1.

Viimeinkin aurinkopäivä. Sen myötä saimme samaan hintaan pakkasen vieraaksi, mutta pakkasen kestää, kun pimeys on poissa. Kylmä viimakaan ei tunnu niin pahalta.

Pakkanen tuo mieleeni Arto Pakkasen jonka kanssa maata kierrettiin ja kirjoja kaupattiin 70-luvulla, kun me molemmat olimme töissä Otavalla. Arto taitaa edelleen pitää majaa Hämeenlinnassa, josta myös Jalosten kirjailijakaksikko löytyy. Mukava pieni kaupunki, johon aikanaan parhaiten tutustuin kun Erno Paasilinna asui Rahkoilankadulla. Hän ja Suomen pystykorva Vekku olivat lajityyppinsä yhä lyömätön kaksikko, jota oma aikamme todella tarvitsisi.

 

2.

Kuljeskelen ulkona ja otan kuvia. Kierrän tutun lenkin. Kun tulen joenrantaa talon luo, kuulen jo kaukaa lintulaudan kävijöiden äänet: tirskunta on suurta. Sekin saa mielen kohoamaan. Kevään merkkejä on ilmassa, vaikkei luonto sitä muuten osoita. Lumi on jäätynyt, sen pehmeys poissa. Mutta valkeaa lumi yhä on ja täällä puhdasta. On monta syytä asua maalla ja siinä yksi niistä. Luonto on äiti ja isäkin joskus, jos nimittäin pitää huolta omistaan. Ja miksei pitäisi: metsä on vanhastaan suomalaisen koti.

Muistelen jostain lukeneeni että kun jatkosota alkoi ja Suomi sai saksalaisia sotilaita tantereelleen, nämä pelkäsivät ennen kaikkea metsää. Mahtaako tieto olla peräisin Olavi Paavolaisen Synkästä yksinpuhelusta, josta tuli viisas kirja, kun sitä saattoi sodan jälkeen muokata.

Jälkiviisautta Veikko Huovinen piti Konstassaan imelänä lajina. Mutta Paavolainen teki sen niin hyvin, ettei imelyyttä huomaa. Hänessä taisi myös olla lievää narsistin vikaa. Muistan Kurjensaaren kertomuksen, jossa tämä ryntäsi Olavin luo. Paavolainen sai palkkaa yleisradion kuunnelmaosaston pomona. Se oli suojatyö, kuten monilla ennen. Kaveria ei jätetty. Kurjensaari näkee, miten Paavolainen istuu pöytänsä takana, pitää jotain paperia kädessään ja itkee. ”Olavi Olavi mikä sinulla on?” Kurjensaari hätääntyy. Paavolainen nielee vaivoin itkunsa, kunnes pystyy vastaamaan: ”Kun minä kirjoitan niin kauniisti.”

 

3.

Osaisipa kirjoittaa niin. Aina tuntuu että tekstissä on korjaamisen varaa.

Työksi sitä tapaan toisaalta sanoa, kiinnostavaksikin. Me suomalaiset olemme myös ainakin ennen olleet työtätekevää kansaa. Kunhan sitä vain kaikille riittäisi. En kuitenkaan aio puhua aktiivi- tai passiivimalleista mitään, en tiedä niistä tarpeeksi. Ja kuinkahan moni tietää. Tuntuu joskus, ettei uusimman mallin suunnittelijakaan ole perillä siitä mitä tuli tehneeksi.

”Laki ennen syntynyt myös jälkeheni jää”, sanottiin entivanhaan. Vaan mahtaneeko tämänkään lain kanssa enää käydä aivan niin. Jotta työtön saisi työtä, sitä pitäisi löytyä kaikille. Toisaalta yhteiskunnat suunnittelevat kaiken aikaa uusia ja uusia robotteja nimenomaan ihmisten töitä tekemään.

Muistan kyllä, että jo Tshehov tuo esiin Taiteilijan tarinassa ajatuksen siitä, että raskas ruumiillinen työ orjuuttaa ihmisen ja kun siitä vapaudutaan, kaikki voivat paremmin ja aikaa jää myös hengelle. Miten mahtaa sen asian kanssa olla, oi kunnioitettavat rikkaat? Myöskään robotit eivät tästä piittaa, he ovat äänettömiä renkejä pääoman palveluksessa. Taiteilijan (Tshehovin) ajatuksen mukaan työn saavutukset oli tarkoitus jakaa kaikille, ei vain kouralliselle omistajia. Utopia, johon on jo muutamankin kerran turhaan pyritty.

Minkä tahansa hyvän aatteen voi aina kaataa nurin, koska moni ihminen on paitsi ahne, myös ovela. ”Suurimmat varkaat varastavat valtakuntia”, sanoo vanha kiinalainen viisaus. Kiina lienee ainoa kommunistinen valtio jossa kapitalismikin on voimissaan. Mitä siitä sekasotkusta lopulta seuraa, sitä en usko enää näkeväni. Ehkä se on onni. On myös sanottu, että todella suuret valtiot pysyvät pystyssä vain yhden ajatuksen voimin.

 

4.

Pääsimme eroon jo syyttäjästä, piispa vielä pinnistelee. Ja nyt löytyi Törhönen. Vanhan maailman tahmeat tavat eivät uuteen elämäämme sovi ja hyvä niin. Törhönen kyllä ilmoitti itse erostaan, mikä on syyttäjää ja piispaa enemmän. Pitäisikö häntä siitä syystä edes aavistuksen verran kunnioittaa, jos eroaminen sitten oli vapaahtoista? Anteeksi pyysi piispakin, mutta siinä se oli. Violetista väristä lienee todella vaikea luopua.

Vaan mitäs. Maailman värien kirjo on jo muutenkin sekaisin. Australian avoimissa joka toinen miespuolinen sankari pelasi pinkeissä vermeissä, koska he olivat Niken sponsoroimia ja Nike oli niin päättänyt. Rahan voima. Huvittavinta oli kuitenkin se, että Federer joka oli pinkin ja rahat hyväksynyt, pelasi loppuottelun jo lähes normaaleissa vaatteissaan ja voitti. Niin kuin valkea urheilu, tuo vanhan ajan tennis, olisi lopulta sittenkin ollut hänen sydäntään lähempänä.

 

5.

Lehtiä luen lähinnä internetistä ja paperista Hesaria lohjalaisessa kahvilassa. Iltalehden nettiversio kertoo Donnerin puhuneen Helsingin Sanomissa tyttärensä kuolemasta. Kyseessä oli tytär joka oli ns. vahinko ja jonka kanssa Donner ei siksi halunnut olla missään suhteessa. Jörnin mukaan tytär oli alkoholisti ja itse vastuussa kuolemastaan. Valitettava tapaus, mutta.

Koska kyseessä on artikkeli toisen lehden artikkelista, jota en nyt pääse Hesarista internetissä lukemaan (saan lukea ilmaiseksi vain viisi juttua viikossa), en tiedä kuinka oikein hänen kertomustaan on siteerattu. Mutta jos hän on lauseensa sanonut, miksi mies ei voisi pysähtyä miettimään mitä tuli tokaisseeksi. Jos isä ei ole kiinnostunut lapsestaan eikä pidä tähän mitään yhteyttä, mitä lapsi mahtaa tuntea. Häntä ei koskaan isän puolelta hyväksytty. Olisiko syytä kuitenkin hieman myös isässä? Ainakin tätä voisi edes pienen hetken pohtia.

Isät ja pojat, äidit ja tyttäret. Ja sitten vielä ristiin. Kodin ulkopuolella naapurin kakarat. Tuttuja asetelmia vaikeuksineen kaikkineen jo muutenkin. Tärkeintä lienee se, että lasta ylipäätään haluaa ja yrittää rakastaa. Rakkaus on kasvatusperiaatteista sittenkin kaikkein keskeisin.

Mielestäni ei ole edes tärkeää, onko lapseen oikeaa biologista yhteyttä vai ei. Tärkeämpää on henkinen yhteys. On myös lapsia, joita alkaa pitää ominaan, vaikkei ole heidän synnyttäjänsä tai siittäjänsä. Näin on käynyt itselleni. Ja on myös aikuisia, joita lapsi tai nuori toivoo vanhemmikseen, kun omat sellaiset eivät vanhemmuuteen kykene.

Nuorena otin Samuli Parosen ottoisäkseni häneltä sitä edes kysymättä enkä ole valintaani katunut. Oman isäni vihan ja torjunnan taas sain tuntea hänen kuolemaansa saakka.  Biologinen isäni kuoli 102-vuotiaana, Paronen ei ehtinyt kuuttakymmentäkään täyttää. Hän menehtyi jo vuonna 1974, mutta nimenomaan hänet minä taas kerran muistan. Ja jäihän minulle hänen aforisminsa. Maailma on sana -kokoelman viimeinen miete on täynnä sellaista eetisyyttä ja runollisuutta, jollaiseen toivon voivani itsekin joskus yltää:

”Katselen maisemaa, se tulee minuun, eikä mitään ole pois tulevilta, kun lähden.”

 

(4.2.2018)