Musiikillinen teema jatkuu. Kyproksella ollaan edelleen ja zorbas soi kaikkialla, siksi musiikin tempoa kutsun. Mutta soikoon. Kirjailija Nikos Kazantzakis eli Zorbaksen luoja {1946) oli aikanaan suuressa huudossa; kuka häntäkään enää muistaa. No, ainakin minä. Zorbaksen Z on minulle vain kreikkaa ja siten positiivinen.

Hiljaa kulje, pitemmälle pääset. Olen usein sanonut, että myös turistin elämä on työtä. Tosin itse valittua eikä siitä saa rahaa, vaan raha päinvastoin poistuu matkailijan taskusta, lompakosta tai luurista. Ping vain ja samantien virtuaalinen kortti maksaa.

Ellei sitten käy kuten minulle, että aurinko, meri ja tuuli sotkivat tai kaiketi muuttivat kasvoni niin että face id toimii huonosti jos lainkaan. Vaan siitäkin selviää, jos muistaa turvakoodinsa. Ja onhan vanha kortinläpyskin mukana, ihan muovisessa olomuodossaan. Nykyajan iloja tämä, taas. Kuinka nörteiksi meidän pitää lopulta kasvaakaan?

Meidän työnämme on täällä ehdottomasti peruskunnon parantaminen pitkän ja huonon talven ja ruudun ääressä istumisen jälkeen. Kävely on se liikuntamuoto josta pidän (tennistä täällä ei juuri pelata); uimisesta pitäisin, mutta aamulla allas tuntui kylmältä, kuten merikin. Kun sitten uskaltauduin uimaan, kylmyys katosi ja olo oli kuin suomalaisessa järvessä. Myöhemmin toistimme uimaharjoittelun toisessa altaassa, jonka päivän aurinko oli jo jotenkin lämmittänyt.

Tänään käynen sitten uimassa myös meressä. Kyproksen rannat ovat hiekkakiven näköistä karua rosoa mutta joitain hiekkarantojakin näkee; tehtyjä ehkä. Hotellimme käyttämä yleinen ranta on liikuttavan pieni, kuin kaivettu kahden kallion väliin aikojen alussa, mutta se riittää, koska mereen mahtuu. Kaukana on sitten joukko poijuja joiden taakse ei sovi mennä: veneet ja merivirrat voivat viedä miehen mukanaan. Niin kauas en muutenkaan aio uida. Kaltaiseni viihtyy matalissa vesissä kunhan ei sentään aivan käsipohjaa tarvitse polskuttaa.

Taas aamu oli tyyni ja valoa kaikkialla jo kello viidestä alkaen.

Kaupunkipahainen (Protaras) alkaa vähitellen tulla tutuksi, ainakin sen karkea kartta on jo päässäni. Aina vain hotelleita, aina vain uusia matkustajia, joita purkautuu kalpeina bussista ja jotka sitten vetävät isoja laukkujaan kohti respoja.

Onneako (rusketusta) kohti? Sitäkin loma kaiketi tavoittelee, mitä tahansa turhuutta, pienen ihmisen iloja. Jokaisella meistä on toiveita ja jos maailma suinkin suo, tulkoot ne toteen. Pahaa täällä lienee jo tarpeeksi. Luin juuri että maailmassa on taas pakolaisia enemmän kuin koskaan. Eikä vain Ukrainan kirotun konfliktin tähden.

Kello on puoli kuusi. Otan vielä yhden kuvan auringon noususta ja sitten lähdemme jälleen aamukävelylle. Ketään ei näy vielä missään ja hotellikin on hipihiljainen. Se jos mikä sopii pirtaan. Nyt on vaimon vuoro kuvata minua.

Kävelyllä pitkin merenrantaa näemme nelisen kalastajaa, hiljaisia miehiä kaikki. Minäkin näyn kuvassa.

Yksi lenkkeilijä, pari pariskuntaa uimaan jo menossa, englantilaisia, peribritin tapaisia, jotka kulkevat niin että laiha tiukka nainen johtaa ripeästi ja vähän paksumpi hieman köyry mies löntii perässä. Vanha mies vie pienelle laiturille katiskaa. Eilen näimme hänet myös yhtä aikaisin ja silloin hän kulki jo kotiin suuri pelastusrengas kainalossaan. Miksi vanhanaikainen pelastusrengas, se ei todellakaan ole käynyt selville. Kovin syviä eivät nämä rannat heti edes ole.

Joka päivä tekee mieli kulkea hieman etemmäs kuin edellisenä. Nyt pääsimme jo uskomattoman hotellimonstrumin eli Cavo Mariksen taaksekin. Kaikki sen nurmikot oli siroteltu täyteen vielä tyhjiä lepotuoleja, niitä oli satoja. Päivällä en tahdo mennä enää katsomaan sitä ihmismäärää, mikä nuo nurmet kansoittaa. Pieni on kaunista. Vaikka sanotaanhan kyllä myös: Vähä ei ole mitään. Uskon mieluummin edelliseen.

Polut ja tiet kiertävät rantoja ja ne ovat avoimia kaikille; paikallisille myös. Kerrankin jossain on ajateltu viisaasti. Rannat kuuluvat omille asujille etenkin. Näin ei suinkaan ole siinä maailmassa, missä vain raha pitää valtaa. Jossain täällä on ollut viisas päättäjä/kaavoittaja.

Aamiainen alkaa kello seitsemän eli juuri nyt. Lähdemme paikalle, koska myös aamiaisella on hyvä olla aikaisin. Jos mitä niin kaltaisemme rakastavat rauhaa. Väentungos ei ole enää sitä mihin mieli halajaa. Eikä se johdu vain koronasta. Ehkä ugrien geenejä on meissä yhä jäljellä.

Kun saavumme ruokasaliin kello seitsemän tasan, istuu ulkoravintolassa katoksen alla vain yksi pariskunta ehkä aikuisine lapsineen. Tuttu pöytä numero 59 taas odottaa meitä sivummalla. Liekö suomalaisuutta sekin että istutaan aina samoille sijoille. Se on joka tapauksessa ikiaikainen tapani.

Kun pöytä on vallattu, on aika käydä kohti tarjoiltavaa ja tehdä valintoja. Mehuja löytyy joka matkaan, hedelmiä, puuroakin ja pientä purtavaa. Kaikki on vielä koskematonta ja otan juustoa ja pari minilettua varovasti lautaselle, etteivät pöydän ruoka-asetelmat vallan rikkoutuisi. Kun ei ole muita, sen voi tehdä; onhan valintaan tilaa ja aikaa.

Tarjolla on myös cavaa ja kun katson, miehitetty pöytä ottaa sitäkin lasilliset, vaikka kello on vasta vähän yli seitsemän. Mihin nuo vielä ehtivät jos elää saavat? Arvuuttelemme kansallisuutta: brittejä tai tanskalaisia, mutta puhetta emme kuule. Hanakkuus alkoholiin tai luonteva suhtautuminen? Molemmat viittaavat useimmiten tiettyihin kansallisuuksiin. Suomalainen istuu joko hiljaa ilman viinaa tai sitten örveltää.

Suomalaisen tunnistaa usein mykkyydestäkin, mutta täällä altaitten luona kun on ja katselee muita, huomaa, että harvat pariskunnat puhuvat keskenään. Eikö enää ole mitään sanottavaa. Britit tavailevat roskalehtiään, tuijottavat, kääntävät vuorotellen kylkiä, vatsaa ja selkää auringolle ja lojuvat siinä tuoleilla ruokailuun, kunnes saapuvat jälleen lähteäkseen lopulta illalliselle. Niinkin päivä kuluu. Se jos mikä on rankkaa työtä, olla, syödä ja vegeerata vain. Luulisi, että noin vietetty loma rasittaisi enemmän kuin työ kotona, mutta ehkä luulen vain.

Monet lepotuolien kanssanaapureista ovat joko palaneet punaisiksi tai sitten vähitellen ruskettuneet tuntemattomaksi roduksi, keinotekoisen näköiseksi. Melanooma ei noin maailmasta häviä. Vaan kukapa meistä uskoisi varoituksen ääniä.

Toinen huomio on, että harva ihminen on enää edes normaalipainoinen. Liikalihavuus on niin yleistä, että se alkaa kauhistuttaa. WALL-E elokuvan visio lähestyy, siinä ihmiset olivat niin lihavia, etteivät enää pystyneet liikkumaan muuta kuin pyörien tai robottien avustamina.

Se kaikki on vasta edessä. Mutta viitteitä tulevasta näkee paljon. Aivan nuoretkin kulkevat jo vaivaisesti kuin vanhukset. Jos korona on pari vuotta ollut pelätty kansansurma, on nykyihmisen lihavuus monin verroin tuhoisampaa. Mutta eihän siitä saa puhua. Vartalomyönteisyys eli kehopositiivisuus on sitä, mihin alati höpöttävä somekansa juuri nyt luottaa.

Nostan kädet ylös ja antaudun. Eihän ihmisen liikapainosta saa puhua. Joutunen siis kohta raívoisan somehyökkäyksen kohteeksi, vaikka toisaalta: kukapa enää jaksaa lukea tällaisia pitkiä juttuja. Mutta sanoa pitää, kysyä pitää, sillä olen hieman kauhuissani kehityksen suunnasta. Varsinkin terveydenhuollon ammattilaisten luulisi sitä olevan ja meidän veronmaksajien joiden kukkarosta hoitokulut revitään. Eikö tästä todellakaan uskalleta sen avoimemmin ruveta keskustelemaan.

Kun aamiainen on hiljaksiin nautittu ja nautittu kerrankin kaikessa rauhassa koska kiirettä ei ole mihinkään, teemme asiaa kaupungin keskustaan. Siinä lähtiessä olen vielä kerran turhaan yrittänyt kertoa jalkojani kiehnäävälle kissalle, ettei pöydässä ole mitään sille. Se jää katsomaan jälkeemme.

Lisää kisssoja ilmestyy matkan varrella jostain ja pysähtyy tuijottamaan, tietenkin anovasti. Missä on se Kiplingin ylpeä kissa, joka kulki villissä viidakossa viskellen villiä häntäänsä ja jolle kaikki paikat olivat samantekeviä? Mutta kuten ihmisillä nälkä ja toimeentulo lienevät niitä syitä, jotka ylittävät kaikki muut. Vasta niiden jälkeen on huvin, levon ja lopulta ehkä jopa kulttuurin vuoro.

Kissoja en silti osaa täällä sääliä, koska niitä riittää eivätkä ne todellakaan ole kurjimmasta päästä. Löytyy myös paikkoja, jonne joku ystävällinen tuo niille ruokaa. Kissat ovat jopa nirsoja. Kun hyväsydäminen eläinrakas vaimoni ostaa raksuja ja tarjoaa yhdelle kujakatille, tämä nuuhkaisee niitä vain: ”Etkö pöllö ymmärrä, että pidän kalasta enemmän. Tuna Sandwich, efaristo!”

Aamusta on kävelty jo yli viisi kilometriä ja kauppakasseja kanniskeltu silkassa helteessä. Urheilua sekin. Nyt olemme altaan reunalla niissä lepotuoleissa, jotka hotelli on suonut viikoksi. Ihmisiä ei ole vielä paljon, varpuset sirisevät säristen, meri on tyynehkö pariin edelliseen päivään verrattuna. Tietenkin naapurissa eli aidan takana joku alkaa juuri silloin  ajaa yksityishuvilan ruohoa niin että pärinä kuuluu kauas.

Vaan se taas on hänen työtään, tämä oleilu omaani. Kohta uimaan altaaseen ja sitten myöhemmin mereenkin. Helteestä en pidä sinänsä, mutta vedessä auringon vaikutus tuntuu parhaimmalta kun vesi hiljaksiin lämpenee. Kylmänarka mies, minä siis, lähtee ehkä kohta uimaan ja yrittää jopa iloita siitä. Eipä noita terveellisen nautinnon lähteitä maailmastamme liikoja löydy.

(24.5.2022)