1.

Venäjän tyttäreni Olja tuli vierailulle parhaan ystävänsä Arinan kanssa. Kesken tiuhojen opiskelujen pitää joskus edes hieman hengähtää. Juna saapui ajallaan. Otin tytöt autoon ja toin kotiin. Olja nukahti taas autoon juuri kuten äitinsäkin aina ennen. Jotenkin jo se tuntui kotoisalta.

Oljan huoneeseen olin Arishkalle virittänyt varasängyn. Mutta  kumpikaan ei halunnut enää nukkua. Niinpä ajoimme Lohjalle. Prisma oli vielä auki ja siellä sain kuulla mitä tärkeää he mielivät: Olja chipsejä jotka oli maustettu viinietikalla, Arishka kuivattuja luumuja. Noin vaatimattomat toiveet oli helppo täyttää.

2.

Aamulla herätin heidät kello 9, mikä tietenkin oli liian varhaista nuorille opiskelijoille, mutta kiltisti he saapuivat keittiöön aamupalalle. Sitten lähdimme kohti Vihtiä ja mäkeä. Omat monot he olivat ottaneet mukaan, lumilaudat vuokrattiin paikan päältä muutamaksi tunniksi. Ajattelin että mäki olisi ollut tiistaiaamuna kello 11 avautuessaan tyhjä, mutta siellä oli jo paljon nuoria laskettelijoita: parillakin koululla oli urheilupäivä.

Sekaan mahtui silti hyvin. Minua kiinnosti se, että nuoret koululaiset eivät olleet lumilautailijoita, kaikilla oli pujottelusukset. Ja sitten se että kun maksoin vuokraamossa lumilaudoista, kävi ilmi että vaikka siellä piti maksut hoitaa kortilla, kuulin että koululaisilla lähes kaikilla ollut vain käteistä rahaa.

Diginaatiivit? Ehkä vain puhelinta plärätessään. Sitäkään ei täällä ehtinyt kukaan ajatella, kun mäkeä tultiin alas kaikilla tyyleillä ja vauhdeilla. Innostus oli silti suurta. Se jos mikä miellytti minua.

3.

Olja ja Arishka olivat olleet tässä mäessä pieninä eli viitisen vuotta aiemmin omat lumilaudat mukanaan. Muistan aloittelijoiden arkuuden jolla alas tultiin, nyt kaikki sujui kuin ammattilaisilta ainakin. Ajoin välillä kotiin ja lupasin hakea heidät kahden maissa ja hain myös. Silloinkin he tulivat vauhdilla mäestä ja tahtoivat laskea viimeisen kerran. Toki suostuin, vaikka aikataulu oli tiukka. Meidän piti vielä vaihtaa vaatteet ja ajaa Helsinkiin siskoani katsomaan ja sen jälkeen muistotilaisuuteen Liisankadun kotikirkkoon.

Tytöt osaavat olla myös nopeita halutessaan. Vaatteet vaihtuivat kotona ja kuuman kalasopan jälkeen istahdimme taas autoon ja ajoimme kohti pääkaupunkia. Siskoni Anja tarjosi teetä, piirakkaa ja iloista seurustelua, sitten lähdimme hopulla kohti Liisankatua.

Helsinki on hieman kuin Pariisi lumen kanssa; lumi taas on saattanut Ranskan pohjoisosan sekasortoon. Sain kauniin kuvan Outi Virmavirralta. Kuvassa on joki-idylli, todellinen. Se ei kerro toista totuutta: autostradoilla ja pikkuteilläkin vallitsi täysi kaaos. Suomessa ei kenenkään tarvitse jäädä tielle lumen takia. Jos auto sammuu, hinauskalustoa löytyy lähes heti.

Helsingissä lumi aiheuttaa kyllä ongelmia, ainakin muualta autolla tulevalle. Parkkipaikoista häipyy heti osa, kun lumi kinostuu ja jäätyy. Rysäytin auton tyhjään tilaan ja siihen se jäi kun pyörät sutivat. No, sen saaminen taas kadulle olisi paluun murhe, ajattelin. Kirkko odotti jo.

Kyseessä oli isä Veikko Purmosen vaimon Mariamnen poismeno. Siitä oli kulunut 40 päivää ja ortodokseilla on silloin muistotilaisuuden eli panihidan vuoro. Myös Olja oli tavannut Mariamnen. Niinpä seisoimme pienessä kirkossa. Olin tuonut sinne myös Tanja Titovan minulle maalaaman ikonin, Kazanin Jumalanäidin. Hän oli maalannut sen Svetan kuoleman jälkeen ja toivonut että se siunattaisiin oikein kirkossa. Isä Veikko oli luvannut tehdä sen samalla. Hän laittoi ikonin oikein alttarille. Me seisoimme kynttilät käsissä, kahden hengen kuoro lauloi ja sitten tuohukset laitettiin keskelle kirkkoa telineisiin. Lopuksi ikonikin oli siunattu ja sain sen. Kaunis pieni tilaisuus, joka kosketti, varsinkin Oljaa. Olimmehan hänen kuolleen äitinsä ja minun vaimoni Svetan panihidassa vasta syksyllä olleet.

4.

Pääsimme autolle. Mihinkään se ei suostunut jäisestä lumivallista liikkumaan, suti ja kääntyili vain, mutta kun tulin autosta ja levitin käteni, muuan autoilija pysähtyi, vei autonsa parkkiin bensa-asemalle ja tuli apuun. Toinenkin mies käveli siihen ja päätti ryhtyä auttamaan saman tien. Pyörät käännettiin, annoin kaasua ja pakitin vehkeen kadun sijasta jalkakäytävälle. Siinä auto hetkessä oli.

Ihme. Myös se, että suomalaiset miehet auttavat jopa Helsingissä!

Kiittelin heitä kuin olisin ollut kansakunnan isä. Tytötkin olivat riemuissaan. – Tämä oli ikonin ansiota, sanoin, sillä juuri näin olisi vaimoni huomauttanut. Mutta minä tiesin, että suomalainen auttaa kyllä. Vielä me olemme ja elämme täällä yhdessä kuin ihmiset ainakin.

5.

Illalla katsoimme vielä Sitarlan traditioihin kuuluvan filmin. Kutsumme sitä englannintunniksi, Oljalle kun kieltä täytyy edelleen opettaa. Edellisenä iltana oli nähty Tyttö ja helmikorvakoru, nyt oli vuorossa Simon Schaman ohjelma Mark Rothkosta. Se kuuluu Schaman todella valaisevaan sarjaan Taiteen voima. Olin tämän osan jo aikaa tallentanut digiboksiin.

Rothko oli syntyään venäläinen, niitä juutalaisia joiden vanhempien vain oli ollut pakko vainojen takia lähteä maasta. Hänestä tuli lopulta suurin kaikista amerikkalaisista modernisteista. Näille taiteen opiskelijoille dokumentti sopi ja näin itse sen ties monennenko kerran. Rothko sai rahaa, kuuluisuutta ja kunniaa, mutta masentui silti ja poltti ja joi itsensä siihen pisteeseen että teki itsemurhan.

Mies katosi, mutta valtavat, avaruutta hipovat työt jäivät. Suomessakin on yksi, tosin pieni; olimme sen Oljan kanssa nähneet Didrichsenin galleriassa syksyllä.

7.

Kun talossa on elämää, alkaa itsekin taas elää. Koitti kuitenkin tyttöjen lähtöpäivä. Annoin heidän armollisesti nukkua tunnin pitempään. Aamupalan ja pakkaamisen jälkeen laukut autoon ja auto kohti Fiskarsia. Siellä odottaisi Bertel Gardbergin näyttely.

Ensin siellä kyllä odotti meitä jälleen kerran uskomattoman kaunis luminen maisema. Ja talvinen aavekylä – parkissa kaksi siihen janttautunutta autoa eikä ihmisen ihmistä missään. Satu.

Liikuimme varoen. Vain sorsalauma joessa piti ääntä.

Näyttelyssäkin olimme ainoat katselijat. Hyvä näyttely kaikin tavoin, videolla taiteilija työssään, hänen ateljeensa taas oli rakennettu yhdelle seinustalle.

Töitä oli kaikilta ajoilta ja joka materiaalista, kivestäkin. Tämä mies oli ollut käsityöläinen jos kuka. Mieleeni tuli venetsialainen mestari E. Pandian jonka oli oppinut tuntemaan; hän on samoin jo kuollut. Mutta kummankin työt elävät.

Kanssamme alkoi keskustella ja tyttöjä opastaa nainen, joka istui lippuja myymässä mustan unisen koiransa kanssa. Kun puhelimme, nainen kertoi, että hänen äitinsä oli tullut Pietarista, että isoäitinsä oli käynyt Smolnassa koulua. Yllättäen hän esitteli myös omaa keramiikkaansa. Osoittautui että keskustelijamme oli Karin Widnäs, tunnettu tekijä.

Minullakin on pari hänen työtään kotona. Tytöt olivat taas todella ilahtuneita hänen avuliaisuudestaan ja avoimuudestaan. Ihmisiä me olemme, jokainen meistä, arvoon asemaan ja ammattiin katsomatta. Kunpa aina muistaisimme tämän.

8.

Helsingissä piti käydä monessa museossa, mutta aika hujahti vain.  Niin käy aina, alkupäässä aikaa riittää, lopussa odottaa kiire. Kiasmaan sentään ehdimme. Ars Fennican tekijät eivät herättäneet suurempaa intoa, ellei nuorisoasähköllä ja liikkeentunnistimella kirurginsaksia availevat paneelit. Itse pidin eniten Camilla Vuorenmaan suurista puupaneleista. Thaimaalainen taiteilija ylempänä innosti taas tyttöjä. Mutta varsnkin heitä kiinnosti itse rakennus sekä ikkunoista avautuvat näkymät. Fiskarsissa olimme käyneet myös Onomassa ja sielläkin passissa oleva koira sekä ulkona kissa olivat saaneet Oljan suurimman huomion osakseen. No, taide elää niinkin. Se on osa meitä ja siihen kuuluu kaikki: myös elävä luonto.

9.

Vein tytöt vielä ennen junan lähtöä syömään Seurahuoneelle ihan vanhojen aikojen muistoksi. Kuinka paljon olimmekaan siellä Sociksen baarissa ennen istuneet, minä, Tuurin Antti, Erno Paasilinnakin.

Itse sali oli yhä vaikuttava kokonaisuus, meidän lisäksemme kello puoli kuusi näkyi vain pöydällinen ruokailijoita. Mutta salia me olimme tulleet ihailemaan, kuten äsken Kiasmaa. Ja interiööri teki vaikutuksen. Mannerheimin kabinetin tai nyttemmin Turkkilaisen kabinetin ikkunat katsoivat ruokasaliin yhä. Yhdestä niistä oli ollut lasi poissa, siitä Mannerheim katsoi saliin sodan aikana, mutta ennen tyhjään soikioon näkyi lasi nyt laitetun, kun sitä tiirailin. Tosin ilman kaukolasejani.

Sociksen sali muodosti hyvän kontrasti Kiasman jälkeen ja jäi tytöille tällä kertaa viimeiseksi elämykseksi Suomessa ennen Pietarin junan lähtöä. Ihmisten maailma on aina täynnä kerroksia ja historiaa. Rakennuksilla oli aikaeroa yli sata vuotta. Kerrokset täytyy vain osata etsiä ja kaivaa esiin. Edes käsiä ei siihen tarvita arkelogin tavoin. Riittää kun asioita alkaa tutkia kirjoista, dokumenteista ja muista tietolähteistä. Kaikkea voi sitten rauhassa ja ajan kanssa laittaa taas järjestykseen, verrata ja puntaroida. Ihan vain omassa mielessään.

(8.2.2018)