Pandora oli kreikkalaisen mytologian mukaan maailman ensimmäinen nainen. Hänen huostaansa jätettiin lipas (ruukku), jota hänen ei pitänyt avata, mutta uteliaisuus voitti. Ja niin kävi, että lippaasta eli oikeammin ruukusta pääsivät maailmaan kaikki mahdolliset onnettomuudet taudeista sotiin.

Vain yksi jäi. Se oli Elpis, toivo.

Nuorena kirjoitin tästä jopa kuunnelman: Arkusta nousi toivo (1973). Mutta se oli nuoruutta. Nyt myyttisen lippaan avasi Putin ihan tarkoituksella ja päästi maailmalle oman sisäisen itsensä. Se ei ole kaunista katseltavaa.

Kun vuonna 2008 kirjoitin Eduard Uspenskista omanlaisensa elämäkerran, kutsuin sen lopussa Putinia mafiosoksi. Se hän oli ja yhä on, aina vain selvemmin. Kirja käännettiin myöhemmin venäjäksikin, mutta mitään siitä ei seurannut minulle; herrat kun eivät kirjallisuutta lue. Miten lie nyt.

Tämä näyttäisi olevan ensimmäinen todellinen ja julkisesti suora hyökkäyssota, jonka nykymuotoinen  Venäjä toteuttaa. Hyökkäys ei ole paras puolustus, ei enää. Ei tässä maailmassa. Hyökkäämällä näin Putin teki kertaheitolla itsensä ja sen myötä koko kansan paariaksi, josta kuopasta on vaikea nousta takaisin luotettavaksi ja sivistyneeksi kumppaniksi. Hän ihan itse ryssi kaiken ja kerrankin tuo sana sopii paikalleen.

Toisen maailmansodan käsittämättömän urhea ja lopulta voitokas puolustussota Hitleriä vastaan (Leningradin kohtalonsinfonia) hautautuu myös tämän alle. Noin vain. Miljoonat ja taas miljoonat uhrit tuntuvat yhden hullun tekojen tähden kuin turhilta.

Putinista viis, hän ei onneksemme ole ikuinen ja saa pelätä myrkkymaljan tuojaa tästedes yhä tiiviimin, mutta Venäjän kansaa minun tulee sääli. Koskaan, juuri koskaan ei siellä ole herraonnea koettu. Kansa kaiken kärsinyt kärsii taas. No, kansa kärsii aina. Meilläkin.

Ehkä vain Aleksanteri II, Suomellekin hyvä keisari, tulee mieleen. Stalin taas lähentyy yhä enemmän Putinia, jos kohta tämä on hirviönäkin mitätön. Toisissa oloissa tuollaista surkimusta voisi jopa sääliä: musta vyö löytyy, mutta pään sisällä on pelkkää töhnää. Mitä lieneekään vielä edessä? Nurkkaan ajettu haavoitettu koira (karhu) on usein raivoisa. Mutta kaikkialle ei hänen hulluutensa sentään voine yltää. Tuki alta loppuu lopulta. Kun kansa ei jaksa, ei sitä hallitse pirukaan.

Yksinvaltias on lopulta yksin. Vain pelko seuranaan. Hyötyjät eivät ole ystäviä, koskaan. Puolta on tarpeen vaatiessa helppo vaihtaa.

Sen tiedämme, että mitään hyvää tästä ei seuraa myöskään Venäjälle. Rupla romahti jo pohjamutiin, rajat sulkeutuvat taas, stagnaatio siellä tulee olemaan tosiasia. Luulen, että Putin luottaa Kiinaan, mutta Kiinaan on turha luottaa. Se ei ole ystävä, vaan kauppamies, joka tahtoo Siperian rikkaudet jotka myös ilmeisesti ottanee. Kiina valtasi Tiibetin, sortaa uiguureja, uneksii Taiwanista, miten lie tämän jälkeen? Silti se tekee länsimaille niiden kaipaaman rihkaman halvalla ihmistyövoimallaan. Ja lännen kauppa kiittää!

Se sanktioista. Juuri Kiina myös lahjoitti maailmalle ennen Putinin sotaa toisen Pandoran lippaasta pääseen pahuuden: viruksen nimeltä covid 19; koronan.

Vanha satu. Kun nokka nousi, niin pyrstö tarttui. Kun pyrstö nousi, niin nokka tarttui.

Venäjän ystävät itkevät nyt, Venäjän kansa itkee. Maa, jossa kirjoittivat Tshehov ja Gogol, maalasivat Rublev ja Levitan, sävelsivät Rahmaninov ja Shostakovitsh, runoilivat Pushkin ja Ahmatova, on toki yhä jo heidän kauttaan olemassa. Venäjän menneisyys on johtajiensa toimien takia ollut ennenkin pimeä. Mutta ei pimeys voi olla loputonta; ei!

Pandoran lipas ja Elpis. Myytin mukaan Pandora nähtyään mitä oli tehnyt ja suljettuaan lippaan (ruukun), avasi sen kuitenkin toisen kerran ja päästi maailmaan toivon. Jos kerran niin tapahtui, Elpis liikuskelee yhä täällä ja pitää mielialaamme yllä. Elpiksen voi kuulemma kääntää myös sanalla odotus. Odottakaamme siis. Jokainen päivä päättyy iltaan. Mutta jokainen aamu on uusi. Siihen uskon. Kyllä hyvään pitää yhä voida uskoa ja luottaa.

(25.2.2022)