1.

Lauantaina saan vieraaksi siskoni Anjan ja Pirkon sekä pojantyttäreni Saden ja hänen äitinsä Iinan. Pirkko on saapunut Tanskasta asti, jossa hänen sukuhaaransa nyt enenee, loput kolme Helsingistä. Poikani taas asuu Englannissa. Kun yhteyksiä on myös Pariisiin ja sen ympäristöön Leila-serkun kautta sekä Venäjälle, jossa vaimoni tyttäret edelleen asuvat, voi sanoa, että ulottuvuuksia riittää. Kuitenkin niin, että kaikkien luo on vielä jotensakin mahdollista matkustaa säällisessä ajassa ilman sen kummempaa jet lagia.

Suku on paras ja pahin. Ehkä niin tosiaan on. Mutta saattaa sukurakkaitakin ihmisiä aidosti löytyä. Vai?

En voi väittää että olisin ollut sen kummemmin sellainen, mutta ihmisrakas kyllä. Ihmisestä itsestään suhde on aina kiinni.

Pojantytär Sade täyttää kohta 14, vanhin siskoni Anja täytti jo 87. Väliä heillä on siis 73 vuotta. Kun siskoni syntyi oli Suomi ollut itsenäinen vasta 13 vuotta. Täällä me yhä taaperramme ja ainakin pidämme itseämme pääosin vapaina. Jack Londonin lapsena lukemastani kulkurikirjasta on mieleeni jämähtänyt lause: ”Hoikka poika Kaukolasta, vapaa orjan raadannasta!”

 

2.

Lohjalla järjestetään joka vuosi Menneen ajan joulumarkkinat. Se on jotensakin mainio tapahtuma, joka keskittyy Lohjan vanhan ja juhlavan kivikirkon ympärille. Kojuja lie ainakin sata – en ole niitä laskenut – runsaasti yhtä kaikki; niin yksityisten kuin yhteisöjenkin. Mitä tahansa omatekoista myydään talvisista villasukista pakurinkääpäjuomiin.

Anja-siskoni etsii aina oikeita karjalanpiirakoita, sillä sellaisia teki lähinnä vain äitimme ennen, niin ohuita, että kun taikina kaulittiin, siitä lähes näki läpi. Ehkä joku harva karjalainen nykyään vielä osaa taidon? Minä taas suunnistan Sebastian Nurmen kojulle. Se on aina samassa paikassa ja tuotteetkin alan tuntea: savustettua karitsanlihaa ja chorizo-makkaroita. Sinne hakeudun aina, vaikken lihaa liiemmin syö. Sebastian on entinen valokuvaaja joka muuttui lampuriksi ja hoitaa isoa lammastilaa Bovikissä Tammisaaren lähellä. Siinä häntä auttavat Ülle-vaimo ja tytär. Vain he tietävät, kuinka paljon työtä tuo elämä todella vaatii. Mutta sen tulokset ovat yhä erinomaisen maukkaita.

 

3.

Ulkoilemme parisen tuntia monituhatpäisen yleisön seassa ja palaamme sitten kotiin. Viima on ollut kylmä, sienisoppani onneksi valmis, kuuma keitto kaikille tarpeen. Sitten saamme teetä ja vapaata seurustelua. Kun on yksi mies ja neljä naista, ei puhe lopu aivan heti. Kyllä jokaisella on asiaa, ja vetovastuukin.

Yksi on joukosta poissa. Puhun silti siinä aina joskus myös Svetasta niin kuin hän olisi vain käymässä jossain kauempana. Vaan miksi en puhuisi. Pyyhkiä muistista ja mielestä en häntä voi, en myöskään halua. Mitä aika tällekin tavalle tekee, sen näen vasta joskus, jos olen sitä enää näkemässä.

Pojantytär Sade on 13-vuotias ja yhä innostunut vähän kaikesta; hauska, viisas, reipas ja valpas. Hän nauraa paljon ja saa lähes hepulin silloin. Hyvä. Toivotaan ettei häntä maailma myöhemmin tasi sen kummemmin. Tulevaisuus on aina siellä missä lapset syntyvät.

 

4.

Sunnuntaina päätän käydä markkinoilla vielä kerran. Koska lauantaina jälleen huomasin, ettei mikään ole Lohjalla vaikeampaa kuin parkkipaikan löytäminen näiden markkinoiden aikana, ajattelen ajaa sinne aikaisemmin, pysäköidä auton lähelle kirkkoa ja istua sitten lämpimässä kirkossa markkinoiden avaamista odottaen. Kirkon vanhoja  seinämaalauksia voi tutkia loputtomiin ja ohjelman mukaan siellä lauletaan kauneimpia joululauluja.

Oikein ja väärin, sillä kirkossa pidetään samalla myös tunnin messu. Se on uutuus jota en olekaan ennen kuullut. Kun olen Svetan kanssa käynyt Pietarin kirkoissa ja Helsingin Pyhän kolminaisuuden kirkossa kuuntelemassa ortodoksien palveluksia sekä istunut Venetsiassa San Marcon basilikan vastaavissa katolisissa menoissa, ovat vertauskohdat liiankin selvät.

Luther, joka 500 vuotta sitten puhdisti uskoa ihan vain isäkompleksinsa tähden naulaamalla teesinsä Wittenbergissä, saa taas kiristellä hampaitaan. Nyt uusissa luterilaisissa menoissa sanomaa myös lauletaan, yritetään siis ja siinä messu tosiaan muistuttaa hieman katolilaista. Kelloja ei kuitenkaan kilistellä. Samoin koko kirkkokunta, jopa minä joka siinä syyttömänä istun, saa julkisesti ja kertaheitolla kaikki syntinsä anteeksi – vieläpä ihan pyytämättä.

Ah, Luther!

Välillä voimme mekin laulaa, tosin vähemmän kuin olin luullut. Oikeat kynttilät palavat, mutta ortodoksikirkon tunnelma puuttuu. Valoa on liikaa ja uudet menot kuin lasten näytelmästä, päälleliimattuja. Vain juhlamenojen ohjaajat osaavat vuorosanat oikealla sävelellä. Muut ovat vaiti.

Pyhyys ei synny näin. Pyhyys ei ole tekoja vaan aitoja traditioita. Ehkä luterilaisten suurin virhe on ollut raamatun jatkuva kääntäminen ja aina vain uusien virsien kökkö sanoittaminen ja säveltäminen. Traditio murtuu ja mitä todella jää? Uskossa kyse ei ole sanoman täydellisestä ymmärtämisestä, vaan jostain ihan muusta. Venäjän ortodoksien kirkkoslaavia ei monikaan Venäjällä osaa kunnolla. Silti se puhuttelee paremmin kuin nämä kömpelöt yritykset. Pietarin kirkoissa on meno aitoa ja ihmisiä laidasta laitaan, lapset juoksevat vapaasti sinne tänne ja myös nuorisoa ja ihan työikäisiä miehiäkin riittää vaikka tänne jakaa. Luterilaisten olisi ehkä hyvä pohtia miksi. Pelkkä muoto ei vielä takaa sisältöä.

 

5.

Varsinaisen hepulin a la Sade saan itsekin, kun kuulen, että kolehti kerätään suomalaiselle perheelle, joka tekee lähetystyötä nimenomaan Venäjällä! Sveta joka on siinä ikään kuin istunut vieressä, jähmettyy. Mitä tuo pappi puhui Venäjästä? Maansa nimestä hän aina sai kiinni. En tiedä mitä vastata, valehdella en halua, mutta totuuden kertominenkaan ei ole helppoa. Suomesta halutaan viedä täkäläistä valjua uskoa sinne missä sitä aidompana ja runsaampana jo on. Kirkot ovat täynnä ihmisiä, hartaus käsin kosketeltavaa. Mutta eipä luterilainen kirkko ole ainoa käännyttäjä. Muistan Pietarin kaduilta Hare Krishnojen kesäiset hupikulkueet; baptistejakin siellä liikkuu, mitäpä ei. Ja nyt siis Luteeruksen nimissä käydään naapurissa kamppailua ihmisten sieluista kuin entisajan pakanamaassa ainakin. Kyllä Sveta ilahtuisi.

Miten turhaa tuo kaikki. Vähänpä täällä toden totta ymmärretään Venäjästä ja varsinkin sen kansasta ja ihmisistä, mietin taas. Eikä kolikkoni kilahda kirstuun kun kolehtimies saapuu, kuten ei sieluni livahda luterilaistenkaan taivaaseen. Maan päällä olen ja jatkan kulkuani täällä niin kauan kuin suinkin voin. Nousen ja kuljen taas ja hengitän raikasta ilmaa, suunnistan taas markkinoille, avoimen taivaan alle, ihmisten joukkoon. Katson heitä, nuuhkin savun hajua, kuuntelen puheita päätäni käännellen. Tässä joukossa olen edelleen oma itseni ja onnekseni yhä myös yksi heistä.

 

 

(11.12.2017)