Paavo Haavikolla on runo joka kuvaa kirjaa vastaansanomattoman hyvin:

Kirjat jäävät, kun muutan lintu maailmasta,
kirjat, muutossa hankalat,
ovat kirjeitä vailla osoitetta, tuuli repii
ja kun kirja on luettu, sen lehdet ovat lehtiä.

Näitä kirjeitä vailla osoitetta kirjoitetaan aina vain, nytkin, kun kirjan asema kulttuurimme yhtenä suurena tukipilarina on – jos ei romahtanut –  niin yhtä kaikki aika haperossa kunnossa. Pandemia-aika on saattanut saada ihmisiä lukemaan, mutta viime vuonna kirjastot olivat pitkään kiinnikin ja sitten vain heikohkosti auki. Parissa vuodessa on saatu aikaan myös toinen muutos lukutottumuksiin. Tuntuu että lukemisen sijasta kirjoja usein enää kuunnellaan.

Äänikirja ei ole koko kirja, ei koko totuus, jonkun lukijan (usein näyttelijän) totuus vain. Siten on taas kerran otettu pienen pieni askel taaksepäin kehityksen eteenpäin vievästä suunnasta. Kun kuunnellaan, emme enää tiedä, mitä ääniä ja painotuksia omat aivot olisivat hiljaa itse lukiessa tekstille antaneet. Kaiken lisäksi ihmisten oma tapa lukea voi olla todella monentyyppinen. Joku nauttii hitaasti sanoista ja etenee lause kerrallaan kuin uskollinen juhta, toinen skannaa silmillään heti koko sivun ja selaa sitten kirjankin ennen kuin syventyy siihen; jos syventyy.

Lukeminen on rakastamista. Jokainen tekee sen tavallaan.

Kun sitten katson äänikirjojen kirjoa, voi vai huokaista. Todella hyvää on vähän, todella huonoa paljon, massoittain. Ja kun nyt Turun kirjamessuilla tutkin tarjolla olevia ihan painettuja kirjoja, oli pakko lähes voihkaista ääneen.

Hyviä kirjoja löysin antikvariaatisalin puolelta tyyliin Keltainen kirjasto ja vanhat ja nykyklassikot. Uusimpien joukkoonkin toki sellaisia päätyy myös niin koti- kuin ulkomaisia, mutta pääsääntöisesti taso alkaa olla toista. Ja varsinkin elämäkertojen massaa ihmetellessä en käsittänyt, miten jokaisesta vähänkin julkisuudessa olleesta viihdeihmisestä on väsätty elämäkerta; nuorin kohde taisi olla vähän päälle kahdenkymmenen.

On toki muistettava että Raymond Radiguet (1903 – 1923) kuoli kahdenkymmenen vanhana ehtien tehdä vain kaksi romaania, mutta Paholainen ruumiissa, joka julkaistiin kuolinvuonna, on edelleen erittäin lukukelpoinen teos. Hänestä tehtyihin elämäkertoihin on siten syy; tuleehan teoksen ilmestymisestä kohta kuluneeksi jo sata vuotta.

Turun messuista olen aina pitänyt, mutta nyt vuoden tauon jälkeen, oloni oli ensin lähinnä hieman ihmettelevä. Tilaa oli paljon, väljyys helpotti, ihmisiä sunnuntaiaamulla messujen vasta auetessa vielä vähän ja muutenkin tyhjää halleissa riitti. Viruksen pelko, rajoitukset? Tosin kun puolen päivän jälkeen lähdimme, paikalla oli kyllä jo säällisesti iloisen tuntuista väkeä. Itse yritän hengittää normaalisti vailla suojainta (rokotuspassi on), mutta lähes kaikilla oli yhä maskit kasvoilla. Tutttuja oli siten aina vain vaikeampi ilman silmälaseja edes huomata.

Oma esitys oli yhteinen Antti Tuurin kanssa, Niina Repo haastatteli meitä. Auditorian tuolit olivat pehmeitä ja niihin vajosi, lamput niin kirkkaita ettei yleisöä tahtonut nähdä. Mutta tekniikka toki pelasi ja paljon puhuimme. Kun vertaan omaa esitystäni nuoruuteen, ymmärrän, että moni asia on muuttunut. Mitä enemmän näkee ja kokee, sitä harvemmin siitä enää haluaa sen enempää todella puhua; mieluummin kirjoittaisi vain. Näin aika paitsi kuluu myös kuluttaa. Mutta kuten Jyrki Pellinen kirjoitti: Edessäpäin ovat tulevat juhlat. Myös syksyn ruska antaa virtaa.

Hauska oli sitten kuljeksia hetki kaikkialla. Käyn aina katsomassa Kimmo Pietiläistä ja Terra Cognita -kustantamon osastoa ja hankin yhden kirjan. Nytkin tein sen. Kimmolla on vierellään poikansa, ja yhdessä nämä kaksi yrittävät julkaista sitä hyvää mitä tietokirjallisuus maailmalla vielä tuottaa.

Hyvä löytyi. Käsillä on nyt teos Miksi maat kaatuvat. Vallan, vaurauden ja varattomuuden synty. Sen ovat kirjoittaneet Daron Acemoglu ja James A. Robinson ja kääntänyt tietenkin Kimmo Pietiläinen; hän lienee suomentanut jo lähes 150 teosta. Tärkeä kirja tärkeästä ja ajankohtaisesta aiheesta. Demokratia on kaikkialla horjuvaa ja valta keskittyy. Rikas rikastuu, köyhä köyhtyy. Suuret varkaat varastavat valtioita, kuten vanha kiinalainen viisaus totesi. Miten totta tämä on nyt jo Kiinassakin.

Kirjailijaliiton osastolla pyörähdimme, kotoinen osasto; aina näkee jonkun tutun kasvon (Terhi Rannela esim.). Niin nytkin. ’

Käytävällä taas seisoivat Kaari Utrio, Anna-Liisa Haavikko ja Touko Siltala; Kaari-teoksen kustantaja ja tennistoveri. Vanhojen kirjojen puolelta löytyi tietenkin Nettinuotin Esa Utukka. Ja kun muutama teos vielä osui matkaan, lähdimme takaisin kotiin. Sunnuntaita ja hyvää ilmaa oli yhä kosolti jäljellä.

Lehdet lehtiä. Puissa, kirjoissa ja maassa. Taas Haavikko palaa mieleen. Kuten myös hänen osuva lauseensa: ”Kirjoittamisen jälkeen vaikeinta on lukeminen.”

Miten totta. Olen puhunut lukutaidon puolesta sen minkä olen voinut ja varmaan kohta vaikenen siitäkin. Mitä se hyövää on paha lause, joka tulee mieleen, joskin yritän olla uskomatta siihen. Vaikeneminen ei ole aina kultaa, eikä sekään mikä kiiltää. Mutta hyvissä sanoissa on elämän totuus, yhä. On vain jatkettava vaikka puheeseen tulisi saarnaamisen sävy.

Harmaata, rakas ystävä, on kaikki teoria, ja vihreä elämän kultainen puu.”

Molempia tarvitaan. Kuvassa tosin on kaksi kultaista puuta. Kuin elämän kaksoset Leinon ja L. Onervan tavalla! Ellei kolmas runko ole sittenkin aina vain Madetoja.

Lopun päivää tein ja teimme kaikkea ulkona, kuvasimmekin. Minua kiinnostivat etenkin lehdet, kuin hylättyjen kirjojen sivut nyt, hajallaan ja epävarmoina lepattamassa tienvarren haavoissa. Turhiksi varsinkin nämä lehdet todella kohta jäävät ja ovat jo kasaantuneet röykkiöiksi ajotielle, kunnes haravoimme ne taas kerran sivuun.

Symboli sille mitä kirjallisuudessakin tapahtuu? No, sama se. Ensi vuonna nämäkin puunlehdet muuttuvat kevään myötä luonnossa hedelmälliseksi maaksi. Siten luonto toimii, syö omat jälkeläisensä ja saa siitä voimaa uudelle kasvulle. Mutta koska kyse on kasveista, ei sanaa kannibalismi voi oikein käyttää. Mieluummin ajattelen näin: elämä kiertää ja mekin olemme siitä vain hetken osa. Mutta sentään millainen. Ilman ihmistä ja evoluutioita ei tätäkään lausetta olisi tehty.

Paljon näkee kaikkialla vielä punaista. Tuo ennen niin poliittinen väri. Ei laula enää Agit-Prop. Mutta luonto laulaa.

Puna hehkuu etenkin pensaissa.

Mutta myös villiviinissä.

Jos kohta keltaista, puhdasta valoisaa keltaa löytyy myös esimerkiksi syyshortensiasta.

Syksy 2021 on jo antanut meille ehkä yhden parhaista ruskista minkä olen elämäni aikana nähnyt. Mikä nautinto onkaan kulkea siellä täällä luonnossa: olla, ihailla, katsella, kuvata vain.

Ja sitten joku kuvaa vielä minua.

Kuvaajan kuvasin jotensakin vahingossa, mikä näkyy alla olevasta kuvasta. Pääpaino oli tietenkin villiviinin lehdissä…

Syksy on syksyä yhä. Vielä en koe eläväni pahinta pimeää, vielä maailmasta ehtii ja voi nauttia näinkin. Sumuisia aamuja, hiipuvia iltoja. Ja hetkittäin myös auringon valoa. Kyllä tästäkin selvitään. Pian on kevät, kuten olen jo pitkään hokenut. Aivan pian. Ei siihen mene enää edes puolta vuotta… Ja taas se aurinko silloin nousee.

(4.10.2021)