Taas on mennyt viikko. Taas on valoa vähemmän. Nyt enää kahdeksasta neljään, jouluna yhdeksästä kolmeen. Siksi jokainen valon pilkahduskin jää mieleen. Ja myös kameraan. Kummankin muistot säilyvät. Joskin kameran muistot vain niin kauan kuin maailmassa on sähköä. Mielen muistot puolestaan katoavat yhdessä muistajan kanssa.
En vieläkään osaa sanoa kumpi on kauniimpi hetki: auringon nousu?
Vaiko auringon lasku?
Ehkä kauneimpia hetkiä ovat kuitenkin ne, jolloin yöllä on ollut pakkasta ja aamu valkenee huurteisena tai sitten sumun peitossa.
Pehmeää hiljaista unenomaista on elämä silloin hetken. Kaukana tielläkään ei liiku ketään. Niin kuin maailmassa valtaa pitäisi ikuinen pyhä.
Luonto hiljenee hiljenemistään ja odottaa. Sinivuokot ovat silti jo valmiina kevääseen: miten voimakkaita ovatkaan vihreät lehdet jotka jäävät lumen alle.
Myös rhododendron on jo kehittänyt violettien kukkiensa nuput. Kevättä kohti, kevättä kohti, nekin hokevat.
Jouluruusu, tuo ihastuttava helleborus, kukkii jo täysillä. Lisää nuppuja on tulossa. Tämän yksilön lahjoitin naapurin Arville parisenkymmentä vuotta sitten. Hän laittoi sen maahan ja tässä tulos. Jouluruusu on todellakin nimensä veroinen. Omat yksilöni kukkivat toistaiseksi vasta varhain keväällä.
Nyt eletään ostosjuhlien aikaa. Sinkkupäivä tuli ja meni, isänpäivä tuli ja meni. Pian on onneksi ohi musta perjantaikin. Mutta ei hullunmylly siihen lopu, sitten alkaa joulun hulabaloo.
Täällä siitä on onneksi enää vähän viitteitä, koska pieniä lapsia ei ole. Isänpäivästä jäi muistoksi katettu keittiön pöytä kun pojantytär tuli isoisää onnittelemaan.
Porkkanasoppaa ja kasvispizzaa; ja sitten kahvia ja budapestintorttu sekä muuten vain mukavaa oloa. Tyhjän pöydän ympärillä oli hetken taas elämää.
Näin elämä jatkuu. Maailman kaaos on tuolla, mutta sille on vaikea tehdä mitään enempää; kaikkea mahdollista yritämme silti. Voi vain uskoa ja luottaa siihen, että hyvyys ja viisaus voittavat vähitellen pahuuden ja tyhmyyden. Helppoa se ei taida olla, mutta ihmisyydestä on pidettävä kiinni. Siksi meidät on maailmaan kaiketi luotu.
Nyt on jo tiistai, kohta taas viikonloppu. Pimeydessäkin on puolensa. Se kutsuu toisaalta työhön ja uurastukseen, koska ulkonakaan ei täällä maalla ja metsien keskellä juuri voi olla kuin päiväsaikaan. Pimeä puolestaan on yhä varhaisempi peitto, jonka alla voimme edes joskus hieman hellittää. Vaikka kaikki uni on Haavikon runon mukaan nähtävä valveilla silmin, on myös unia, joiden myötä toden maailman saa edes hetkeksi unohtaa.
Näin koneeni laulaa nyt ja koneen naputuksen myötä sen käyttäjäkin joskus. Jos ei ääneen niin ainakin mielessään. Taas saapuu pimeä varhain, mutta japaninlyhdyssä palaa kynttilä. Pieni tuikku, suuri tunne. Joskus sekin riittää jo valaisemaan syystalven synkkyyttä.
(16.11.2021)