1.

Koska elämäni suistui elokuun lopulla joka tavalla raiteiltaan, en pelännyt lähteä jouluviikoksi Pietariin; jouluvalmisteluihin en tuntenut enää minkäänlaista tarvetta. Joulu juhlista jaloin, sanotaan, vaan onkohan? Ainakin kiire lisääntyy ja stressi. Jopa Pietarissa, stressin luvatussa pääkaupungissa uusi vuosi, venäläisten joulu, alkaa näkyä ja varsinkin tuntua katukuvassa.

Itse olen päättänyt olla stressaamatta. Vanhat traditiot katosivat vaimoni kuoleman myötä eikä uusia ole ollut mahdollista edes miettiä. Matkani tänne nyt juuri ennen joulua 2017 on joka tapauksessa monella tavalla viimeinen; varsinkin muistojen keräämisen kannalta.

Niiden kanssa tuli oikeastaan pieni kiire. Pietariin lähdin siksikin, että Suomen instituutin mainioihin residensseihin on uusi omistaja eli valtio laittanut alkuun ainakin vuoden pituisen asumiskiellon. Se on asetettu syistä, joiden laadusta ja tarkoituksista en ole yrittämälläkään päässyt perille, kaikenlaisia huhupuheita olen kyllä kuullut siitä ettei residenssejä, täydellisiä toimivia yksiöitä, olisi tarkoitettu asumiskäyttöön. Tai sitten kyse on Venäjän Federaation ja valtion välisistä neuvotteluista joiden kulusta ei ole tietoa. Kuinka tahansa, tajusin vain, että nyt oli pakko viime tingassa saapua paikalle. Ja onneksi tilaa löytyi, koska Kirjailijaliiton residenssiin ei ollut enää halunnut näin lähellä joulua tulla kukaan. Niinpä saatan olla täällä ja muistella mennyttä hyvää aikaa hetken, kaikessa rauhassa.

2.

Tahdoin saapua Pietariin jo sunnuntaina, joten yksi yö oli vietettävä hotellissa. Sain tilatuksi huoneen siitä hotellista jossa vaimoni kanssa ensimmäisiä kertoja yhdessä asuimme. Moika 5 on sekä hotellin nimi että osoite, sen ylin ja viimeisin huone taas numero 24. Aikanaan juuri sen sijainti teki lumoavan vaikutuksen: kolme kattoikkunaa, joiden yllä lokit lensivät ja ääntelivät ja tummina öinä näki joskus jopa tähtiä Pietarin valoista huolimatta. Sivuikkunasta taas avautui Pietarin kattonäkymä taustallaan Verikirkko, joka yöllä ja valaistuna on todella vaikuttava. Kirjoitin silloin kahdeksan vuotta sitten kaikesta huoneessa kokemastani jopa runoja. Nyt lähinnä makasin, mietin ja muistelin millaista siellä silloin oli. Sama tunne oli jäljellä yhä, kuten runot kirjassa, mutta kaikkialla läsnä oli myös suuri yksinäisyyden ja ehkä pettymyksenkin tunne. Käsitin siinä maatessani, etten enää koskaan voisi kokea sitä mikä jo oli. Oli vain pakko keskittyä sanomaan hyvästit huoneelle ja siellä tapahtuneelle. Jotenkin tunsin yhtäläisyyttä lahjatavaraliikkeen täytettyyn suteen.

3.

Sopiiko hyvästely lähenevään jouluun? Ehkä, koska haluan todella ihan sydämestäni sanoa voimallisen tervemenoa paitsi joululle myös koko kuluneelle vuodelle. Ei tarvitse palata! Katse kohti kevättä! Parin päivän päästä on yö pisimmillään, sitten alamme hitaasti lähetä taas valoa. Vuosi vaihtuisi, numeroista 2017 tulisi 2018. Jo sata vuotta sitten vuosi -18 ei ollut onnekkain sellainen, ne luvut taas ovat kansalaissodan tunnus. Mutta mitään sellaista en sentään odota. Pääasia että nimenomaan tämä annus horribilis päättyy, eikä sen tarvitse vaihtua annus mirabilis -nimiseksi tietenkään. Riittää kunhan talven valta nujertuu ja valo alkaa taas levitä niin päivään kuin mieleen. Jos valon pääsy mielen syvimpiin uumeniin on enää koskaan mahdollista. Mutta onhan sen oltava. Jos antaa periksi, seuraa yhä suurempi uupumus, niin fyysinen kuin psyykinenkin. Ja se joka tuoliinsa jää sen myötä torkkumaan, jää lopulta tuolinsa vangiksi.

4.

Instituutti tuntuu jo sulkeneen ovensa ja lopettaneen kaiken toiminnan tältä vuodelta, niin hiljaista on. Vain lastentarha pitää ääntä pihalla, elämän ääniä kuuluu. Studio 507 on sekin yhä paikallaan viidennessä pihakerroksessa. Yhtä kodikas ja tuttu kuten ennenkin. Aina kun saavuimme tänne vaimoni kanssa, oli minun heti vedettävä sängyt tiiviisti vierekkäin. Mutta nyt se oli jo turhaa. Hänen sänkynsä koskettaa toista seinää, minun kirjahyllyä. Välissämme on Mariaanien hauta. Ennen jaoimme kaapit ja hengarit ja kaapien hyllystötkin koska vaimoni laittoi kaikki vaatteensa kauniisiin pinoihin. Nyt riitti, kun työnsin jollekin hyllylle omat vaatteeni sen kummemmin niitä erittelemättä. Muutos on suuri ja koskee kipeästi hetken. Ja sitten siihenkin vain pakon edessä tottuu.

5.

Toki ymmärrän, ettei Svetaa enää koskaan ole täällä jakamassa huonetta. Tiedän myös mistä hänen tästedes aina löydän. Ruslan ottaa minut kyytiin ja ajamme hänen ja Oljan kanssa Smolenskin luostarin hautausmaalle. Siellä Olesja ja Sonja jo odottavat ja Sveta tietenkin. Haudan päällä on lunta. Sonja istuu kärryissä ja katsoo kun liiat lumet siivotaan pois; hänkin haluaa nousta ja tehdä kaikkea perässä, koskettaa lunta kintaallaan ja sivelee sitä. Siellä lumen alla nukkuu hänen babushkansa joka Sonjaa rakasti. Suomesta tuodut kynttilät palavat. Suomea Sveta myös rakasti.

Sonja tuskin enää babushkaansa muistaa. Mutta ehkä jotain silti? Nyt minä olen babushkan korvikkeena, olenhan djadushka tai djeda. Kun menemme nuorison luo syömään kanasoppaa, Sonja haluaa välttämättä tulla sohvalle istumaan viereeni. Hän katsoo ja tutkii minua vähän niin kuin Sveta aina ennen. Tahtooko Sonetshka varmistua että olen siinä pysyvästi enkä katoa babushkan lailla?

6.

Matka tänne alkoi vaisusti, koska oloni oli hutera, flunssa pääsi kotimaassa iskemään ja muuttui kiusaavaksi röhäksi keuhkoissa, muistutti nuoruuden keuhkotulehdusta, infacta acutaa, jos Tilkan sotilassairaalan termin muistan oikein. Mutta kun en täällä vain ole jäänyt makaamaan, kun kuljen sinne tänne vaikka huojuen, tulee parempi olla. Ehkä myös siksi, että kerrankin olen saanut nukutuksi pitkään ja sikeästi. Olisiko Sveta yhä instituutissa kanssani.

Päivä täällä hujahtaa vain: taas kerran kuljin kesäpuistoon, nyt söin siellä piskuiset blinit. Ihmisiä puistossa on talvisin aina vähän, näkymät edelleen vaikuttavia perspektiiveineen kaikkineen. Suikulähteet on suljettu, patsaat peitetty, mutta pian on taas kevät. Silloin koittaa Primavera eli prima vera = ensimmäinen vihreä.

Sinne jos mihin tähtään minäkin. Kevät… Niin kuin se jo pelkkänä sanana ratkaisi kaikki ne pulmat joita tämä itsenäisyytemme juhlavuosi 2017 on eteeni kohtalon oikusta tuonut.

Eksyn myös palatsiaukiolle ja kun olen kauan kulkenut sinne tänne, palaan Pääesikuntaan kahville. Museo on mainio, sisäänpääsy vain on vaikeaa. Hälytyslaitteet soivat, kaksi titaaniproteesia pitävät siitä huolen. Luovutan avaimet taskusta, ei auta. Lopulta minut päästetään sisään, ei sentään riisuta ilkosilleen. Kyllästyneisyys on vartijoiden kasvojen varmin tuntomerkki.

Kahvilassa ei istu ketään muuta kuin minä. Saan tuoretta kahvia, croissantin joka juuri on kuumana otettu uunista sekä quinoa-salaatin. Syön, nautin ja huokaisen. Ehkä Sveta on mukanani nytkin?

7.

Pietarissa asuu edelleen jokunen vanha tuttu, kuten Esa, joka puhdistaa vettä ammatikseen ja elää siksi täällä: työtä riittää. Hänet ja vaimonsa Anun tapasimme Jordaniassa Svetan ja Oljan kanssa. Aina on kiinnostavaa keskustella miehen kanssa, joka on asunut jopa Delhissä ja Kairossa ja etsinyt vettä Hebronin vuorista poraamalla kilometrisiä reikiä, löytänytkin.

Alan hänen kanssaan puhua lempiteemastani, siitä miten merivedestä voisi tehdä makeaa. Ja siitäkin, mitä suolalle joka vedestä irrotettaisiin voisi tehdä: rakentaa jotain? Mutta kaikki törmää aina siihen että energiaa kuluu valtavasti ja suolalle taas ei oikein ole vielä keksitty käyttöä. Auringon puhdasta voimaa toisaalta saisi taivaan täydeltä? Viljelyyn tislattua vettä ei silti riittäisi, juotavaksi vain. Näinkö olisi? Jos ihmiskunta on kerran viisas, miten se ei tällaista pulmaa pystyisi ratkaisemaan. Jos kaikki ne voimavarat mitkä avaruusmatkailuun panostetaan laitettaisiin maallisempien ja todellisempien probleemoiden ratkaisemiseksi, tulosta varmasti syntyisi. Mikä sitäpaitsi olisi ihmiskunnalle tätä tärkeämpää: vedestä ja viljelymaasta tulee maailmassa aina vain suurempi pula.

Sitä on sateisessa nyky-Suomessa tosin todella vaikea uskoa.

8.

Vien Esan ravintola Parkiin, jossa myös alkuaikoina halusin istua ennen kuin Sveta kerta kaikkiaan kieltäytyi sinne tulemasta: hintataso ylitti laadun, jos syyn oikein muistan. Mutta ehkä hintataso vain ylitti kukkaron kestokyvyn, mitä vaimoni tuntemuksiin tuli. Kun nyt syömme focacciaa peston kanssa ja pastaa jossa kermakastikkeessa haudutettua lohta ja broccolia, ei ruuassa ole moitteen sijaa, päinvastoin. Vain tämän viimeisen kerran! Samalla saan sanotuksi jäähyväiset ravintolalle. Kun tai jos vielä keväällä saavun Pietariin, ohi kuljen. Lupaan sen ja vaimo taivaassa alkaa hymyillä. Muistan sen yhä hyvin. Sitä lempeämmäksi hymy muuttui, mitä enemmän häntä kuuntelin, varsinkin taloudellisissa asioissa.

9.

Tänäiltana tapaan vielä pietarilaisen perheeni. Myös me olemme sopineet menevämme ulos syömään. Vuorossa on viimeisin niistä ravintoloista, joissa täällä alkuun kävin vaimoni kanssa. Gruusialainen Rustaveli on aivan hotellin Moika 5 vieressä. Ravintolalle on antanut nimensä 1100- luvun lopulla elänyt Shota Rustaveli, runoilija, josta ei paljon muuta tiedetä kuin hänen ainoa säilynyt runoelmansa Pantterintaljainen (Sankari pantterintalja yllään).

Ennen ravintolassa oli lähes mahdoton istua saati syödä pitkään tupakansavun tähden, mutta nyt kun missään ei saa polttaa, miljöö tuntuu mahdolliselta.

Saa nähdä. Joka tapauksessa tapaan vielä kerran Sonjan ja Oljan, Olesjan ja Ruslanin ja voimme viettää hetken yhdessä. Yhteisyys on tärkeää, se poistaa yksinäisyyden kaikkein atavistisinta tunnetta. Yksi kuolee, mutta toinen syntyy; Sveta katoaa, Sonja jää. Ja elämä jatkuu niin. Minun on vain pakko tajuta ja ymmärtää se.

Tästä kiertokulusta  kertoo laillaan myös musiikki. Filharmoniassa soittaa Zukerman-trio Chopinia, Franckia ja Schubertia; lippu sinne on ajoissa hankittu. Kuinka monta kertaa kävimme sielläkin yhdessä. Huvi oli jo siinä että menimme Svetan kanssa paikalle aina aikaisin, istuimme alkuun isossa oleskelusalissa, jonka seinällä Sibeliuksenkin nuoruudenpotretti, joimme jotain kahvinlitkua ja söimme leivoksen puoliksi. Mutta pääasiassa katselimme muita ihmisiä. Siinä vasta nautinto. Miten erilaisia ja miten paljon väkeä maailmaan mahtuukaan. Näihin tiloihin tulevat ovat kaiken lisäksi sivistyneitä joka ainoa.

Sujahdimme joukkoon hyvin, kukaan ei meistä piitannut. Sitten kellon soitua lähdimme konserttiin, istuimme alas sivulooshiimme salin takaosassa, lähes aina samoille paikoille, ja annoimme musiikin viedä. Eskapismia se ei ollut, pikemminkin jonkinlaista yhteyttä siihen suureen maailmanhenkeen, jota kultuuriksi kutsumme. Jos Pietarin kirkoissa tavoittaa pyhyyden ja uskon, klassisen musiikin sanktuaareissa taas toisenlaisen mutta yhtä aidon hartauden. Maailmaan mahtuu kaikkea, mutta onneksi vielä pisara tällaistakin. Onhan yhä niin, että vain hyvä voi tehdä ihmisen hyväksi.

 

(19.12.2017)