Alkakoon ouverture, uvertyyri siis näin: mennään suoraan asiaan ilman hapuilevia stemmoja. Eilen tulimme Kyprokselle, pieneen taajamankaltaiseen, jossa enimmäkseen hotelleita turisteille; eivät onneksi korkeita ja silmiinpistäviä. Omassamme on viisi kerrosta ja pääsimme niistä ensimmäiseen, joka on kuitenkin suomalaisittain jo toinen. On huone, kylpyhuone ja parveke, josta avautuu näköala merelle ja uima-altaille. Juuri nyt tätä kirjoittaessani kello viisi aamulla se on lumoavan kaunis.

Maailman tilanne ei ole rauhoittunut, ja tuntuu eskapismilta olla täällä viikko; olla vain. Pitääkö sitä yhä pyytää anteeksi, sillä toisaalta se näyttää tekevän hyvää mielelle ja sielulle. Uuden katsominen on itselleni kuin puhtaan veden juomista Lapissa luonnon keskellä.

Myös ruumiille tämä tekee hyvää. Kun eilen tulimme, kuljimme lopulta kymmenisen kilometriä paikkaa hahmottaessamme. Vähä vähältä uusi aina avautuu ja kartta selkenee. Löytyi pieni bistro, kauppojakin, joista sai huoneeseen sitä mitä turisti tarvitsee: vettä ja leipää. Mutta löytyi myös kiinnostus siihen mikä sodan uutisten jatkuvissa melskeissä tuntui jo kadonneen: normaaliin ihmisen elämään. Sitäkin löytyy onneksi yhä tästä maailmasta.

Lento tänne kesti yli neljä tuntia; korvaamme sen kotona puita istuttamalla ja antamalla oman metsämme kasvaa ja sitten itse kaatua hakkaamisen sijasta. Kokemus Helsinki-Vantaan uudesta lentoasemasta sen sijaan ei ollut erityisen myönteinen. Kaikesta on jo tehty sitä Uutta uljasta maailmaa, josta Huxley kirjoitti. Tai sitä minkä Jacques Tati kuvasi filmissään Playtime.

Se filmi oli valtava taloudellinen tappio – Tati menetti kaiken, mutta visiona se on edelleen loistava. Juuri sitä aikaa elämme nyt. Kaikki on koneiden hallitsemaa, ihminen itse on siinä vain nappien painaja, jos osaa niitä edes painaa. Tältä tuntui alkaen siitä miten auto pysäköidään uuteen kahdeksankerroksiseen parkkitaloon ja jatkuen siitä, miten matkalaukku itse lähetetään matkaan. Ohjeita ei ollut ja yksi onneton tyttö juoksi edestakaisin kertomassa ihmisille aamulla kello 4 kaikesta miten piti toimia. Kun sitten turvatarkastuksessa käsipakaasista löytyi ohjeiden mukaan muovipussiin laitettu hammastahna, minun piti odottaa, kun sen sisältöä analysoitiin. Hammastahnaa se edelleen oli.

Lento sujui kuten finskin lennot yleensä; vailla yllätyksiä. Se oli kuitenkin yllätys, että perillä odotti mahtava myrsky ja tuuli. Hiekka lensi silmiin ja meri vaahtosi. Sama meri, jonka Aleksanteri Suuren sotilaat näkivät kotiin palatessaan ja huusivat onnesta yhteen ääneen: ”Thalatta thalatta!”

Kypros on pieni, Unioniin nykyään kuuluva, eurolla käyvä ja vähän yli miljoonan ihmisen valtio; kreikkalaisten ja turkkilaisten puoliksi asuttama.

Etelä puhuu kreikkaa, pohjoinen turkkia. Samassa aikavyöhykkeessä Suomikin sijaitsee. Me majailemme kreikkalaisten puolella.

Ystäväni Ville oli täällä aikanaan rauhanturvaajana. Muistan hänen kertomuksensa demarkaatiolinjan yöllisenä vartijana. Pahaa oli aika silloin; ei veljes- vaan kansallisuussota. Yhtä tuhoisia näemmä kummatkin.

Enää konflikteja ei ole kansallisuuksien välillä, ainakaan näkyviä. Ja turismi lienee maan tärkein elinkeino, jota korona tietenkin raunioitti. Lentokoneesta katsoen seutu näytti lähes kokonaan hiekan peittämältä, kunnes bussin ikkunasta paljastui että täällä oltiin toukokuun lopulla jo niin pitkällä, että puitiin viljaa. Siitä siis maiseman keltaisuus!

Kävelemällä saa aina kartan haltuun ja olemme kävelleet tänäkin maanantaiaamuna jo monta kilometriä. Tämä osa Kyprosta (Fig Tree Bay; Paralimni) vaikuttaa varakkaalta, huvilat ovat luksustasoa.

Mutta kun katsoo tarkemmin, monet ovat tyhjillään, ovat selvästi olleet jo kauan ja monet ovat vielä jääneet kesken; telineetkin alkaneet ruostua. Vuokrattavana ja myytävänä kylttejä näkee joka puolella. Iso hotellirakennus oli menettänyt osan ikkunoistaan, ihan vain joidenkin (lasten?) niitä kivittäessä. Suojaverhot ovat riekaleina, kesken on jätetty. Koronan syy sekin, uskon

Nyt turismi on sittenkin taas alkanut elpyä ja näkymät rannan tuntumassa ovat kaikkea muuta kuin kurjuutta tulvillaan.

Yksinäinen kalastaja tuntuu aina olevan samassa paikassa. Jo eilen illalla ja taas nyt auringon vasta noustessa.

Tämä on vanhaa brittien alusmaata ja englannilla pärjää mainiosti. Muutama sana kreikkaa saa aikaan iloisia hymyjä. Kalimeera, sas efaristoo, parakaloo riittää jo alkuun; huomenta, kiitos, ole hyvä; ja kirjoitan sanat tähän kuten kuulen ja luulen niiden ääntyvän. Kirjaimistoa osaan osin, mutta kyltit ovat aina myös englanniksi. Sen kummempaa kielitaitoa ei tarvita.

Näin on  alkanut lomamme, lepoloma ja kuntoloma jos mikä. Ei auringossa löhöilyä (punaiseksi kärventyneitä ja jopa pahoin palaneita turisteja näki eilen jo altaalla tarpeeksi), vaan uimista ja kävelyä. Uima-allas odottaa jo tuolla. Sieltä pitää saada vain pysyvä oleskelupaikka viikoksi, jonka kohta käymme varaamassa. Ja sitten; sitten teemme mitä tehdä taas kuuluu. Ei muuta kuin en avant, eteenpäin. Kreikaksi Googlen mukaan se on emprós.

(23.5.2022)