Vanha pakanallinen juhla on taas täällä. Muinaisgermaanit ja viikingit sen vieton aloittivat. Jul-sana joka on levinnyt moniin kieliin tarkoitti ennen talvipäivänseisauksen juhlaa. Pois pimeydestä, nyt olemme taas kerran matkalla kohti valoa!
Kuten kaikki muutkin pakanalliset juhlat, joulu sai kristillisen kasteen ja viitan ylleen juhannuksen (Johannes Kastajan) lailla. Viisas teko kritityiltä, pakanat oli helpompi liittää osaksi uutta uskoa, kun vanhat ja mieliinpainuneet juhlat säilyivät omilla paikoillaan.
Juhlien luonne oli ennen paljonkin rajumpi, jos kohta ei nykyjoulua ettei poliisia yhä vieraana jossain kodissa; niinkin näkyy pakanallisuuden perinne elävän. Frans G. Bengtssonin kuvaus Orm Punaisessa on klassinen. Luku Kuinka joulua juotiin Harald Sinihampaan hovissa kuvaa aikansa rymistystä todella hyvin, vaikka kyse onkin ´vain´ romaanista. Mutta sen tekijällä oli koulutetun tutkijan tausta. Joskus mielikuvitus on totta todempaa. Joskin nykymaailmassa se mitä täällä tapahtuu, tuntuu ylittävän kaiken kuvittelun rajatkin.
Jo paljon ennen Bengtssonia julkaisi Aleksis Kivi Seitsemässä veljeksessä oman kuvauksensa suomalaisen joulun vietosta. Pakanuudesta on siinäkin kysymys. Alkuun kaikki on idyllistä auvoa juuri kuten pitää:
”On joulu-ilta. Ilma on suoja, harmaat pilvet peittää taivaan ja vasta tullut lumi peittää vuoret ja laaksot. Kuuluu metsästä hiljainen kohina, teeri illastaa urpuisessa koivussa, tilhiparvi punoittavassa pihlajassa, ja harakka, männistön kärkäs neito, kantelee varpuja vastaisen pesänsä perusteeksi. Niin mökissä kuin komeassa kartanossa on iloa ja rauhaa, niinmyös veljesten pirtissä Impivaaran aholla. Ulkopuolella sen ovea näet olkikuorman, jonka Valko on vetänyt Viertolan kartanosta joulun kunnioiksi pirtin laattialle. Ei tainneet veljekset täälläkään unohtaa jouluolkien kahinata, joka oli ihanin muistonsa lapsuuden ajoista.”
Lapsuuden joulut ja joulut lasten parissa ovat useimmissa perheissä parhaat, sillä lapsen viattomuus on vielä suurta ja uskonsa ihmeisiin myös. Sääli että menetämme sen, ihmeetkin taitavat uskon myötä kadota. Pian lapsikin käsittää että joulupukki on vain symbolinen valkoparta ja ikään kuin vanhus, jonka voi jopa vuokrata ihan selvällä rahalla, jollei sellaiseksi ole saatu omaa isää tai naapurin setää. Minun elämässäni kerran vanhempaa siskoanikin.
Lahjojen jako on lapsuuden joulussa keskeisin tapahtuma valojen magiikan ja tunnelman hartauden lisäksi. Lahjojen antamisen taas aloitti Pyhä Nikolaus, Myran piispa. Hän eli vuoden 200 lopulla. Kävellessään kadulla hän kuuli kuinka köyhä isä oli pakottamassa tyttärensä prostituoiduksi, jotta perhe pystyisi jatkamaan elämistä. Kauhistunut Nikolaus heitti rahaa ikkunasta ja pakeni paikalta jottei hyväntekijää nähtäisi. Nykyään lahja on usein pelkkä vaihdon väline. Anna minulle tuo, niin minä annan sinulle tämän. Se vie Nikolauksen lahjalta täysin sen alkuperäisen tarkoituksen.
Nikolauksesta tuli aikaa myöten kaikkien joulupukkien esikuva, joskin Venäjällä hän on myös ehkä suosituin ortodoksisen kirkon pyhimyksistä nimellä Nikolaus Ihmeidentekijä. Useissapyhimyksen kuvissa on tämän kauluksissa kuin Suomen siniristiliput. Itse asiassa näistä vanhoista venäläisistä tunnuksista, Pietarin laivastonkin käyttämästä lipusta on oma lippumme alkunsa saanut.
Suomalaiseen jouluun kuuluu lumi, jos sitä enää etelässä on. Usein joulua lähdetään yhä viettämään maalle. Kyse on hiljaisuuden ja rauhan tavoittelusta. Kaupunkien joulussa on enemmän Harald Sinihampaan piirteitä. Vielä minun lapsuudessani en saanut mennä edes joulupäivänä vielä ulos leikkimään tai tovereiden kotiin. Nyt ovat ovat auki jo aivan toisella tavalla. Kaupungista löytää jopa ravintoloita, joihin voi mennä jos ei itse jaksa joulua rakentaa.
Sanotaan, että nimenomaan jouluna on hyvä olla perheen parissa. Yksinäinen joulu ei siis ole joulu? Kun nyt sitä pakon edessä vietän, yritän ottaa tästäkin selvän. Uskon kuitenkin ettei ainakaan tämä tippa tapa. Onhan niin, että hyvien muistojen luulisi kantavan läpi jopa ikävien kokemusten. Jos sen oppii, voi joulusta selvitä ja nauttia myös muita vailla. Hyvät ihmiset pysyvät elossa kuoltuaankin.
Kiven kuvaama jouluidylli keskittyy saunomiseen ja varsinkin oluen juontiin ja sen seurauksiin. Kumpaakin aion harrastaa, mutta olut saa luvan olla alkoholitonta. Ihan yhtä hyvältä se maistuu, onhan kyse samasta tavarasta josta alkoholi vain on höyrytetty pois. Ehkä en selvin päin myöskään tule polttaneeksi saunaa eikä minun ole pakko juosta naapuriin avojaloin pakkasessa susien hyökkäillessä.
Ah, menneisyys. Onneksi veljekset pelasti kirjailija Kiven tahto, eihän teosta muuten olisi voinut jatkaa. Nälkäiset sudet eivät saaneet miehistä edes haukkapalaa ja hengissä selvittiin vanhaan Jukolaan nahkapeitturin luo turvaan. Ja taas koittaa auvo ja idylli, nyt vain vieraanvaraisuuden suomana:
”Mutta iloisesti leimusi koivuinen pystyvalkia, jonka herttaisessa hauteessa veljekset itsiänsä mieluisasti lämmittelivät. Siinä hetken seistyänsä, seitsemän miehen rivissä, siirtyivät he pöytään, nauttimaan lihaa, leipää, makkaroita ja lämmitettyä olutta, jonka kaiken heille nahkapeitturin emäntä, armoitteleva vaimo rakensi. Isäntä itse otti huolen Valkosta, talutti hänen talliin ja täytti soimen heinillä hänen eteensä. Viimein, seuraten miesten jälkiä, tulivat myös koirat synkeältä retkeltänsä, tulivat huohoittaen, liehakoiden, ja ilosta leimusivat heidän silmänsä. Suurella ilolla ottivat veljekset heitä vastaan: armoittelivat heitä, ravitsivat heitä ja hyväilivät heitä kaikin tavoin. Mutta, koska veljekset olivat atrioinneet, vaipuivat he alas olkisille vuoteillensa, ja pian, käärittyinä unen hienoon huiviin, unohtivat he elon taistelon. Makeasti he makasivat, ja kauan vielä lämmitti heitä loimottava vaIkea, kunnes se riutui ja hiiltyi. Sulki silloin emäntä pellin, ja tupaan virtasi uunista ihana lämmin; siitä kallistui vaimo itsekkin vuoteellensa taas, ja oli jälleen huoneessa yleinen hiljaisuus. Mutta ulkona hyppeli pakkanen räiskytellen pitkin aitoja, pohjonen liehtoi voimakkaasti tähtikimmeltävän taivaan alla, josta kalvea kuu hymyten katseli alas.”
Kalvea kuu, kalvea impi. Ja ennen kaikkea lämpö ja rauha. Aina kun luen Kiveä olen enemmän kuin kotona. Ehkä hänen soljuvassa ja runollisessa kielessään on sittenkin suomalaisuuden syvin ydin.
Olin joulua edeltävällä viikolla Turussa jossa tapasin äidinkielen opettajia. Seitsemää veljestä he rakastivat, sen kuuli, mutta silti teosta ei taideta lukea kokonaan enää missään, edes lukiossa, josta luulisi kuitenkin löytyvän normaalilla ihmisjärjellä varustettuja yksilöitä. Näin kehitys kehittyy. Toisaalta opetusministerimme haluaa äskeisen uutisen mukaan, että ylioppilaskirjoitukset voisi kirjoittaa jo kokonaan myös englannin kielellä. Finis Finlandie? Suunnitelma on vain tuota samaa jatkumoa siihen, että pienen kansan pitää olla osana suurempia. Miksi tuollainen nöyryys, oman perimän selkeä halveksunta? Islannista olisi hyvä ottaa tässäkin oppia. Kyllä kieltä oppii vähemmälläkin kuin alistumalla siihen koiran lailla tassut ilmaan nostaen.
Joulusaarnat ovat myös osa perinnettä, kuten vanhojen joululaulujen kuuleminen. Itse laulan Armon valkokyyhkyä. Joulusaarnani aihe taas on hyvin yksinkertainen. Helsingin Sanomien uutisen mukaan Oxfam on tutkinut, että kahdeksan maailman rikkaimman ihmisen omaisuus on yhtä suuri kuin 3,6 miljardin köyhimmän ihmisen. Kahdeksan miestä omistaa siis uutisen mukaan puolet maailman varallisuudesta.
Tämä on ollut noinsanottujen kehittyneiden maiden suunta jo pitkään ja se näkyy vain jatkuvan ja pahenevan. Kun näin on, on ihmiskunnalla toivoa vain vähän, ehkä ei enää lainkaan. Vai voisiko tuollekin asialle vihdoin ruveta tekemään jotain konkreettista, myös kotoisessa Suomessamme? Jos ei, jonain päivänä tilanne laukeaa ja seuraukset ovat sellaisia, ettei niitä varsinkaan jouluna, rauhan juhlana, haluaisi lainkaan ajatella.
(23.12.2017)