1.

Viisikymmentäkuusi vuotta sitten tapasin Elinan ensimmäistä kertaa. Esiinnyimme molemmat Rabindranath Tagoren laulunäytelmässä, jota kaiken lisäksi lauloimme bengalin kielellä. Sen vuoksi olimme kuin vahingossa liittyneet Nuoriin Intian ystäviin. Nuoria olimme, Intiassa ei kukaan meistä ollut mitä luultavimmin silloin käynyt. Intian ystäviä lienemme kaiketi yhä. Minä olin rosvo, kuten kaverini Mikko ja Ville; Elina taas neito, jonka muistan varsinkin rivistöstä jossa neidot kulkivat palavat kynttilät käsissä peräkanaa lavalla samalla laulaen. He kulkivat sareissaan ja etenivät hitaasti, vakaasti, kauniisti. Elinan lisäksi mieleeni nousevat ainakin Päivin, Lounamaan Leenan ja Maisa Paunun kasvot. Hänen kaksi veljeäänkin esiintyi näytelmässä kuten myös Wegelius, Wegu vain. Paljon meitä oli ja meitä ohjasi sekä Pekka Haukinen, tuo Johnny Walker, että intialainen nuori arkkitehti Atin Datta, joka opetti laulut ja josta en sen jälkeen olekaan kuullut mitään. Kerran yritin jopa googlata häntä mutta huonolla menestyksellä.

 

2.

Näytelmällä sen sijaan oli pientä menestystä, arvatenkin eksotiikan takia. Esiinnyimme Kansallisteatterissa, Munkkiniemen yhteiskoulun salissa ja Kulosaarenkin vastaavassa. Vielä meille järjestettiin lähetystössä kiitosjuhla ja se kaikesta sitten. Niin tiemme erosivat.

Kun seuraavan kerran näin Elinan, hän oli Kai Niemisen vaimo. Kain taas olin oppinut tuntemaan isänsä Pertin kautta. Kun Pertti käänsi kiinasta, oli Kaille valikoitunut japani. Japanissa hän oli myös tulevan vaimonsa tavannut. Muistan miten hän kertoi tulleensa vieraisille ja nähneensä ovensuussa kenkien joukossa yhdet valtavat muihin verrattuna. Muut vieraat olivat pienijalkaisia japanilaisia, valtavat eli eurooppalaisittain normaalikokoiset kuuluivat Elinalle.

Joskus kaikki kohtaamiset ovat näin yksinkertaista. Paitsi aviopari heistä tuli työpari ja kumppanuuspari, jonka elämää sain sitten seurata aina viime kesään saakka. Kai kirjoitti ja käänsi, Elina teki keramiikkaansa, jonka tunnisti hänen omakseen  jo kaukaa. He asuivat Pernajassa Baggbölen kylässä, jossa vuosien myötä vierailin. Jokainen kerta on jäänyt mieleen.

 

3.

Vasta nyt tietoisuuteeni on todella tunkeutunut pari vuosilukua: Elinan syntymä  ja hänen kuolemansa. Olimme Elinan kanssa täsmälleen samanikäiset, tai no, hän oli minua kaksi päivää vanhempi. Elina kuoli taas kuukautta oman vaimoni kuoleman jälkeen. Miehensä Kai ehti olla hänen kanssaan naimisissa pitkän rupeaman, samanlaisen josta itse vasta haaveilin. Molempien kohtalot ovat kuitenkin samantapaisia. Myös Kai on kirjoittanut näistä tuntemuksistaan. Niitä voi lukea sivustolta http://www.kolumbus.fi/kaiminen/

Kun yhden ihmisen mukana katoaa vähintään kolme: vaimo, rakastettu ja paras ystävä, on kyseessä menetys, jota ei oikein voi korvata. Luulen, että kumpikin meistä jäljellejääneistä tulee elämään vielä pitkään oman vaimonsa kanssa.

 

4.

En päässyt Elinan muistonäyttelyn avajaisiin, koska olin sairaana ja sitten matkalla Pietariin. Niinpä lähdimme vasta nyt Venäjältä lomalle tulleen perheeni kanssa katsomaan näyttelyä Porvoon Taidetehtaalle. Meitä oli autollinen: minä ratissa, Ruslan kerrankin vieressä ja Svetan tyttäret Olesja ja Olja takana sekä Olesjan pikkuinen Sonja, vähän yli puolitoistavuotias.

Sää oli tuhruinen kuten liiankin pitkään jo, joten taiteen katselu tuntuu muutenkin silloin aina hyvältä ajatukselta. Näyttelyyn oli vapaa pääsy, parkkitilaa löytyi ja paikka eli Taidetehdas monin tavoin mainio. Sääli vain että tulevana sunnuntaina on viimeinen mahdollisuus nähdä Elinan työt. Hän oli keraamikko joka oli nähnyt työnsä kehittämisen eteen todella vaivaa, opiskellut niin Iranissa kuin Japanissakin ja kiinnostunut nimenomaan näiden maiden tekniikoista ja vanhoista polttomenetelmistä.

Baggbölen kodin pihalle oli ilmestynyt valtaisa pitkä maauuni, jossa hänen työnsä kahdesti vuodessa poltettiin. Olen tätä prosessia kerran saanut seurata. Mieleeni on jäänyt se, että tulen piti palaa tasaisesti päivä- ja yökaudet; unta ei silloin juuri saanut, jos kohta apuakin onneksi löytyi.

Aina tämän todellisen käsityöläisen uunista paljastui valtava määrä sellaisia töitä joista pidin. Niin niiden tyylistä kuin väreistä. Paitsi käyttöesineitä, kuten mukeja, kuppeja ja pikareita ynnä lautasia ja kannuja, niiden seassa näki myös ihmisiä, hevosia ja lintuja kuten kurkia, jotka nyt saivat komeilla näyttelyjulisteessa. Tuhat kurkea oli yksi niistä Kawabatan kirjoista joita jo nuorena rakastin. Lentäkää kurjet ja muistakaa aina tekijäänne Elinaa, kuten minä nyt.

 

4.

Perheemme viipyi näyttelyssä pitkään. Minä otin kuvia ja ostin jopa pienen kupin jonka annoin Oljalle vietäväksi Pietariin. Sen hän saisi antaa kummitädilleen Tatjana Titovalle, joka maalasi Svetan kuoleman jälkeen meille kauan sitten lupaamansa ikonin. Kun olin heillä vieraisilla huomasin, että Tanja joi oman teensä hyvin pienestä kupista kun taas kaikkien muiden kupit olivat suuria. Luulen että tämäkin kuppi saa hyvän kodin ja paljon käyttöä. Keväämpänä uskon näkeväni sen siellä itsekin.

Sonja mieltyi myös Taidetehtaaseen, hän rakasti varsinkin rapuissa kulkemista ylös alas sekä kahta modernia keinutuolia ovensuussa. Jokainen ihminen osaa siten löytää aina itselleen jotain sopivaa! Ruslan huolehti lähinnä hänestä, me kolme viihdyimme ja viivyimme näyttelyssä. Olja kuvasi, Olesja kuvasi ja minä kuvasin heitäkin. Ja muistelin Elinaa. Minä olin Ellulle se sama nuori Hande. Hänellä oli miellyttävä tapa sanoa heti suoraan kaikki se mitä mieleen tuli, sillä se ei ollut hyökkäävää tai hakkaavaa kuten joillain, vaan ihmisen rehellistä, vilpitöntä puhetta. Juuri sellaista on hänen keramiikkansakin. Mutta siinä on mukana myös se Elinan sielun kauneus, joka kohoaa ihmisen itsensä sisältä. Sellaisen aitoutta ei kukaan voi koskaan väärentää.

5.

Kävelimme vielä pitkään vanhassa Porvoossa, ja kuulimme varsinkin meille tuttua venäjänkieltä kaikkialla. Kesällä olin ollut Svetan ja siskoni kanssa samoilla paikoilla, kun sitä ennen olimme käyneet Gumbostrandissa taidetta katsomassa. Nyt Svetaa ei ollut eikä Elinaakaan, mutta kaupunki siinä yhä lepäsi.

Vanha kaupunki, kauniimpi ja kiinnostavampi kuin Tallinna, elävämpikin, kuten Ruslan äkkiä aika yllättäen totesi. Kuljimme sinne tänne kun oli Sonjan nukkumaanmenon aika, kärryt kolisivat hitaasti mukulakivillä, mäet olivat kohdittain jyrkkiä, mutta kaikesta selvittiin Ruslanin voimin. Etsimme kahvilaa jonka eteen Sonjan voisi jättää rauhassa nukkumaan ja löysimme Fannyn.

Ihmiset tulivat ja menivät kiviholvin alla, me joimme teetä ja kahvia ja söimme pientä purtavaa ja katsoimme etteivät rattaat alkaneet heilua.

Sonja herättyä kuljimme vielä hetken, kunnes palasimme autolle ja tein yleisön pyynnöstä pienen poikkeaman Brunbergin tehtaanmyymälään. Yhä sieltä löytyi tuotteita jotka vain olivat saaneet toisen nimen. Pusut olivat hävinneet. Nykyisten suukkojen kansikuva oli kuitenkin nostalgisesti se entinen.

Sitten suunnistimme kotiin. Sonja pysyi hereillä ja lauloi, Olesja valvoi kaiketi siksi, Ruslan ja Olja sen sijaan nukkuivat. Minä pidin kiinni ratista ja lauloin myös, tosin vain mielessäni. Se oli yksi niistä Tagoren lauluista, joita  aikanaan olin näytelmää varten oppinut. Vaikka sanat alkavat unohtua enkä koskaan niiden merkitystä ymmärtänyt, sävelmä säilyy: ”Arekii ato babona kitsu ito butshina, shoomai shooe tshaae tshee.” Luultavasti kaikkien äänneasutkin ovat jo enemmän tai vähemmän vääriä, mutta melodia on varmuudella edelleen oikea! Sitä hyräilin Sonjan laulelun tueksi ja Elinan muistoksi rattia käännellen, kun pikatien pimenevässä iltaruuhkassa pyrin taas kerran sinnikkäästi palaamaan kotiin.

(4.1.2018)