Wikipedian mukaan pimeys on näkyvän valon puuttumista. Sama lähde kertoo, että pimeimmät yöt ovat syys- lokakuussa johtuen siitä että maa on vielä musta ja lehdet puissa.

Tuota määritelmää voisi jo päivittää.  Maa on edelleen musta ja pimeää on, vaikka lehdet ovat jo pudonneet. Ja valo vähenee vain. Alastonta maisemaa riittää.

Mutta on lehdettömyydestä iloakin. Näkymä talomme edestä on päivisin laajentunut jo suureen osaan laaksoa.

Marraskuun ja joulukuun pimeys ovat asioita, jotka muistan jo kaukaa. Ja nyt, kun lunta ei ole maassa eikä edes ennusteissa täällä etelässä, juuri nuo kuukaudet tulevat varmaan konkreettisesti pimeämmiksi muillekin kuin itselleni.

Sen saamme nähdä. Jos mitään silloin edes näemme.

Me lennämme, putoamme päin pimeää ainakin vielä pari kuukautta.  Aivan kuten aurinkokuntamme ja linnunratamme vailla aikarajoituksia. Minne maailmankaikkeus lentää, on ikuinen kysymykseni. Jos se kerran laajenee, täytyy kaikkeuden ulkopuolellakin siis olla jotain? Myös tyhjyys kun mielestäni on jotain. Ja taas kysyn, mistä tyhjyys sitten on tullut.

Kysymyksiä riittää, vastauksia antavat mielellään ne, jotka eivät aina edes kuuntele.

Onko elämä vain taru ja satu? Kaikkea tulee mieleen. Olen taas kerran myös miettinyt ikää ja kirjoittamista, niiden suhdetta toisiinsa. Kun on nuori, fiktio tuntuu ilmaisumuodoista läheisimmältä. Mitä vanhemmaksi tulee, sen karummin iskee todellisuus kasvoille ja sitä konkreettisemmin haluaisi ehkä kirjoittaa. Yhä kun uskon, että hyvä sana pysyy kuin kivi.

Voihan maapallon todellisuutta toki välttää ja väistää, jos kohdistaa katseen lähelle. Aivan silmiemme edessä on myös maailma, yhä ikuinen ja kaunis, jos niin haluaa ajatella. Vaikka toki tiedän, että hauraampaa kuin elämä ei ole.

Joskus katseen keskittäminen ja kääntäminen on luvallista. Liika synkkyys tappaa kaiken, parhaatkin ajatukset. Maailman ongelmia ei noin vain ratkaista yhden yksilön sisällä, ei edes hänen teoillaan. Yhteisyys, koko maailman yhteisyys, voi vasta kääntää Gaian kurssia.

”Pienen kukan luominen on aikakausien työ”, näinhän William Blake jo kirjoitti yli kaksisataa vuotta sitten. Vaikka on ollut pakkasöitäkin, vaikka valo katoaa kuin Kiplingin romaanissa, jotkut kasvit sinnittelevät yhä ulkona aivan omin päin.

Mikä saa kukatkin taistelemaan mahdotonta vastaan? Onko elämän jatkuvuus sittenkin se ainoa, joka pahan ja kuoleman lopulta kukistaa?

”Ruiskukka minulle aina oli rakkaampi kuin ruis”, kirjoitti Joel Lehtonen. Yhä nekin ovat puhjenneet kukkaan, jo toisen kerran tänä vuonna. Ihme, vaiko tulevaisuutemme uusi enne?

Pidän kyllä myös ruista arvossa. Tajuan toki Lehtosen ajatuksen paremmin kuin hyvin, mutta aika on taas toinen. Vai pitäisikö jo sanoa näin: nyt ei ole enää rukiin, vaan kauran aika.

Ei ole loppua sillä, että uudet ajat tulevat ja hautaavat vanhat. Uudet ideat ja ajatukset tuntuvat aina hetken niin suurenmoisilta ja pelastaviltakin. Vaan entä sitten? Kohta kaikki kääntyy taas ympäriämpäri tai nurinnarin. ”Kun pyrstö nousi, niin nokka tarttui.” Vanha totuus, vaikka sadusta.

Ei auta kuin pitää mailasta kiinni ja kohdistaa katse palloon. Tennis on hyvä opettaja myös omaa elämää ajatellen.

Jokainen syksyni on ollut uuden teoksen kirjoittamisen aikaa. Tuntuu kuin juuri työ, ja vain se, saisi minut itseni lannistamaan pimeyden.

Pimeys voi kyllä olla myös huntu ja vaate. Täällä maalla metsän keskellä niin usein onkin. Yölläkään ei pelkää. Luonto on kuin menneen lapsuuden kuvitelma enkelistä. Me olemme hetken taivaan siipien suojassa.

En puhu pelkän valon katoamisesta, vaan ennemminkin siitä pimeydestä, joka ihmiskuntaa piinaa; sen toimia ja tekoja, ajattelua ja kehitystä. Korkeakulttuurin alasajo on niin suurta, ettei siitä kukaan oikeastaan enää tunnu jaksavan edes vastustaa. Silti maailman pelastaa taide, kuten Dmitri Shostakovitshin Kohtalonsinfonia Leningradin. Kun ihmisen sisällä palaa hengen tuli, hän on voittamaton jopa kuollessaan. Henki on lukinverkkoa hennompi. Mutta katso, siinä se vain on.

Mahtaako Sanna Marin varsinaisine boomereineen ymmärtää tästä mitään. Bum bum bum! siinäkö taidetta meille. Tuskinpa vain. Umpisurkeaa on ollut viimeisten hallitustemme työ myös kulttuurin suhteen.

Toivoa ei pidä lakaista maton alle. Pieni osa ihmiskuntaa ajattelee ja edistyy ja auttaa meitä paremmin kuin koskaan aiemmin; tekee tutkimusta, kehittää lääketiedettä, luo uusia innovaatioita, joiden kautta suurempikin määrä homo sapiensia voi pelastua uhkaavalta ja monen mielestä jo vääjäämättömältä tuholta. Ja vielä täällä kelpo taidettakin tehdään. Ainakin jossain, ainakin jotenkin.

Henki on voittava aineen. Siinä lause johon uskon, jos johonkin uskon.

Uskon myös yhteisyyteen, rakkauteen, siihen että voimme auttaa toisiamme. Vain muutos on pysyvää, mutta periksi ei pidä antaa. Toivo voi elää myös suljetun rautaoven takana. Kunhan vain aukaisemme oven ihan omin teoin ja sanoin ja päästämme uuden päivän taas kerran huoneeseen, kaikki helpottuu edes hetkeksi. Simsalabim. Satu ja todellisuus voivat kohdata.

Eteenpäin siis. Mitä huomenna tapahtuu ja mikä meitä odottaa, sen tiedämme silloin. Ja sitten onkin jälleen kevät. Suloinen toukokuu, kuten Tshehov kirjoitti. Myös sen ajatuksen varassa jaksaa elää.

(26.10.2021)