Perhe saapui Pietarista ja niin talossa alkoi taas iloinen hulina. He tulivat yöllä kahden aikaan, koska rajalla on silloin vähemmän autoja ja toisaalta itse Pietarissa aina perjantairuuhka joka hidastaa Suomeen ajoa merkittävästi.

Mutta aamuyölläkin oli hauska nähdä. En ole yöeläin, mutta nyt olin. Heräsin Sonjan itkuun, istuimme, joimme teetä ja vasta sitten menimme nukkumaan. Teenjuonti jo toi venäläistä tunnelmaa Sitarlaan. Pieni Sonjakin oli hetken valveilla mutta nukahti sitten. Onko suloisempaa näkyä kuin nukkuva lapsi?

Seuraavana päivänä ajoimme sitten katsomaan ystäviämme Skåldön saareen. Pitkästen perheen tapaamiseen liittyy jo traditioita ja varsinkin koira Minni odotti meitä, kuten tietysti kaikkia vieraita. Parhain rapsuttaja eli Sveta puuttui, joten Minni parka yritti saada hellyyttä minulta. Pakko sanoa, että aika laihoin tuloksin.

Me sen sijaan saimme hyvää kohtelua ja Annekan verratonta lohisoppaa sekä näimme Ilkan ottamia kuvia juuri tehdyltä Pietarinmatkalta, joita perheeni oli kunnialla isännöinyt koska itse jouduin silloin sairaalaan. Tuhannesta kuvasta oli valikoitunut muutama kymmen, Ilkka alkaa vähitellen olla isänsä Matti A:n veroinen kuvaajana. Sitten ohjelmassa oli vielä kävely laiturille venettä katsomaan (taisi olla jo 40-vuotias) ja lopulta ajoimme pimeässä, tuulessa ja sateessa kotiin. Paitsi me aikuisemmat, myös Sonja nautti. Puolitoistavuotias omaa jo kaikenlaisia kykyjä, käsittää myös milloin on katseitten keskipisteenä. Mietimme Ilkan kanssa mikä Sonjasta kasvaa ja molemmat sanoimme yhteen ääneen: ”Näyttelijä.” Saapa nähdä.

Kun myöhemmin tarkkailin Sonjaa, tulin sanoneeksi myös, että puolitoistavuotiaana hän jo näytti viisaammalta kuin kokonainen lauma täysikasvuisia simpansseja. Vanhemmat katsoivat ensin minuun totisina, mutta ymmärsivät sitten myös nauraa.

Seuraavanakin päivänä satoi lohduttomasti, joten ei ollut paha se, että taas lähdimme liikkeelle, tällä kertaa vieraisille Helsinkiin. Siskoni Anja, babushka jo odotti meitä ja kun Sonja oli siellä tehnyt piruettinsa, menimme syömään Lauttasaaren kiinalaiseen ravintolaan, Ka-Shingiin. Olen ollut sen asiakas alusta lähtien ja yhä siellä käyn. Nyttemmin ravintolaa hoitavat jo lapset mutta myös isä sekä rouva Jau itse tulivat paikalle syömään. Eläkkeellä tai ei, ravintola on heille toinen koti.

Sitten tiemme erosivat, Sonja vanhempineen lähti tuttaviin, me veimme Oljan kanssa siskoni kotiin ja kävimme kahdessakin taidenäyttelyssä. Toinen oli Didrichsenin taidemuseossa: Osmo Rauhala, toisen kohteena oli taidemuseo itse eli EMMA.

Rauhalan näyttelyn olin jo nähnyt, mutta Olja ei. Hän kulki hitaasti ja katsoi kauan ja minä menin istumaan tuolille ikääni vedoten ja katsoin ihmisiä sekä tauluja. Ilman toista, ei toistakaan ole. Ihailin paria mustekalaa, joita juuri olimme syöneet kiinalaisessa; ja monia rauskuja, joiden värit miellyttivät silmää. Itse asiassa pidin niistä enemmän kuin Rauhalan muista eläimistä. Muistelen että Rauhala sanoo rauskuja ainoiksi eläimiksi jotka peilistä tunnistavat itsensä. Miten tätä sitten lie tutkittu, se on minulle jäänyt epäselväksi.

Vahatekniikka kiinnosti Oljaa, joka opiskelee toista vuotta polyteknisessä designeriksi tullakseen. Hänelle on tärkeää näyttää kaikkea mahdollista uutta. Kuka tietää mistä ihminen innostuu, mihin suuntaan juuri nähty kääntää myöhemmin omia ajatuksia ja mielenkiintoa. Katsoimme myös videon ja lähdimme sitten kohti Weilin & Göösin vanhaa painotaloa.

Sen suuruus on ainainen yllätys. Nyt tilaa täytti Saastamoisen kokoelma, Ernst Mether-Borgströmin retrospektiivinen näyttely, korut ja vanhat kellot ja Wirkkalakin. Kaikkea mahtuu sinne, myös ravintola sekä myymälä, jossa kauniita tavaroita hinnoilla jotka kyllä tuntuvat hieman liiallisilta. ”Se on se design”, minä sanoin Oljalle ja naurahdin. Häntäkin hymyilytti hieman, mutta hieman vain. Huumorini taitaa tosiaan olla hyvin suomalaista ellei peräti kummallista.

Vakava tyttö Olja on edelleen. Svetan eli oman äidin menetys on hänelle vähintään yhtä iso asia kuin vaimon menetys minulle.

Ehkäpä eniten ihastuin pyöreisiin peileihin, joita yritin kuvata. Niissä ihminen loittonee aina vain kauemmas itsestään, kunnes lopulta kääntyillen katoaa. Siinä jos missä elämä ja kuolema seisovat käsikkäin kunnes sanovat lopulliset jäähyväiset.

Kotona katsoimme Oljan kanssa vielä tallentamaani ohjelmaa Italiasta, jossa taidehistorioitsija ja kokki seikkailivat alueilla joilla turisteja käy vähemmän. Kokki oli hölö esiintyjä, mutta ruokansa näytti hyvältä, taidehistorioitsija taas tuntui kyllä tietävän mistä puhui vaikka suu olisi ollut ruokaa täynnä. Muutama etruskien hautafresko jäi mieleen kuten ikivanha saarnastuolikin. Niille seuduille tahtoisi vielä joskus matkustaa.

Ajattelin taas miten mahdotonta ja ikävää elämä olisi ilman hyvää taidetta, klassista musiikkia ja kirjallisuutta. Ja kuitenkin suurin osa ihmiskunnasta elää juuri niin piittaamatta korkeakulttuurista vähääkään. Moni toki siksi, että kaikki voimat kuluvat kamppailuun leipäpalasta ja edes jotenkin puhtaasta vedestä. Mutta onnekkaat ja etuoikeutetutkin tuhlaavat elämäänsä suurelta osin täyteen turhuuteen ja typeryyteen, vieläpä aivan omasta halustaan.

Viimeisenä päivänä kävimme Lohjalla ja sen kirpputoreilla. Suurempaa iloa tuskin heille voi valmistaa. Pienen Sonja nykyinen ja tuleva vaatetus saatiin uudistetuksi täysin aivan muutamalla eurolla per vaate. Tällainen kierrätys on todella tarpeen lapsiperheelle. Vein heidät vielä Tanhuhovin baraholkaan ja jatkoin sitten kotiin. He jäivät kaikki kirpputorille, Oljakin, koska olimme onneksi ajaneet kahdella autolla. Ja hyvä niin. Ehdin kotona hoitaa kaiken niin, että ruoka oli pöydässä kun he tulivat ja saatoin jopa hieman levätä.

Söimme ja kun pimeä laskeutui, perhe lähti. Jokaiseen tuloon liittyy siis edelleen lähtö. Halasimme, mutta nyt eron tuska ei ollut samaa kuin aina Svetan kanssa. Me neljä tapaisimme kaiken lisäksi taas kohta, koska jo lauantaina suuntaan itsekin kohti Pietaria. Vaimoni odottaa minua Smolenskin hautausmaalla. Sielläkin on hiljaista niin kuin täällä kotona taas, kun perhe on poissa. Pientä lunta sataa ulkona ja maisema valostuu sentään vähän pilvistä huolimatta. Tulkoon valkeus, mutta enempää valoa en maailmaan saa ainakaan minä. Ei auta muu kuin odottaa ja toivoa uutta kevättä. Olkoon ensi vuosi edes jollain lailla parempi kuin tämä kuluva. Miten käy, sen näyttää jälleen kerran vasta aika.

(21.11.2017)