Juuri äsken ilmestyi tämän vuoden ensimmäinen kirjani: Viiden minuutin juttuja (Aviador). Siinä esiintyy myös koira joka juuri nyt on vierailulla taas ja järsii luuta autuaan tietämättömänä että se on tarinoissa mukana, vieläpä yhden keskeinen tekijä. Mutta filosofit ovat sellaisia. Ainakin mitä koiriin tulee.

Tässä siis yksi kirjan tarinoista: Vanhan koiran kesä. Pian kesä tulee taas. Tulekin pian!

  

VANHAN KOIRAN KESÄ

Tuli viimein taas kesä ja sama kesä saapui meille kaikille, myös vanhalle koiralle.

Jos koira oli nuorena ollut jo mietteliäs, ei se iän myötä ollut siitä tavasta luopunut. Päinvastoin. Se oli aina oma itsensä ja piti itseään myös maailman keskuksena jota ei sopinut häiritä. Jos sen viereen tuli innokas koiranpentu, se kavahti ja näytti tälle hampaitaan. Minun rauhaani eivät kakarat häiritse!

   Kun vanha koira saapui muutamien päivien vierailulle, se oli hetken jopa innokas, jos tuli sitä vastaan. Pientä hyppelyä, vinkunaa, pörhistelyäkin. Olihan tulija potentiaalinen herkkujen antaja. Voi odotusta ja onnen kaipuuta juuri sillä hetkellä.  

   Mutta kun alkuherkut oli saatu, siihen toimeliaisuus aina jäi.

Se päätti levähtää ja asettui pitkäkseen kuin nukkumaan, mutta valitsi paikan kulkureiteille pitääkseen samalla toisella silmällä ruokkijoitaan. Jos nämä menivät keittiöön, se havahtui ja seurasi heti perässä.

    Pienikin ihmisen käden liike riitti keittiössä innostamaan sitä, sillä saattoihan olla että kaappien ovet vielä kerran aukeaisivat ja lopulta sieltä löytyisi purkki sitä ruokaa jota vanha koira rakasti: vaaleaa mönjää jossa tonnikalaa. Kaiken muun, vaikka toisten koirien kuinka ahnehtiman, se jätti lähes syömättä ja nautti terveysravintoa kupistaan vain äärimmäisessä hädässä ja öisin. Olisihan ollut noloa että se olisi nähty hylkimiään jätteitä mutustamassa.

    Päivien kulku oli lähes aina samanlaista; kun tulee rutiineita, niistä muodostuu elämän sisältö. Kodissaan se joutui olemaan pitkät ajat yksin, mutta täällä hetkellisessä sijaiskodissa elämä oli heti toisenlaista. Jos suoraan sanotaan niin vanhalla koiralla oli nyt kissan päivät. Aina kun halusi, se sai mennä ulos. Ja koira meni myös, miksi jättää menemättä. Varsinkin kesällä luonto ja piha olivat sille armeliaita.

    Ei muuta kuin ruohon ääreen sitä mutustamaan ja sitten pötköttämään. Silmät painuivat siinä väkisinkin umpeen eivätkä edes paarmat saaneet sitä hereille auvosta. Oli kesä kesä kesä, oli pesä pesä pesä, tuossa ruohossa matalassa, se olisi laulanut, jos olisi osannut.

Myös runous olisi voinut tätä koiraa kiinnostaa. Ei mikä tahansa riimittely, vaan nimenomaan P. Mustapään Läkkiseppä Lindbladin runot, etenkin se niistä, jonka nimi on Dolce Far Niente – Suloinen joutilaisuus. Siitä voi huoleti lainata kaksi säkeistöä tähän myös koiran elämää kuvittamaan:

  ”Hän on filosofi, Lindblad,

   joka tuntee elämän,

   sen kaksi eri puolta,

   kolkon ja lempeän,

   hän tuntee surun harmaan

   ja tuntee ilon armaan,

   niin, nepä tuntee hän.

   Vaan tänään, herra Lindblad,

    hehkussa auringon

    saat maata, tupakoida –

    ja ilo luonas on.

    Näet ylläs taivaan sinen,

    ja olet onnellinen.

    et yhtään onneton.”

Monilta muiltakin menneen ajan mestarirunoilijoilla kuten esimerkiksi Aaro Hellaakoskelta tai Lauri Viidalta tai jopa Lauri Pohjanpäältä löytyy samanniminen runo. Mutta niistä vanha koira, tuo herra Pate, tuskin enää piittaisi, kun kerran Mustapää kertoi jo kaiken täsmälleen. Tässä joutilaisuuden ihannoinnissa oli aivan kaikki, mitä se sielulleen pihalla tarvitsee, ehkä tupakointia lukuunottamatta. On myös lisättävä, ettei tupakointi aikanaan ollut edes pahe; hyväksytty joskin miehinen kansantapa. Nyt sitä hallitsevat naiset.

  Vanhan koiran toinen onni on ruuan lisäksi olla rapsutusten kohteena. Se saattaa aina halutessaan töytäistä kuonollaan lähintä kättä, heittäytyä sitten pitkälleen ja selälleen, mulkaista vielä käden omistajaa. Ja siinä se sitten alkaa korvat luimussa odottaa.

    Pakkohan sille oli silloin antaa rapsuja, edes hetken. Se etteivät rapsut kestäisi, näkyi sen epäluuloisesta silmistä. Epäluulo on luuloista syvin. Ja rapsujen jälkeen sen on saatava taas vaikka raksuja, vaikkakin sille annetaan sitten niitä, joilla on terveysvaikutuksia ja joita vanha koira sydämestään inhoaa.

   Syömättä ne jäivätkin taas kerran, sillä terveys ei sitä kiinnostanut, parhaat palat vain.

     On lisättävä vielä kolmaskin asia, joka vanhaa herraa yhä innosti. Suurta oli vanhan koiran onni myös silloin, kun se tajusi, että oltiin lähdössä autolla jonnekin. Se minne mentiin ei ollut tärkeää, tärkeää oli päästä autoon, takapenkille tai lattialle ja vaipua auton lähdettyä liikkeelle lähes heti unenomaiseen horrokseen. Siinä se oli pienen vauvan kaltainen, mikään ei tuntunut olevan mieluisampaa. Niin mentiin ja elämä oli taas mallillaan, todellista Fata Morganaa, mielikuvien ihmeheijastuksia täynnä.

    Jos ja kun auto sitten lopulta pysähtyi ja ovi avattiin, vanha koira avasi silmänsä, mutta hetkeksi vain, sillä toki pian taas jatkettaisiin ajamista. Sille matka todella oli päämäärä sinänsä ja matkalla suurempaan ja lopulliseen joutilaisuuteen vanha koira oli itsekin. Välillä alkoi jo tuntua kuin osa sen kuonosta ja luimussa lepäävät korvatkin olisivat jo menneet unien portin läpi.

(12.1.2022)