Koska omin silmin ei turisteille rakennetulta rannikolta löydy juuri mitään vanhempaa, ellei kuuta ja Plutoa oteta lukuun, jotka aamutaivaalla vielä näkyivät, teki mieli lähteä sisämaahan. Oli siksi taas käännyttävä respan puoleen. Nimi Sotira mainittiin pariinkin kertaan. Siellä olisi ainakin vanhoja kirkkoja yhä jäljellä. Ja mikäs, sinne halusimme sitten lähteä.

Kuljettajana oli tällä kertaa Jannis, joka oli vilustunut tai kadottanut äänensä edellisen päivän häissä. Puhetta kuitenkin alkoi virrata tablettien imeskelyn lomassa. Hän oli Kreikan kreikkalainen ja kotoisin Korfulta.

Kiintoisaa. Kuusitoista vuotta mies oli jo asunut Sotiran naapurikylässä, muttei ollut koskaan käynyt itse Sotirassa. Navigaattorilla sinne kuitenkin oli helppo ajaa.

Pari huomiota jäi mieleen matkalta. Pellot joilla kasvoi perunaa, jota oli jo korjattu tai sitten juuri korjattiin. Toinen sato ehtisi siis varmasti ellei helle ja kuivuus olisi esteenä. Eräänlaisia harsoilla peitettyjä kasvihuoneita ja lavoja näkyi myös: niissä viljeltiin kuulemma mansikkaa. Ainakin näiden suhteen maa näytti omavaraiselta.

Sotiran pikkuinen kivinen kirkko löytyi helposti tien vierestä ja lähdimme tutkimaan sitä. Jannis jäi nojailemaan mersuunsa joka oli valkoinen ja pitkä kuin nälkävuosi. Sellaisia tuntui täällä olevan jokaisella taksilla.

Osoittautui että kirkko oli vanha kappeli ja nimeltään Aioys Mamas (Pyhät äidit). Kolme ovea olivat auki, mutta paikalla ei ollut sielun sielua. Täällä ei pelätty että joku saattaisi tulla sotkemaan kappelia saati varastamaan ikoneita. Paitsi kiintoisaa, niin erittäin lohdullista.

Kun myöhemmin tutkin kappelin historiaa, kävi ilmi että se oli rakennettu jo 1100-luvulla ja sitten rakennettu uudelleen 1500-luvulla.

Monet viitisensataa vuotta vanhat seinämaalaukset olivat jo menotiellä, olleet kauan; niitä ei ollut entisöity.

Ehkä hyvä niin, sillä joskus kulunut ja rappeutuva on kauniimpaa kuin heleästi ja ikään kuin uudeksi maalattu. Kaikella on puolensa.

Kappeliin oli liitetty legenda, jonka jo respasta kuulin. Kaksi turkkilaista (tietenkin) oli mennyt sinne aikanaan sadetta pitämään ja he olivat kaivaneet ikoneilta silmät päästä, musulmaaneja kun olivat. Ja kun miehet olivat tulleet ulos, oli granaattiomenan oksa heilahtanut heidän kasvoilleen ja sokeuttanut kummatkin.

Taas kerran tarina, jossa kaksi uskontoa ja kaksi kansakuntaa asetetaan vastakkain ja jonka sanoma siirtyy sukupolvelta toiselle. Muuta siinä sitten käsitystäsi toisesta. Ei se ainakaan helppoa ole. Kyproksella on yhä Kreikan puoli ja Turkin puoli. Passi on tarpeen sen rajan ylityksessä.

Kadun toisella puolella oli vielä kaksi muuta kirkkoa. Uudempi oli kiinni, mutta vanhempi, jossa sijaitsi myös piskuinen hautuumaa, näytti olevan  auki. Portti löytyikin.

Tämän kirkon nimen löysin vain englanniksi ja suomensin sen näin: Kristuksen metamorfoosin vanha kirkko. Siinä hyvin vanhan kirkon päälle oli rakennettu toinen paljon uudempi. Kaksi kirkkoa -nimi vilahti myös jossain.

Outoa oli se, ettei tästä kirkosta ollut mitään mainintaa niillä nettisivuilla, jotka Sotirasta vasiten kertoivat. Ainoastaan uusi samanniminen kirkko sai kuvan. Sotira (kreikan sotir tarkoittaa vapahtajaa ja juuri kirkosta paikka oli ilmeisesti saanut nimenä) oli Bysantin aikana seudun elinvoimainen mahtikeskus, nyt kuihtunut tai kuihtuva kylä vain.

Vanhan kirkon ovet olivat täälläkin auki eikä paikalla ollut ketään.

Kuljimme ja kuvasimme, hautojakin. Viimeisin sinne haudattu näkyi kuolleen 1991.

Menneisyyttä Kyproksen tässä turistiosassa on, mutta kaikesta päätellen lähinnä vain kirkoissa. Kun kysyin Jannikselta, olisiko lähellä vielä jotain vastaavaa, hän muisti yhden. Niinpä lähdimme nyt ajamaan kohti Turkin puolen rajaa.

Kylän nimi oli Xylofagou ja kirkko siinäkin oli kohteena: Panagia Evangelistria nimeltään.

Kirkon ovi oli täälläkin auki, mutta se on jo tunnetumpi turistikohde ja pyhiinvaelluskohdekin, kävi ilmi. Kai siksi paikalla oli nainen, tyttö ja iso koira, joita vähemmän olemme täällä nähneet; kissoja vain. Downton Abbeyn Isis tuli koirasta mieleen. Hurtta katosi, mutta nainen näytti polun joka johti kohti maakappelia. Se oli seudun suurin kuuluisuus.

Paikalla oli ollut luostari jo 1200-luvulla. Sen turkkilaiset olivat tuhonneet vuonna 1426. Ennen kuin munkit oli surmattu, he olivat ehtineet viedä Neitsyt Marian ikonin ja Raamatun piiloon maakuoppaan, josta niitä ei ollut löydetty.

Kuljimme kohti kuoppaa, joksi sitä itse yhä kutsuisin, mutta joka oli nyt eräänlainen luolakappeli. Kivenheiton päässä sijaitsi toinen englantilaisten sotilastukikohdista, jossa ammuttiin konepistooleilla paraikaa –  kaipa vain jotta sotilailla olisi jotain tekemistä. Turkin puolen raja taas oli muutaman kilometrin päässä. Sarjatuli jatkui. Tuntui, ettei sotaa ja sotia pääse enää missään oikein pakoon.

Luolakappeli on nykyään täynnä ikoneita ja rukousnauhojakin, joita pyhiinvaeltajat sinne jättävät ehkä jotain pyytäen: varmaankin terveyttä, rakkautta, menestystä ja onnea, niin itselle kuin läheisille.

Kun myöhemmin tutkin netistä luolakappelin kuvia, paikka on aikanaan ollut vihreitten suurten pensaitten ympäröimä, mutta nyt sen ympärillä oli lähinnä kiviä ja maata vain. Sekin lienee merkki kuivuuden lisääntymisestä. Kesällä Kyproksella saatetaan helposti hätyytellä yli 40 asteen lämpötiloja.

Janniksen kertoman mukaan keväämmällä oli ollut harvinainen ja valtava kaatosade ja luola oli täyttynyt vedestä. Neitsyt Marian ikoni oli silloin menettänyt kasvonsa ja tuhansia ihmisiä oli tullut sitä ihmettä katsomaan. Pitää olla uskoa uskoakseen.

Kasvot lienevät taas tallella. En ikonia kyllä luolassa edes huomannut. Kirkossa taas sen pääikoni oli tallella hunnun peittämänä. Näytti olevan Neitsyt Marian ilmestys. Sama ikoniko? Tuttu teema vuosisatojen parhaissa italialaisissa tauluissa.

Parkkipaikan vieressä jököttävä pikku kirkko oli kaikkinensa liikuttava. Vanhaa ja uutta sulassa siistissä sovussa öljypullojen  ja paperipyyhkeiden kera. Arkea ja juhlaa, maallista ja pyhää. Niin maailmassa kai pitäisi olla.

Saimme joka tapauksessa nähdä jotakin muuta kuin silkkaa turismia. Onhan silläkin puolensa. Kun palasimme hotellille, kävimme saman tien uimassa altaassa, jonka vesi alkoi päivä päivältä lämmetä sen vaihtumisesta huolimatta. Aurinko! Se antaa elämän, mutta voi sen myös riistää.  

Kun katsoin sääennustetta, jo täksi päiväksi eli perjantaiksi luvataan paljon yli 30 asteen hellettä. Ei vähä mitään. Jos mieli kävellä pitemmälti, on se tehtävä nyt, kun aurinko vasta nousee ja alkaa valaista hiljaista seutua. Kello on puoli kuusi. Tuo miljardeja vuosia vielä elävä aurinko nousee kaukaa meren takaa, kaiketi Egyptistä asti, ja on pian taas loistossaan aivan kuten egyptiläisten muinainen auringonjumala Ra.

(27.5.2022)