvitsee; kun sellainen hetki tulee. Ja tuleehan se, ainakin joskus.

Viikko poissa uutisten ääreltä teki hyvää. Uutinen on todellakin nykyään aina negatiivinen. Niiden määrä voi rusentaa herkkiä ja ymmärrän, että niin on jo tapahtunutkin. Miksei hyvistä asioista sitten uutisoida. Ehkä siksi, että ne eivät ole säväyttäviä saati myyviä. Vain paha myy, tuho ja hirveys innostavat? Ei ole kiellettyä uutisoida kauheuksista, mutta vastapainoa niille ei löydy, ei edes yritetä löytää. Jotain on pahasti vialla myös mediassa, muttei siinä ole mitään uutta. Omat lehtemme alkavat vähitellen muistuttaa brittien roskalehdistöä. The Times pitää siellä pintaansa, ehkä BBC:kin; mutta meillä Hesarikin on jo valinnut puolensa. Osakkeenomistajien lihottaminen on nykyään jokaisen firman päätehtävä. Muusta viis.

Minulle paras uutinen Suomessa oli se, minkä luonto oli viikon sisällä saanut aikaan. En puhu hyttysistä, jotka nyt juuri pilvinä pelmahtavat ruohikosta, vaan siitä, miten todella kukoistava luonto ja maailma täällä on.

Luonto on edelleen luontoa, se tuntuu yhä oikealta, aidolta. Eikä vihreää, Lorcan vihreää, ole vain yhtä lajia, vaan kymmeniä. Heleää ja läpikuultavaa (koivut, niinipuut), kellahkoa ja ruskehtavaa (vaahterat), aran punaista (haapapuut) näkee vihreän sävyinä joka puolella. En koskaan ole onnistunut valokuvaamaan kaikkia sävyjä yhteen kuvaan, joten en enää edes yritä. Sanat saavat riittää.

Tämä on minulle aina vuoden pysähdyttävin ja sävähdyttävin hetki ja myös  hieman murheellinen. Viikon päästä vihreä on taas vain tuttua lehtivihreää; vain ikivihreät puut: kuuset, männyt ja katajat tuovat siihen hieman kontrastia. Kolmen viikon päästä on juhannus. Ja mitä sitten? Sitten päivä alkaa taas lyhetä ja vihreä muuttua. Paras olla ajattelematta sitä nyt.

Kukkivien puitten ja pensaitten hetki on käsillä. Kun lähdimme, tuomi kukki ja kirsikka- ja luumupuut, nyt kukkivat omenapuut kuohuna ja syreenit joka puolella mäkeä. Siperian hernepensas on myös vauhdissa mukana.

Onneksi kukinta ei heti lopu, koska ilmanala on vielä viileähkö. Menen ja otan valokuvan ja iloitsen. Pidä hetkestä kiinni, tartu siihen, älä päästä: Seize the Day. Ei auta muu kuin yrittää.

Pionit avautuvat. Muistaakseni Mykle vertasi niitä naisen rintoihin (tosin luin kirjan, sen Laulun punaisesta rubiinista noin 60 vuotta sitten). Jotain eroottista kuvassa saattaa olla, mutta itselleni kuvassa tärkeämpiä ovat sateen pisarat. Kun pioni avautuu, sen kauneus on ehkä runsaampaa, mutta itseltäni jo osin mennyttä.

Mäkemme on lehtomäki. Ensin tuhansia sinivuokkoja, sitten valkovuokkoja, joita varjopaikoilla vieläkin näkee, sitten tuhansittain kieloja, kansalliskukkaamme, ujoja kuin ensimmäisen luokan oppilaat ennen.

Kielon tuoksun tuntee moni, hajuvettäkin siitä on tehty. Mutta minun mielestäni se kuuluu metsään, ei muualle.

Kiinnostava on myös talon etuseinän alppikärhö, Clematis alpina. Vuosi vuodelta se kasvaa ja pöyhistyy, kunnes talvi muuttaa sen ruskeaksi kuolleeksi kasaksi, jolla on pelkkä taloa rumentava vaikutus, jos näin vanhaa taloa voi kauniiksi muutenkaan kutsua. Mutta nyt juuri runsaimmassa kukassaan se on lumoava näky. Viikko pari enää ja jäljelle jäävät vihreät lehdet ja kukkien haituvat. Ja sitten: kiertokulku kauneudesta rumaan ja rumasta kauneuteen alkaa taas.

Eilen teimme retken maailmalle, ihan vain tekemisen ilosta. Kauppamatkasta tulikin pitempi kun ajoimme aina Design Hilliin ja sieltä sitten Halikkoon. Olimme sinne kerran yhdessä eksyneet ja päättäneet joskus tulla tutkimaan seutua tarkemmin. Koska koira oli mukana, sen ulkoilluttaminen siellä tuntui hyvältä ajatukselta. Tilaa ja luontoa löytyisi.

Minulle Halikko Salon kupeella on merkinnyt vain yhtä asiaa. Siellä, juuri siellä kuoli 1852  Oulussa 1803 syntynyt Samuli Kustaa Berg (Samuel Gustaf Bergh), Suomen ensimmäinen taiderunoilija. Sitä hän oli jo silloin, joskin jäi vaille tunnustusta. Berg sokeutui varhain ja sai niukan toimeentulonsa Halikossa kotiopettajana, varmaankin jonkun entisen ystävän kodissa. Siitä ei ole säilynyt mitään faktaa.

Halikko on saanut legendan mukaan nimensä Halli-jättiläisestä. Hauskoja ovat legendat. Olin siellä kerran käynyt 1980-luvun alussa etsiessäni tietoja Bergistä. Päädyin kirkkoherran virastoon. Siellä säilytettiin vielä silloin Kuolleitten kirjaa, johon Berginkin kuolema oli merkitty, minkä löysin, kun sain luvan tutkia vanhaa opusta. Nyttemmin se lienee hyvässä säilössä jossain Turun arkistossa. Dilemmaksi muodostui se, että kun muille kuolleille oli merkitty hautapaikka, Bergille ei. Koska hän kuoli heinäkuun viidentenä, on mahdotonta että ruumista olisi ruvettu kuljettamaan muualle. Ainoa johtopäätökseni oli siten se, että Berg teki itsemurhan; sen tekijää ei tuolloin haudattu siunattuun maahan.

Berg kirjoitti seitsemän tunnettua runoa, niistä varsinkin kaksi viimeistä ovat minulle yhä läheisiä. Runo nimeltä Runo alkaa jo komeasti: ”Pois meni merehen päivä,/ Poijes kullana keränä/ Läntisille lainehille;”. Mutta varsinkin Runon loppu koskettaa. Kevät tulee, linnut tulevat, mutta: ”Ei tule´ syän alaini/ Ei ikänä, ei eläisä/ Tule´mieli miekkoseni,/ Toivottavani takaisin./ Veikko kulta, veli kulta,/ Älä nuhtele minua,/ Josma sentähen murehin,/ Tahi ryhtynen Runolle!”

Ajattelin Bergiä, josta tein kirjankin silloin; muistin omaa elämääni 40 vuotta sitten. Täällä taas olin, nyt jo ihan jalkaisin. Kuljimme ensin museosillalle ja katsoimme ja ihmettelimme jokilaaksoa ja kaunista vaikka ruskeavetistä jokea, jonka yli meni kolmekin siltaa. Välistä näkyi punaisen talon idyllikin. Olisiko Berg ollut siellä viimeisessä työpaikassaan? Kaikkea voi romanttinen mieli ajatella.

Faktan häivääkään ei ajatukseeni voi enää löytyä vaan siitä viis. Joskus on lupa kuvitella.

Nousimme kirkkomäelle ja vanhoja komeita taloja näkyi myös siellä. Itse kirkko saattoi olla Bergille tuttu, vaikkei hän sitä voinut nähdäkään. Menneisyys ei ole koskaan Suomessa kaukana; nykyisyys pakenee jäniksen nopeudella, mutta jokainen hetki tuntuu elämän arvoiselta, kun pitää mielensä ehjänä ja katseen pallossa.

Palasimme takaisin yhden pysähdyksen taktiikalla, pitihän ihmistäkin tankata. Ja toki koiraa. Koti odotti, hima hima igen.

Mutta koti on koti. Miten kirjoittikaan Berg runossa Oma maa:

”Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks´/ Kauniimpi, kalliimpi on mulla mun syntymä maa.”

Edessä odotti vielä saunakin, aina mieluisa, ja sitten valoisa ilta, lyhyt hämärä yö ja nyt on sitten sunnuntai, uusi päivä taas. Huominen on vasta yön perästä; työviikko alkaa. Mutta tämä päivä on ulkotöille pyhitetty ja tämä päivä kuuluu meille. Huomisella, kuten Saarnaja sanoo, on sitten omat huolensa. Kyllä ne itsensä meille taas kerran jollain lailla ilmineeraavat.

(5.6.2022)