1.

 

Riina Katajavuori on julkaissut seitsemännen runokokoelmansa Maailma tuulenkaatama (Tammi). Saan kirjan käsiini ja katselen ja hypistelen sitä ensin miellyttävänä esineenä ja sitten illalla alan kuitenkin lukea, vaikka olin päättänyt tutustua siihen vasta aamulla. Yksi runo avautuu heti, toinen melkein, kolmas taas kokonaan. Ja niin huomaan äkkiä olevani uudessa runouden maailmassa.

Maailma tuulen kaatama on runsas kirja, ei päällevyöryvällä vaan luonnollisella tavalla. Sen kanssa elää kuin hengittäisi, samoilisi metsässä, olisi kaiken aikaa matkalla näkemässä jotain uutta. Nähdä ja tutkia, ihmetelläkin, siinä kolme verbiä, jotka voisivat kuvata myös Katajavuoren omaa tapaa katsoa tätä maailmaa, kirjoittaa siitä. Runo ”Teen havaintoja” kuvaa metodia parhaiten, sen myötä maailma on tunnistettava ja arkinen paikka jossa moni asia unohtuukin. Mutta silti lukija on juuri siinä hänen kanssaan, läsnä. Ja katso: ”Tihku putoaa päälleni kuin joku hellyys.”

James Cookista on runosarja, mutta samanlainen kapteeni on Katajavuori itsekin. Maailmaa on nähty, ja mitä enemmän ihminen näkee, sitä enemmän hän huomaa ainakin ymmärtävänsä, että lisää pitää nähdä. Tältä minusta kirjaa lukiessa tuntuu. Samalla reissulla olen, toisenlaisena vain. Yksi säe tuntuu kuvaavan minuakin: ”Hyvin vanha mies matkalla minne.”

Katajavuori kuvaa itseään ja sanoo: ”Olen vakava”. Se on totta, mutta totta on vain toinen puoli: hän voi samalla kertaa olla hauska, jopa eräänlainen piilohumoristi. Monet runot myös huvittavat minua. Katajavuoren huumori ei kuitenkaan alleviivaa, ei alista; se ei unohda alkuperäänsä, niitä väliin murheellisiakin aineksia, joista maailmamme aina rakentuu.

Tämäkin miellyttää.

Yksi runo on kätketty toistuvien kirjainröykkiöden alle. Kun arvoituksen ratkaisee, runosta Egldelämänogldohje sukeutuu miete, elämänohje, johon kuka tahansa saisi luvan tarttua:

”Älä yritä mitään turhaa./Tee vain asioista,/ joista voit olla ylpeä.”

Vaikeaa, mahdotontakin ja silti sitä kohti pitänee pyrkiä. Havaintoja-runon lopussa hän kirjoittaa myös näin:

”Minulta kysyttiin elämänohjetta. /Unohdin mikä se oli./Unohdin sanoa, mitä yöllä ajattelin,// kaikki on mahdollista. Kaikki on pelottavan mahdollista./ Kun tunnistan mitä toivon, toiveet alkavat syöksyä/kohti kuin pitkän matkan ohjukset.”

Kirja on saanut nimensä runosta, jolla itsellään ei ole nimeä. Se kuvaa hyvin koko kirjan tunnelmaa. Kaksi ensimmäistä säettä ovat tällaisia:

”Lähden kaikille lennoille/mutta koko matkan ajan unelmoin tiukasti paluusta.”

Tutulta tuntuu tuokin. Läheisiä ja koskettaviakin nämä runot ovat, ainakin minulle. Niin kuin keskustelisin ääneti hyvän ystävän kanssa, jonka jo ikään kuin tunnen, mutta jolta silti opin kaiken aikaa myös uutta. ”Matka valmistuu kotona”, ja niin todella tapahtuu, kun miettimisen ja kokoamisen prosessi alkaa.

Mutta ensin on muualle mentävä. Kirjan runsaudesta on tässä vain pieniä näytteitä. Se on itsessäänkin matka. Jos muuta apua ei maailmalle heti voikaan antaa, sen antavat sanat:

”kyllä minä tulen Karibianmeren rantaan,

apteekkijonoon aamuyöllä, juoksen täältä kaukaa Pohjolasta,

matkustan linja-autolla ja rahtilaivalla sinne, olen tukenasi

maailma tuulenkaatama”

 

2.

 

Toinen juuri lukemani uutuuskirja on proosaa: Aura Koiviston Maisemat puhuvat (Nordbooks). Myös tämä teos on jo esineenä hieno, sitä lisäävät puoliso Risto Sauson valokuvat. Kirja kertoo muutosta. He ovat asuneet Virossa Vormsin saarella. Meri ja maisemat ovat kauniita ja rauhoittavia, mutta kirjan tekijäpariskunta huomaa silti kaipaavansa metsää. Eikä mitä tahansa metsää, vaan mitä ilmeisimmin vanhaa erämetsää, jossa puu saa rauhassa elää ja rauhassa myös kuolla.

Siitä alkaa paluu kotimaahan ja uusi löytöretki, sen kuusen etsiminen, jonka juurella voisi olla asunto. Sen löytymiseen teos sitten loppuu.

Aura Koiviston muistan pienenä tyttönä, joka alkoi Otavassa julkaista lastenkirjojaan: Kurttunaamainen Leo (1974) oli niistä ensimmäinen. Olin jo tutustunut hänen äitiinsä Sesseen ja isäänsä Ilkkaan, jotka kirjoittivat myös. Kun kirja on kodissa oleva luonnollinen kapine, siitä tarttuu muutakin kuin visuaalisia elämyksiä. Entäpä nykyajan kodeissa, joista ei löydy enää edes kirjahyllyjä? Mutta se on jo toisesta oopperasta, lähes Toscasta, jossa kuolemaantuomittu silti laulaa Puccinin säveltämää koskettavaa aariaa: ”E lucevan le stelle – Ja tähdet ne loistivat.”

Koiviston teoksen alaotsikkona on: ”Puolen vuoden päiväkirjamerkintöjä länsirannikolta, Itä-Suomesta ja Jäämereltä vuonna 2015.” Mutta kirja on enemmän kuin päiväkirja, se on Katajavuoren runokirjan lailla matka. Jos runot lähtivät kodista maailmalle, tässä palataan maailmalta kotiin, joka jostain pitäisi taas löytää. Kerronnan myötä pieni perhe tulee tutuksi, mutta ennen kaikkea pohjoiset maisemat, paikat, metsät, moni matkalla tavattu ihminenkin.

Minulle teos on läheinen myös siksi, että joka kesä suuntaan matkan pohjoiseen, niin pitkälle kuin siellä pääsen, jopa aivan puuttomille alueille. Myös Jäämeri on tullut tutuksi, Norjan rannikot, mutta varsinkin koko Suomen Lappi. Samaten Kuhmo, jossa usein kävin kuuntelemassa kamarimusiikkia.

Kuhmosta uusi koti lopulta löytyy heille, ei heti vaan monen mutkan takaa. Siihenkin vertautuu oman kotini etsiminen aikanaan eli vuonna 1983, jolloin viimein aivan vahingossa päädyin Sitarlan kylään, jossa yhä asun. Samanlaisia ovat etsimisen vaiheet, samanlainen ilo ja onnen tunnekin kun talo, aivan tavanomainen ja yksinkertainen lopulta tulee eteen. Se mihin mieli asettuu, miksi juuri yksi paikka on toista parempi, on alati arvoitus. Tunne ohjaa meitä, mutta myös se on tärkeää: onhan koti siellä missä ihmisen on hyvä olla.

Aura Koivistolle ja hänen miehelleen kotiin kuuluu myös sitä lähellä oleva metsä, sen antama suoja. Samoin minulle. Maailmassa on maisemia paljon, eri tavalla kauniita kaikki, mutta jokin niistä on se perimmäinen sielun maisema. Vain se voi antaa rauhan.

Kun ympärillä on neljä seinää, näin myös tapahtuu. ”Kotona seinätkin auttavat”, kuten Tshehov jo aikanaan kirjoitti. Niiden avulla alkaa ja jatkuu ihmisen arki. Sen kuvaukseen teos loppuu:

”Kello on viittä yli neljä, taivas karamellinpunainen. Tiskit on tiskattu, perinteisesti käsin ja vadeissa, vesi lämmitetty kattilassa, likavedet kannettu ämpärissä ulos. Olen taas tupamuija, kaikki on niin kuin kuuluu. Risto ja Musti torkkuvat kamarissa, leivinuunissa hiillos vielä hehkuu. Illalla laitetaan kirjahyllyjä seinälle, raivataan pahvilaatikkokaaosta, kaikki etenee vähitellen, mutta kyllä tämä jo kodilta tuntuu.”

(31.1.2018)