Otsikon termi tarkoittaa hetkeä, jolloin trooppinen hirmumyrsky kiertää itsensä ympäri jättäen keskelleen paikan, jossa vallitsee tyyni rauha.

Kyse on siten pelkästä illuusiosta.

Tuntuu kuin vastaavanlaisessa silmässä täällä elettäisi juuri nyt. Suomessa on rauha, mutta uutisten mustuus ei irtoa mielestä. Viattomien ja varsinkin lasten kuolema on pahinta. Miten helppoa tuhota, miten vaikea rakentaa. Ja taas kaiken kuntoon saamiseen kuluvat seuraavat vuodet, jopa meillä, vaikka asumme toistaiseksi sodasta kaukana. Silti maamme on ikuisesti suuren naapurin vierellä. Yhteistä rajaa on 1300 kilometriä.

Se palaa aina mieleen. Kirjoitan uutta teosta aivan muusta, mutta hitaastipa työ sujuu. Onneksi on lähdettävä kauppaan. Helpottaa kun saa syyn toimia, tehdä edes jotain. Niinpä menen autoon ja lähden ajamaan, mutta kun pääsen sillan yli, pysäytän kuitenkin auton ja katson jokea.

Se on lähes kokonaan auki. Joen uoma on alkanut täyttyä sulavedestä, jota hitaasti valuu kaikkialta, kunnes pakkasyö taas pysäyttää sen.

Joessa ei ole sinänsä mitään sen ihmeellisempää, kauniita varjoja ja valoja vain, mutta minut on vanginnut toisenlainen näky. Oikeaksi ihmeeksi lasken kaksi joutsenta, jotka lähes liikahtamatta ovat joen suvannon jäällä.  

Kaivan kännykän ja otan kuvan. Koska en nouse autosta, vaan lasken hiljaa oven lasin alas, joutsenet eivät reagoi mitenkään puuhiini. Ilman silmälasejakin kuvaaminen onnistuu, ainakin omasta mielestäni. Toki kuvien keskellä on iso puunrunko, mutta pidän sitäkin vain luonnon lahjana.

Lähden ja joutsenet jäävät. Tuntuu että jotain vakavaa nekin tuolla miettivät.

Kaupassa on ihmisiä vähän. Vielä käytetään maskeja, mutta pikku hiljaa niistä luovuttaneen. Paradoksi on siinä, että kun täällä pari vuotta sitten oli satakunta koronatartuntaa päivässä, julistettiin suunnilleen hälytystila. Nyt niitä lienee 8000 päivässä eikä kukaan jaksa siitä enää piitata. Sota on noin vain selättänyt koronankin, joka vielä äsken oli pahin mahdollinen vihollinen. Covidin hirviön paikan on ottanut itäisen maan valtias.

Näin ainakin toistaiseksi. Mitä kuukauden päästä tapahtuu, sen näyttää sitten meille aika. Huhtikuu, tuo T. S. Eliotin sanoin kuukausista julmin odottaa, mitä vielä on tulossa. Julmuutta täynnä on kyllä maaliskuukin. Maaliskuun idukseen on enää muutama päivä (15.3.). Silloin Julius Caesar murhattiin. Elettiin vuotta 44 ennen ajanlaskumme alkua. Yli kaksituhatta vuotta on siitä jo kulunut.

Sanat jäävät aika vähiin tällä haavaa. Paljon on tuntoja sydämellä, mutta ulos saati paperille ajatuksia ei juurikaan ilmesty. Täytyy vain sinnitellä päivästä toiseen. Toisaalta itärajallamme on juuri nyt rauhallista; lähes kaikki naapurimaan joukot ovat siellä missä tätä maailman järjettömintä ja surullisinta veljessotaa käydään. Mutta se ei poista ahdistusta. Sodan kuvat ovat kaikkialla läsnä aamusta iltaan. Yölläkin.

Nuoruuteni lempiteos oli Veikko Huovisen Rauhanpiippu. Pacpipo ja Milita Forte. Mutta tuokin hyvä satiiri tuntuu jotenkin liian pehmeältä, utopistiselta. Hyökkääjä Bandito on tässä reaaliajassamme silti yhä bandiitti ja Mielkukon valtio uhri.

Ahdistus on kollektiivista maassamme ja koko Euroopassa, siltä tuntuu. Vain se, että uskomme tulevaan, voi auttaa meitä eteenpäin; arjen askareet, tutut ja yksinkertaiset. Muuten seurauksena voi olla pelkkä stagnaatio, hidas vajoaminen depressioon. Mustaakin mustempi yö.

Mutta yöt valostuvat juuri nyt. Ja jotain ainakin minulle näyttää pelastavan nimenomaan joutsenten saapuminen. Enää ne eivät lähde, uuden talven tullen vasta.

Miten koskettavia ovatkaan joutsenten huudot, miten kaunis niiden uljas olemus. Kansallislintumme, Sibeliuksen sinfonioistakin kuuluva. Osa tätä maata, jota yhä aina rakastan.

Luonto auttaa, jos mikään muu ei. Luonto elää tavallaan ja kevät alkaa; kevät, kaikista vuodenajoista itselleni rakkain. Se tulee eikä sille kukaan mitään voi. Niin kuin kevät lopulta voittaa talven, niin hyvä voittaa pahan ja rauha lannistaa sodan. Jos en tähän uskoisi, en näkisi enää mitään syytä elää ihmisenä täällä.

(11.3.2022)