Ei kaksi kolmannetta, sanotaan. Ja sanotaan näinkin: Kolmas kerta toden sanoo. Eeva Kilven pieniä muistikirjoja on nyt saatavilla kokonaista kolme kappaletta. Edelliset eli Punaisen sekä Sinisen muistikirjan olen ilolla jo aiemmin lukenut ja niistä kirjoittanut.

Nyt on Valkoisen vuoro.

Kirjan ulkoasu on jo kaunis ja sopii siten tekstien henkeen. Sillä vähintään yhtä kauniisti Eeva Kilpi kirjoittaa. Luin teosta sen saatuani jo kampaajan odotustuolilla, kun vaimoni tukkaa salissa leikattiin. Jaloissa pyöri mäyräkoira Pate joka tahtoi hellyyttä ja huomiota, koska emäntä ei voinut sitä antaa. Kun käänsin sivua, koira tökkäsi aina kuonollaan tyyliin: – Mitä sinä nyt siinä! Anna olla! Rapsuta minua!

Pakko oli koirakin ottaa huomioon. Niinpä rapsutin sitä toisella kädellä, mutta toisella pidin kirjaa ja luin sen sitten siinä odotellessa kursorisesti alusta loppuun.

Taas kerran ilahduin heti. Jos miten, niin tällä tavalla pitää kirjoittaa: puhtaan yksinkertaisesti ja selkeästi. Ja silti kaikessa sanottavassa on mukana myös pieni, lähes näkymätön koukku, joka ottaa mielestä kiinni kuin virkkuulangasta. Ja katso, se silmukka pitää.

Nyt on seuraavan päivän aamu, lauantain rauha ja luen teosta uudestaan. Sanoja ei sivuilla ole paljon, ajatuksia ja huomioita sitäkin enemmän. On kuin tapaisi hyvän ystävän, jota ei ole aikoihin nähnyt ja saisi tunnin verran kestävästä tuokiosta elämänhalua ja virkeyttä, joiden varassa jaksaa taas kulkea eteenpäin.

Juuri näin toimii hyvä kirja. Juuri tällaista on lukemisen ilo, ehkä myös sen sen syvin tarkoitus: sanojen ja sanomisen lahja.

Muistiinmerkinnät ovat parinkymmenen vuoden takaa, mutta voisivat olla yhtä hyvin juuri tehtyjä, jollei poliittista tilannetta tai valuuttaamme oteta huomioon. Markka poistui käytöstä vasta vuonna 2002. Sekin tuntuu oudolta nyt, kun kaikki on pelkkää euroa. Mutta mitä politiikkaan tulee, Venäjä on toisaalta yhä iso naapurimme eikä poistu rajan takaa. Kun rajamme Venäjän kanssa on kaiken lisäksi Unionin pisin, voi kysyä, mikä sittenkään on lopulta muuttunut.

Itse pidän eniten niistä lyhyistä teksteistä, jotka ovat yleisinhimillisiä ja saavat aikaan sen, että tulee omakin halu miettiä ja kirjoittaa. Kuten tämä:

”Ei pidä yrittää ottaa kaikkea huomioon. Pitää ottaa huomioon olennainen, sykähdyttävin, loppu hoitaa itse itsensä.”

Sykähdyttävä on hyvä sana, sekin kuvaa kirjaa. Minua koskettavat myös lauseet menneestä, entisestä elämästä, äidistä, pojastakin. Katoavaa on kaikki, kadonnutta riittää ja silti mennyt on yhä tässä. Hautoja, muistoja. Mikä on ihminen ilman menneisyyttä? Moni asia on yhä haikea ja alkaa elää kun sitä ajattelee. Niinkuin Kilpi kirjoittaa: ”Suru on omaisuutta. Suru on aivojen sairastuminen. Suru on kuin koti. Suru on minun sairauteni. En minä muuta sairautta tarvitse.”

Samaa teemaa koskettavat nämäkin merkinnät:

”Elämän peruspettymykset ovat:

  1. että me kaikki kuolemme

  2. että kukaan ei ole yksin minun”

Ja sitten:

”Väsynyt ei jaksa rukoilla, hän on pelkkää rukousta.”

Vielä yksi samaa sarjaa, itseäni kaikkein koskettavin:

”´Ette voi minulle enää mitään´, sanovat kuolleet.

  ´Me olemme voittaneet.´

  Kuolleet puhuvat runojen kautta marraskuussa.

 Heidän äänensä on sateen valumisen ääni

ja tuulen kohahdukset. Mutta sanat ovat runouden sanoja.”

Tämä jos mikä on itse runo, parasta runoutta.

Olen pääsääntöisesti siteeraannut kohtia, joissa on murhetta, alakuloa, surua. Mutta ne eivät ole tämän kirjan koko sävy. Rakkaus, ikuinen rakkaus, läheisyys, hellyys, kosketus ovat sen toinen puoli. Elämä ja kuolema kulkevat käsi kädessä, mutta niin kauan kuin voimme ajatella ja kirjoittaa, olemme. Ja meillä on myös kyky tuntea, jopa iloita.

”Sukupuoliyhdyntä on kuoleman vastainen tapahtuma.” Miten totta. Kuin pieni kuolema ensin, iso vavahduttava elämä sitten.

Joskus (joskin harvoin) käy niin, että pienetkin sanat riittävät antamaan kaikelle merkityksen. Siteeraan siksi tähän vielä yhden muistiinpanon lopun. Miten hyvä, kun saa sanotuksi suoraan jotain vilpitöntä. Juuri se eikä mikään muu on kaiken hyvän (ja hyvän kirjoittamisen) ydin:

”Hän sanoi: ´Minä olen sinusta niin iloinen.´

Sydämeni sykähti.

´Oletko´, minä sanoin.”

Tuntuu että tuossa, maailman yksinkertaisimmassa lauseittenvaihdossa, on se olennaisin; itse asiassa kaikki.

(25.9.2021)