1.

Syyskuun alussa oli minun onneni saada vaimolleni hauta Smolenskin luostarin vanhalta hautausmaalta. Hauta sijaitsi Vasilinsaarella ja sen lähemmäksi keskustaa ei Pietarissa ihmistä saakaan maahan. Paikka oli idyllinen, puut korkeita, ja vanhoja jo hylättyjä hautoja näkyi kaikkialla. Muutamia pieniä uusia plänttejä oli avattu metsikön keskelle, mutta se ei tuntunut pahalta. Vanhat haudat puhuivat parinkin vuosisadan kieltä ja rauhoittivat jo olemuksellaan niiden välissä kulkevaa surijaa.

Tästä kaikesta on kulunut nyt yli puoli vuotta. Matkani hautausmaalle onnistuu viimein, kun parista sairauden takapakista on selvitty. Vaimon hauta löytyy kyllä ja se on jo lumesta vapaa. Tyttäret ovat hautaa siivonneet. Ympärillä on pari muutakin vastahaudattua sekä monia hautoja paksun jäätyneen lumen peitossa. Svetan haudalla on hänen valokuvansa, tekokukat ja pieni valkea muumikin yhä. Pitkästen tuomat kuihtuneet ruusut ovat ainoita merkkejä syksyllä tuoduista kukista.

2.

Me tervehdimme Svetaa kuten aina ja laitan Suomesta ottamani hautakynttilät palamaan. Ne on nyt kuvitettu kieloilla, kevään tulon kunniaksi. Kolmisen kuukautta kieloja saa kuitenkin vielä odottaa ja silloin ne avautuvat vain, jos sää sen sallii. Sitarlan mäki on yleensä niitä täynnä. Miten paljon Sveta kieloista piti: – Landyshi. Kuulen hänen äänensä yhä. Näinkin yhteys säilyy.

Kynttilät jäävät palamaan, pieni Sonja kipuilee naapurihaudoilla, niin uudella mustaa marmoria uhkuvalla kuin myös aivan vanhalla, joiden ristien edessä hän seisoo. Uusi hauta saa vielä luvan jäädä pitkähköksi aikaa, mutta vanhalle haudalle taitaa käydä hullusti. Mitä pitemmälle alan katsoa, sen enemmän näen uusia ja taas uusia hautoja aivan kaikkialla. Ne näyttivät vanhojen hautojen joukossa siltä kuin rokko ihmisen iholla.

No, minkä tuolle voi, ajattelen hieman huokaisten. Pietarissa asuu Suomen väkiluvun verran ihmisiä ellei enemmänkin ja heitä kuolee joka päivä, vieläpä varsin nuorina. Maata tarvitaan, koska ortodoksit eivät polttohautausta halua. Niinpä hautoja on avattu ennen tyhjiin pikku metsiköihin ja sitten myös kylmästi vanhojen hautojen päälle. Kauniisti ikääntyneet ristit on kaivettu pois ja viety noin vain jonnekin. Kun muistan haudan hinnan, näen että yrittäjän kassa on roimasti karttunut, luostarin kassasta puhumattakaan. Raha on täälläkin se, mikä lopulta alkaa tuhota kaikkia arvoja. Nyt myös muinaisten kuolleitten hautarauhaa. Mutta kun kaikki on myyty, mitä sitten myydään? Sitä ahne ei koskaan ajattele.´

4.

Otan taas kuvia muutamasta haudasta, itse asiassa koko vanha hautausmaa pitäisi kuvata, ennen kuin se katoaa ja muuntuu uudeksi kaiken kauneutensa menettäneenä.

Mutta ehkä se ei ole minun tehtäväni. Hautausmaan kulkuväylät sentään pysyvät. Sveta nukkuu edelleen Novgorodin kujan ja Suomen-  ja Petrogradinkujan vierellä. Muutama iso muistomerkki säilynee, muutama puukin vaikka kun kuljemme takaisin autolle näen valtaisen tammen kannon, vuosisatoja vanha puu on juuri katkaistu, sahanpurua on kaikkialla sen ympärillä, parin uuden haudan päälläkin. Ruslan arvelee että se on ollut mätä ja vaaraksi ympäristölle, mutta näen kyllä, ettei kannossa ole lahoa edes keskellä. Se olisi huoleti voinut kasvaa vielä Paavolan tammen veroiseksi, tuon Lohjansaaren uljaan puun. Bisnes voittaa lopulta aina ihmiskunnassa, siltä alkaa tuntua ja tuntuu myös että rahan perässä juoksullaan ihmiskunta tekee myös itsestään lopun. Vanha katoaa, uusi pysyy hetken. Kunnes senkin vuoro kadota koittaa aiemmin kuin kukaan käsittää. Sitä en kuitenkaan enää ole näkemässä.

5.

Illemmalla istun nuorison luona sopalla. Pieni Sonja syö kanssamme ja käyttelee lusikkaa kuin aikuinen. Kuinka Sveta lastenlastaan, vnutshkaansa rakasti. Nyt minä siirrän pieneen olentoon omia tunteitani myös hänen babushkansa puolesta. Sonja ottaa kaiken itsestäänselvästi ja laulaen vastaan.

Lähden hotellille ja Olja saattaa minua. Puhumme taas pitkästä aikaa kasvotusten ja kahden. Miten hyvältä sekin tuntuu. Seuraavana päivänä eli sunnuntaina on presidentinvaalit. Mitään merkkejä niistä en näe, kunnes kulmassa on tyhjä liikehuoneisto jonka ikkunassa on yksinkertainen ilmoitus: Vaalihuoneisto. Nuoriso ei kuulemma halua äänestää, heille mieluisia ehdokkaita kun ei lainkaan ole. Jännitettäväksi jääkin ilmeisesti vain se kuinka suureksi äänestysprosentti nousee tai nostetaan.

Ilta hotellilla on rauhaisa. Yö tulee. Joku kuuntelee televisiota, toinen puhuu naapurihuoneessa kuin radiokuuluttaja, miehen ääni papattaa, sättää ja säätää, ei tunnu lopettavan koskaan. Kenelle puhuukin, hän on vaiti. Tai ehkä kyseessä on puhelin?

Mutta loppuu sekin, kun vaivun silti uneen. Herään kello viiden maissa kuten aina kotonakin ja nyt hotelli on hipihiljainen. On pyhäpäivän aamu ja edessä pitkä uusi päivä. Ja taas kerran se uusi armo. Keitän aamuteen, koska aamupalalle pikkuhotellissa pääsee vasta kahdeksalta ja istun sitten koneen ääreen. Elämäni jatkuu enkä vieläkään ole oppinut siitä kunnolla kiittämään. Mietin vain sitä mitä juuri nyt teen ja sitten vähän tulevaakin. Loppupäivä kulunee taas perheen ja ystävien tapaamisessa.

(18.3.2018)