Televisiomme tarjoaa monia kanavia, mutta pääsääntöisesti surkeaa ja ala-arvoista ohjelmaa paria kanavaa ja muutamaa ohjelmaa lukuunottamatta. Elokuvatarjonta on samaa luokkaa ja jos ohjelmistoon tulee ns. hyvä elokuva, sitä saatetaan yhden syksyn aikana veivata kymmenenkin kertaa. Pidetäänkö meitä jo idiootteina, kysyn ja vastaan itse: varmaan. Tuntuu että nykyiset ohjelmantekijät uskovat, ettemme enää edes huomaa katsovamme jo nähtyä yhä uudestaan ja uudestaan.

Miksi sitten pitäisi katsoa jotain jos mitään katsottavaa ei ole? En todellakaan tiedä, mutta aina ei voi lukea. Katson kyllä myös siksi, että kuva jo sinänsä viehättää minua (etenkin museoissa), mutta viehättää myös liikkuva sellainen. Nuoruuden elokuvat, ranskalaiset, englantilaiset joista tuli todellisia klassikkoja, missä olette nyt? Minulle käyvät samaten hyvät dokumentit, joskus jopa kunnon asiaohjelmat pitkine puheineen. Kyllä ikäväkin asia kelpaa. Pitäähän meidän kai tietää missä todellisuudessa elämme?

Vai pitääkö? Entä se kaikki muu. Ääliöitä huutamassa, hyppimässä, hekottelemassa ja vitsailemassa itselleen ja toisille kaltaisilleen. Herra, mun vereni! sanon jos jotain sanon. Alkuperäinen Sohvaperunat oli taiten ja hyvin tehty brittiläinen sarja teeveetä aina tuijottavan perheen arjesta, mutta sen seuraukset hirvittävät, kun formaattia on ruvettu täällä toteuttamaan huonosti ja toisin tavoin. Tuntuu että maassamme ei oikein mitään osata tehdä enää kunnolla, ellei sentään jotain M.O.T:tä ja tutkivaa journalismia oteta lukuun.

Vuosien myötä huomaan valitsevani ohjelmia aina vain nirsommin. Jostain syystä viehätyin kuitenkin aikanaan Grand Designs -sarjaan. Se jatkuu yhä. Ehkä siksi, että talon rakentaminen ja kirjan kirjoittaminen tuntuvat jotenkin samanlaiselta työltä.

Grand Designin selostaja-arkkitehti osasi jo alussa asiansa ja osaa tukkansa menetettyään yhä vain; järki vaikuttaa vain lisääntyneen. Ohjelmassa kerrottiin ja kerrotaan erilaisten taloprojektien, suurten ja pienempienkin rakentamisesta ja valmistumisesta. Moni prosessi jäi jumiin, toiset kestivät vuosia, lähes aina tuli puute rahasta, mutta yllättävän usein lopputulos oli nimensä veroinen: suurenmoista suunnittelua. Nytkin sarjaa esitetään, mutta niin monta kertaa jo nähtyinä uusintoina, että kaltaiseni katsoja alkaa osata repliikit ulkoa. No, hyvää englantia ohjelmassa toki puhutaan.

Jonkinlaisena korvikkeena olemme alkaneet kuin puolivahingossa silmäillä ohjelmaformaattia, jonka alkuperäistä kotimaata en tiedä. Suomen kanavilla nähdään sarjaa useista maista kuten Australiasta ja Englannista. Eniten ohjelman formaattia tuntuu kuitenkin kuvatun Kanadan Vancouverissa.

Love It or list It  – siinä sarjan nimi – Rakastu remonttiisi tai muuta pois. Remppa vai muutto taitaa olla vastikään aloitetun suomalaisen yritelmän nimenä.

Kotimaisen variantin katsominen tyssäsi kuitenkin alkuunsa. Olen pahoillani. Kaikki mitä täällä tehdään muilta saaduin opein on kömpelöä junttilaa. Jos mitään positiivista voi sanoa, niin sen, että tässä ohjelmassa on kuitenkin edes jotain todellisempaa kuin mellastelu temppareiden tai BB-talon pölhöjen parissa, joiden keskiössä tuntuu olevan informaatio siitä kuka kuksi ketä.

Vancouverin talot ovat tulleet tutuiksi, samoin juontajat. Alkuun niin eloisalta tuntunut sarja ja vilkkaat juontajat ovat ajan myötä muuttuneet vain näyttelijöiksi käsikirjoituksessa, jossa on ikuisesti sama, uskomattoman yksitoikkoinen juoni.

Kas näin. Ensin näytetään hulppea varakkaiden ihmisten talo ja sitten pariskunta joista toinen tahtoo talosta pois ja toinen pysyä ja teettää kotiin remontin. Tästä ristiriidasta lähdetään aina liikkeelle. Mukaan tähän julkisuusleikkiin selvästi mielellään tulleet asukkaat ovat myös saaneet toistettavakseen repliikit kömpelön näyttelijätyön lisäksi. Jompi kumpi vänkyttää alussa muuttoa, altavastaaja taas roolinsa mukaisesti vastustaa sitä.

Silloin saapuvat paikalle riidan ratkaisijat, sankaripari ajaa hätiin. Sisustajanainen aloittaa remontin ja välittäjämies taas etsii uutta taloa. Uusia taloja löytyykin, jos ei naapurustosta niin kauempaa. Budjetit ja hinnat ovat sellaisia, että tavallisen veronmaksajan päässä kohisee. Mitä tosiaan mahtaa kaikesta ajatella normaali kansalainen, joka asuu missä pystyy ja jonka kodissa kylpyhuoneita on se yksi. Hän voi toteuttaa vastaavat unelmat vain, jos sattuisi voittamaan lotossa.

Rahalla saa, saahan sillä. Kiintoisaa on, että perheen vaatimuksena niin uuteen kuin vanhaankin kotiin on lähes aina neljä makuuhuonetta ja kolme kylpyhuonetta; neliöitä ei koskaan alle kahdensadan, mieluummin paljon yli. Yhden makuuhuoneen täytyy olla iso, onhan se master bedroom, josta pitää heti olla pääsy omaan kylppäriin. Sitä kutsutaan onsweetiksi ja pesualtaita on ehdottomasti oltava kaksi. Vaatehuone taas on olohuoneemme kokoinen. Tulee mieleen Imelda Marcos ja hänen kenkänsä.

Noiden huoneiden lisäksi olisi hyvä että talosta löytyisi myös vierashuone yöpyjille (guest bedroom). Vielä tärkeämpää on se, että keittiö, ruokasali ja olohuone muodostavat yhden suuren väljän tilan (open concept), jossa voidaan kunnolla kestitä vieraita (entertain).

Tämä kuvio toistuu ja toistuu ja toistuu. Tuntuu että Kanadan ylempi keskiluokka ei muuta teekään kuin istuu avoimessa tilassaan saarekkeensa (island) ääressä ahtamassa ruokaa suuhunsa ja viiniä kurkkuun noin parinkymmenen hengen voimin. Jos tämä on ihmisten elämäntehtävä, niin hetkittäin toivoisi pandemian vievän tuollaiset töhnäpäät paratiisin ikuisiin pitoihin.

Käsikirjoittajat eivät näe vaivaa työssään. Homma hoituu aina samoin. Jokaisessa remontissa talosta löytyy pulma, joka uhkaa kaataa budjetin ja ainakin supistaa sitä. Milloin rotat järsivät sähköjohtoja, milloin putki vuotaa ja aiheuttaa homehaittaa, milloin rakennustarkastaja huomaa, että jokin terassi (deck) on viisi senttiä liian korkea ja se pitää purkaa. Kanada tuntuu väliin Neuvostoliiton kopiolta järjettömine määräyksineen, mitä se ei sentään liene? Mutta uutta terassia lopulta pykätään, sillä missäs sitten onnistuvat grillikestit, joille myös tuntuu olevan ikuinen tarve. Oi ja voi.

Tässä kohdin usein liiton nainen saa tarpeekseen remontista, sanoo aina ”I´m done” – Mulle riittää, ja löntystää sitten pois. Mutta palaa taas, koska palattava on. Sekin kuuluu ohjelman yksinkertaiseen kuvioon.

Alkaa tuntua, että ilman jatkuvia katastrofeja ohjelmaa ei voitaisi tehdä. Remontti ei saa sujua hyvin. Halutaan näköjään vain jännitystä siihen voittaako kilpailun remontoijanainen vai välittäjämies. 

Mutta mutta, mutisee muurahainen. Eihän se ole pääasia, vaan asuminen sinänsä? Parasta koko Vancouverin ohjelmassa onkin se pieni hetki kun valmista remonttia katsellaan. Tavallisesti on saatu aikaan kaunista ja kallista jälkeä ja mikäs; hyvin tehtyä työtä silmäilee mieluusti. Usein remontin esikuvat ovat myös Skandinaviasta ja se näkyy. Pohjoismainen design on edelleen yksi maailman parhaista; makua ja tyyliä vailla liioittelua.  

Vancouveria mieluummin katson nykyään hetkittäin Australian vastaavaa. Siinä kilpailuhenkisyys on lähinnä konseptiin kuuluva lieve. Kiinnostavaa on nähdä vanhanmallisia australialaisia taloja, noita queenslander-tyypisiä, minkä sanan olen siis oppinut. Kauniita ne eivät ole, mutta kun talot sisustaa hyvin, asuu niissäkin kai, sillä neliöitä on aina lähes 300 ja makuuhuoneita edelleen neljä ja kylpyhuoneitakin vähintään kaksi. Myös mud room on tärkeä, tuo mutahuone, meikäläisittäin kaiketi eteinen.

Astraliassa kestitään myös vieraita, mutta siellä tuo entertainment (mikä hiton huvi se muka on?) ei ole aivan yhä tärkeää kuin Kanadassa, jossa se on selvä valtauskonto. Sen sijaan pihan koko, näköala ja pool, uima-allas ovat talojen suuria plussia, miksei lähistön surfausrannatkin. Koskaan näissä ohjelmissa ei sanallakaan kerrota mitä tuollaisten talojen ylläpitäminen tulee maksamaan; talon myynti- tai ostohinta ilmoitetaan kyllä. Luku huimaa päätä. Vaan sama se, ei se köyhään koske, tekee mieli lisätä.

Kiinnostavaa on se, etttei Australian remonteissa koskaan tule mitään pulmia eteen. Kaikki sujuu kuin tanssi. Näin myös Englannissa.

Siellä tehty ohjelmasarja on näistä neljästä ehdottomasti maanläheisin ja lähinnä suomalaista; liikuttavan tökkö. Parasta siinä on sisustajan ja välittäjän keskinäinen dialogi ja varsinkin välittäjän rauhallinen suhtautuminen taloihin, joita hän näyttää mahdollisille kodinvaihtajille. Tavallisemmasta keskiluokasta on brittien ohjelmissa kysymys ja keskiluokan maku on siellä, miten tuon kauniisti muotoilisi, todella kauhea. Mutta niin se usein vain on. Värit ja mööpelit ovat kuin lasten sirkuksesta ja paha sanoakin myös englantilaisen sisustajarouvan stailaus ja talon remontin lopputulos ovat tismalleen samaa luokkaa. Kuin englantilainen shepherd´s pie.

Silti ohjelmaa kannattelee rauhallisuus ja varsinkin kieli, tuo Shakespearen englanti, jota siinä puhutaan. Se voittaa aussit ja kanadalaiset mennen tullen, jenkeistä puhumatta. Välillä tuntuu tosin siltä kuin tätä ohjelmaa olisi katseltava silmät kiinni.

Suomessa omakotitaloja on vielä paljon, maaseudulla varsinkin. Sodan jälkeen rakennettuja pienehköjä evakkotaloja ja rintamiestalojakin riittää. Hulppeita pytinkejä kohoaa lähinnä siellä missä raha liikkuu, usein rannikoilla. Mutta ne ovat poikkeuksia.

Miltähän tavallisissa taloissa asujista mahtaa tuntua, jos ja kun he katsovat miten maailmalla eletään. Sitä en tiedä, mutta sen tiedän mitä itse ajattelen. Vertaúskohta löytyy. Vanhassa talossa jossa asumme on neliöitä satakunta eli kahdelle enemmän kuin riittävästi. Alkuperäinen hirsitorppa pykättiin jo 1800-luvulla, sen päälle ja sivulle on rakennettu 40-luvulla tämä nykyinen, hieman isompi talo. Mutta aika oli silloinkin toinen kuin nyt, kaikesta oli pulaa. Löytyy pinkopahvia, purua, linnunpesiä, lepakoita, ikkunoiden ja ovien hataruutta, iäti jatkuvaa remontintarvetta, joka alkoi 1983 kun taloon tulin. Joka päivä eteen osuu milloin mitäkin korjattavaa, niin pientä kuin joskus myös suurta.

Mutta sehän on vain tätä elämää. Mutahuoneita on sentään kaksi, sanon ylvästellen. Ensin piskuinen alta metrin pituinen, kun taloon tullaan, ja sitten heti vain vähän isompi, johon laitetaan ulkovaatteet. Yksi vierashuonekin uinuu ylhäällä, joskaan vieraita ei käy. Kylpyhuone taas on maailman pienin yhdistelmä sekä wc:tä, suihkua että pesukonetilaa; hyvä kun yksi ihminen mahtuu sinne hääräämään – vähän kuin Alvar Aallon suunnittelemien talojen vessoissa. Mikään open concept ei voi täällä koskaan tulla kysymykseen, muuten yläkerta romahtaisi lopullisesti päällemme.

Vaan sama se. Eikö tärkeintä ole, että koti on koti jossa asujat viihtyvät? Hima, hima, fast de e roisigt, huudahteli aina edesmennyt ystäväni Bo Carpelan ja huudahtelee mielessäni yhä. Kotona seinätkin auttavat, kirjoitti puolestaan Tshehov.

Kyllä sopu sijaa antaa, toteaa puolestaan suomalainen sananlasku. Televisiossa me kyllä voimme nykyään vaikka päivittäin seurata muiden eli rahalla siunattujen ja lähinnä ulkomaalaisten asunnonvaihtoja, mutta onnea en ole noiden ihmisten kanssakäymisessä juuri koskaan havainnut. Ehkä elämiseen tarvitaan muutakin kuin vieraitten alituista hyysäämistä ja kestitsemistä? Tyhjyys ei sillä näytä sittenkään täyttyvän.

(19.12.2021)