KONRAD MÄGI

Vaikka Suomi hehkuu punaisena kartoilla, on yhteiskunta auki. Kaksi rokotusta antaa ainakin henkisen suojan ja liikkuminen tuntuu vapaudessa hyvältä. Joskus jopa ilman maskia, jotta hengittäminen on sitä mitä ennenkin: normaalia. Puolitoista vuotta sai riittää. Jos Suomi nyt taas suljettaisiin, en usko että siitä mitään hyvää enää seuraisi. Ihmisten jaksaminen tuntuu olevan sen suhteen jo finaalissa.

Ruotsi ja Italia, nuo pahimmat ja moitituimmat pesäkkeet ovat nyt parhaiden oppilaiden joukossa, jotensakin sinivihreinä tai harmaina. Ehkä heidän strategiansa sittenkin oli hitusen parempi, uskallan taas sanoa. Mutta aika hiljaa mutisen. Kukapa tuollaisista lauseista tässä kilpailuhenkisessä ja aina alemmuutta tuntevassa maassamme pitäisi.

Vapauteen yhdistyy taidenälkä. Emmassa on avattu uusi näyttely. Se esitteli minulle ennestään tuntemattoman eestiläisen taiteilijan töitä. Mikä sen parempi; eräänlainen Kallen-Gallela ilman tämän uhoavaa egoa on todellakin kyseessä.

Konrad Mägi (1878 -1925)  kuuluu maansa modernin taiteen pioneereihin ja syystä. Hän syntyi samana vuonna kuin Eino Leino ja kuoli puoli vuotta aiemmin kuin tämä. Siitä ainakin itse saan paljonkin osviittaa sille aikakaudelle, jossa hän eli: lopulta nuoren ja vapaan Viron ensimmäisen tasavallan jäsenenä. Tartossa vieraillessaan Leino olisi hyvin voinut tavata hänet.

Mäen tyylin tunnistaa heti kun on nähnyt muutaman teoksen; se on alusta loppuun selkeästi omaa, mikä erottaa taulut kaikista muista aikalaisista.

Kun katson tauluja, tekee heti mieli määritellä: on paljon omintakeista persoonaa ja jotain tuttuakin: hieman pointillisimia, hieman kansansatua, osin toden satua; hieman Vincent van Goghin viivaakin. Hieman Mäessä on myös jonkinasteista romantillisuutta, vaikkei aiheista ehkä niin voisi päätellä. Mutta kuvassa Meditaatio (1915-16) se näkyy kyllä.

Mägi on valinnut kohteikseen sekä luonnon eli maisemat että ihmisen, mutta oikeastaan vain heistä tekemänsä muotokuvat. Näin ainakin tämän näyttelyjen taulujen perusteella ajattelen.

Maisemat ovat kuitenkin aina pääosassa.

Naisia hän maalasi selvästikin mieluummin kuin miehiä.

Ja maalasi hyvin.

Mägi oli levoton sielu joka etsi alituisesti jotain uutta. Niinpä matkoilla hän oli usein. Pietarissa taideopinnot alkoivat, Ahvenanmaallakin hän viivähti sitten, hetken opiskeli Ateneumissa, kunnes sai ikään kuin viimeistelyn Pariisissa, tuon ajan taiteen ja kirjallisuudenkin Mekassa.

Etenkin Norjan jylhät maisemat innostivat tasamaan levotonta sielua.

Myös Italiasta tuli myöhemmin mieluinen maa, jossa maalaminen tuntui hyvältä. Venetsia on aina Venetsia: se on ollut muodissa ja pysyy.

Mägi oli värikäs hahmo mutta myös melankoninen ja taipuvainen depressioon. Hoitojakin hän sai, mutta kuoli kun tuotiin liian myöhään sairaalaan. Tragiikkaa riitti; yksinäisyyttä?, ja synkkyys näkyy jotenkin myös kuvassa, jonka muutamat viivat kertovat paljon.

Mägi kuuluu Tarttoon ja siellä hän kuului Pallas-ryhmän taiteilijoihin. Olemme yöpyneet samannimisessä hotellissa joka on rakennettu Pallaksen talon paikalle. Sen lähemmäksi häntä en aiemmin ole päässytkään.

Elinaikanaan Mägi sai Leinon tavoin jo jonkinasteista tunnustusta, mutta varsinainen ja todellinen maine alkoi vasta kuoleman jälkeen. Eestin ollessa osa Neuvostoliittoa ja itse asiassa miehitettynä ja Venäjän vallan alla Mägi kuten monet modernistit oli alussa kiellettyjen taiteilijoiden listalla, mutta kun aate painui hitaasti taka-alalle,  tauluja saatettiin sittenkin taas laittaa esille ja taiteilijan elämää ja töitä alettiin todella tutkia; ei vain salaa.

Kuten Leino, myös Mägi on nyt saanut osakseen sen maineen ja arvostuksen, minkä jo elinaikanaan olisi ansainnut. Mutta toisin kuin Leino, nuori opintojaan Pietarissa aloitteleva Mägi uskoi jo, että hänen työnsä elävät vielä kauan kuolemansakin jälkeen.

Siinä hän oli oikeassa. Mutta sitä hän ei tietenkään itse tullut tietämään.

Elämää kannatteli vain taide, ei mikään muu. Siitä on osoituksena allaoleva ote taiteilijan kirjeestä 1907; Mägi oli 29-vuotias.

Leino taas oli samaan aikaan lehtimies ja pettynyt Suomeen; varsinkin runoilijana saamaansa vastaanottoon. Niinpä hän vuonna 1908 päätti pysyvästi muuttaa Italiaan, kääntää Dantea ja pyysi L. Onervan mukaansa. Lopulta tämä lähti. Huonosti sekin matka päättyi kummankin kannalta.

”Vain taiteessa, omassa luomisessa voi löytää rauhan.” Toden totta. Lauseen ymmärrän, jotenkin jopa omakohtaisesti. Tämän rauhan löytää myös Emman tiloista. Näyttely on ripustettu niin, että väljyyttää riittää ja Emma on yksi niistä taidemuseoista, joissa mieluusti käymme; itse asiassa suosikki. Moderni entinen W&G:n painorakennus antaa puitteet, joissa katsojakin voi tulla osaksi taidetta. Edes hetken.

SITARLAN MAISEMAT

Maisemista olen itsekin aina ollut kiinnostunut. En kuitenkaan maalannut niitä nuorena sen enempää ja abstrakti taide ja piirrokset jättivät luonnon piiloon; mutta mitä vanhempi olen, sen enemmän luonto puhuu minulle.

Ilman sitä ei elämä enää tuntuisi elämältä. Kaupungeissa on hyvä käydä ja yhtä hyvä tulla pois. Puitten suhu on usein rauhoittavampaa kuin ihmisten puhe.

”On monta viisasta miestä, mutta ei toisaalta yhtään/ hullua puuta./ Kirjoittamisen jälkeen vaikeinta/ on lukeminen.” Näin kirjoitti Paavo Haavikko teoksessa Puut kaikki heidän vihreytensä (1966). Ei tuohon lausepariin ole edelleenkään  mitään lisäämistä.

Kun kameroista on tullut arkipäivää puhelinten kautta, kun kuvaaminen on siten helpottunut, sillä suurin osa meistä kantaa kameraa puhelimessa mukanaan halusipa tai ei, olen itsekin aika valmis ottamaan apparaatin esille ja painamaan laukaisinta. Tätä huomaan tekeväni jatkuvasti Sitarlan kylässä jossa asumme.

Omat maisemat ovat todella tutut ja silti nihin ei kyllästy. Laakson näkymä on erilainen jokaikinen päivä, ilta, aamu, yö.

Kuvaamista helpottaa myös se, ettei mitään tarvitse enää kehittää. Voit ottaa tuhat kuvaa noin vain ja säästää niistä sitten vain parhaat eli muutaman vahinkolaukauksen. Kuvien printtaus onnistuu myös halutessa, ja jopa erilaisten firmojen toimesta niistä tehdään vaikka tauluja hinnoilla jotka eivät päätä huimaa.

Taidetta kansalle kansan toimesta?  Ehkä juuri näin, ainakin itselleni. Nyt kun vanhan puhelimen elinkaari läheni loppuaan, oli hankittava uusi ja sen kameran laatu on kuten arvata saattaa edellistä parempi. Tekniikka helpottaa elämää, ainakin joskus, kunhan se ei ota ihmisestä valtaa. Silloin me itse teemme itsemme koneitten orjiksi Charlie Chaplinin Nykyajan tavoin.

Eniten Konrad Mägi maalasi juuri maisemia; eniten huomaan itsekin yhä kuvaavani nimenomaan ympäröivää luontoa, jonka pienenä joskin sitä tuhoavana osana ihminen edelleen on. Kuvat kertovat myös muutoksista. Se maailma joka näkyi 1904 syntyneen äitini kuva-albumeista on peruuttamattomasti kadonnut. Enää vain kuvat ja tekstit näyttävät menneen.

Kuvaan kyllä mielelläni aivan kaikkialla. Oman taiteen tekeminen on jäänyt, piirtäminenkään ei enää kiinnosta (leider), mutta kameran silmä kyllä. Se katsoo ulos ja sisään samanaikaisesti.

Yksi mieluisa kuvauskohde on Lappi, toinen avomeri, äsken Italia, maa josta aina vain pidän. En vierasta eksotiikkaa, mutta kyllä mänty sittenkin palmun lopulta voittaa.

Poissa hyvä, vaan kotimaata ja oman kotiseudun näkymiä en ilmeisesti koskaan väsy kuvaamaan. Varsinkin sumuiset aamut ovat niitä jotka saavat minut nousemaan ja lähtemään ulos hetkeksi.

Jos yöllä on ollut kuuraa, tuhannet hämähäkinverkot tulevat näkyviin. Joka ainoa syksy!

Käy niinkin, että kun kotona teen jotain ja jopa kirjoitan, näen äkkiä ikkunasta, miten ulkona on outo kellanpunainen valo. Ei muuta kuin puhelin käteen ja äkkiä ulos.

Tässä toinen tulos.

Ja vielä kerta kiellon päälle.

Elämä jatkuu, toivottavasti yhä kauan. Puhelintenkin kamerat kehittyvät kaiken aikaa, mutta suurin osa niiden ominaisuuksista kuten kuvakäsittelyt ovat mielestäni turhia. Luonnossa on jo kaikki, miksi ihmisen pitää sitä värjäillä ja muokata. Jäljet tunnistaa ja saavat ainakin itseni kyllääntymään tekokuviin täysin. No, makuasioista tosin on turha riidellä. De gustibus non est disputandum…

Ajattelen silti yhä näin: parempi itse etsiä, nähdä, katsoa ja, jos onni on myötä, painaa laukaisinta juuri oikealla hetkellä. Ei niitä hetkiä tietenkään usein löydy.

Mutta yrittänyttä ei laiteta. Vanha viisaus voi sittenkin joskus pitää paikkansa? Ja maisemalla on aina aikaa odottaa. Jos yksi hetki katoaakin, ehkä pian tulee taas toinen.

(17.10.2021)