Vuonna 2000 kirjoitin romaanin Myrskyn jälkeen aamu. Itse pidin siitä, vaikkei sitä juuri luettu. Muistan kirjasta vielä paljon, loppulauseenkin, mutta varsinkin kirjan nimen. Ei se aivan huono sittenkään ole, tavanomainen kyllä.

Jokainen myrsky menee ohi, aina tulee uusi aamu. Nytkin. Taivaanranta hehkuu yhä punaisena idässä. Kuin uhkaavana symbolina sille mitä tuolla kaukana paraikaa tapahtuu.

Tänään on jo sunnuntai, eilen lauantaina teimme matkan Turkuun. Pitkään sekin on ollut mietteissä, mutta jotenkin vain kaikki tämä koronasta sotaan on kohonnut muuriksi matkanteon eteen. Mutta eihän ihminen paikallaankaan loputtomiin voi olla. Ja kun aamusta tuntui tulevan kaunis ja ennuste lupasi lämmintä päivää, päätimme lähteä vain. Nyt ei bromssata, Onerva, kuten Leino aina sanoi.

Bromssausta vaati kuitenkin auton pysyttäminen ajourilla. Tiet ovat aamuisin yhä jäässä. Päivä sulattaa jäätä, mutta yöpakkaset pitävät pintansa ja jäädyttävät vedet uudestaan. Hitaasti ajaen pääsee kuitenkin pitemmälle, kuten vanha sananlasku kertoo. Itse uskon siihen, mutta maantien möllisköt näyttävät painavan kaasua kelillä kuin kelillä.

Evoluutio korjaa, mutta voi viedä myös viattomia mukanaan.

Turun moottoritiekin on kärsinyt vaurioita tästä talvesta, joka teiden suhteen on ollut koettelevin miesmuistiin (omaani siis). Mutta matka kuitenkin edistyi eikä pikatiellä sentään jäätä ollut. Ja ohi pääsivät kaikki jotka halusivat, bussitkin. Pari isompaa rekkaa pysyi sentään peesissä.  

Pieni pysähdys Design Hillissä, cappuccinoa kupillinen. Sitten taas eteenpäin, kunnes paikat alkoivat muuttua yhä vain tunnistettavimmiksi. Niinpä edessä siinteli jo Turku, Åbo, tuo ikiaikainen jokiasumus ja vanha pääkaupunkimme. Sinne aioimme ja varsinkin sen yhteen museoon: Aboa vetus et novaan. Siellä näkisimme Osmo Rauhalan rauhoittavaa taidetta. Sellaisena olen sen aina kokenut ja juuri nyt se tuntui olevan tarpeen.

Piti kuitenkin koukata ensin torinseudun kautta ja käydä katsomassa, jos vaikka Erkki-setä ja toriparlamentti olisivat jo aloittaneet kevään kokoukset; niin kauniisti aurinko heloitti. Suuri oli pettymys, kun nyt jo koko torialue oli pelkkää työmaata. Milloin mahtanee valmistua; kesälläkö? Vastausta ei ollut kirjoitettu mihinkään tai en ainakaan huomannut. Poikkesimme kuitenkin kauppahalliin ja ihmettelimme sen eloisuutta ja tarjonnan monipuolisuutta; se tuntui lyövän laudalta jopa Hakaniemen hallin. Complimenti! Jotain Turussa yhä osataan.

Ja sitten Osmo Rauhalan (s. 1957) näyttelyyn Tyrvään vanhan tuhopolttetun kirkon uudet maalaukset mielessäni; ne hän maalasi yhdessä Kuuti Lavosen kanssa ja molemmat onnistuivat erinomaisesti. Joskus uusikin sopii yhteen muinaisuuden ja historian kehyksiin.

Perillä Rettigin vanhassa palatsissa odotti todella hälyisä ravintola-kahvila joka oli tupaten täynnä. Ei ollut meille siellä tilaa. Selityksen sain kun kysyin: lauantaisin on jazzbrunssi. Nuoria, iloisia, äänekkäitä immeisiä. Vaikkei tuo viimeinen sana turun murretta olekaan. Täsä ja tosa sensijaan lienevät oikein sanotut.   

Mutta itse näyttely. Olen jo kauan seurannut Osmo Rauhalaa ja tyyli on tuttu, aihepiirikin. Näyttelyn otsikkona oli Muista unohtaa kaikki.

Lohduttava lause, joka sopi aikaamme, sen ahdistavaan painoon. Mutta ei ajatus silti tarkoita unohdusta sinänsä.

Rauhalan aihepiirin muistin myös hyvin. Luonto, evoluutio, dna. Elämän koodi.

Minä kuvaan. Ja puoliso kuvaa ja katsoo.

Tuttuja ovat eläimet: hirviä ja kauriita.

Mutta nykyään Rauhalaa tuntuvat kiinnostaneen varsinkin kalat: erityisesti vaikkapa octopukset ja rauskut. Älykkäitä, oppivia ja tuntevia eläimiä riittää.

Kuvasin myös ikkunan, joka näytti taululta. Unta ja totta.

Kun näyttely oli katsottu kahden kerroksen kautta, kysyin kassalta vielä meille sopivaa ruokapaikkaa, jossa olisi tilaakin. Ystävällinen rouva ehdotti Teiniä, josta en ollut kuullutkaan ja neuvoi sinne hauskan tien.

Ensin kapea kuja, sitten sisäpihoja.  Sitten ovi, taas kuin maalaus sinänsä.

Ja sitten itse ravintola Teini, josta pöytä löytyi. Jopa vesipullo oli tyylikäs eikä laskun loppusumma kauhistuttanut kun sitä vertasi siihen mitä saimme.

Päätimme palata paikkaan uudestaan. Turun teinit, tuo muinainen käsite, oli kuin yhä voimissaan. Keskiaika elää.

Kuvasin vielä viimeisen kerran paikkaa, mutta itse asiassa kuvasin kahta heijastusta, joka näytti vaimoni syömässä minua vastapäätä.

Sekin tuntui hyvältä. Joskus tällaisetkin eskapistiset hetket ovat tarpeen, vaikka maailma kuinka olisi raiteiltaan. Kirottu sota! Mutta edes se ei voi eikä varsinkaan saa olla ikuinen.

(13.3.2022)