Nyt syyskuu on jo täydessä vauhdissa ja olemme olleet kohta viikon ensimmäisellä todellisella kaukolomalla puoleentoista vuoteen. Ympärillä yhä sama vanha Italia, Calabrian ja Capo Vaticanon luonto johon alkaa jo tottua: puhdas kirkas meri, kuiva maa, kuihtuneita palmuja, kuivia bambuja, bougainvillen kukinnan viimeisiä hetkiä, rikkaitten taloja, köyhien romahduspisteessä olevia hökkeleitä; jätteitä siellä ja roskakasoja täällä ja niiden vierellä kauniisti hoidettuja pihoja viimeisen päälle.

Vastakohtia, jotka osuvat silmiin hakematta. Vallankumous lienee täällä silti mahdoton tai se tapahtuu mafiaan turvautumalla. Surkeaa, mutta  minkä teet. Sama se sille, kuten Lapissa joskus sanottiin.

Lappi, tuo unteni ikuinen kaukomaa, taas kerran juuri nyt. Kun siellä silloin sanoin jotain, minulle vastattiin aina vaikka mistä olisin puhunut: Jo se vain.

Olemme uineet todella paljon paljon, kulkeneet jalan sinne tänne, ylös vuorillekin ihan uupumukseen saakka. Hyvin on mennyt hetkittäisistä uuvahduksista huolimatta. Työtä se on turistinkin elämä. Tosin rannalla näkee ihmisiä jotka makaavat auringossa samoilla paikoilla aamusta iltaan. Aina kun menemme sinne näemme heidät. Työltä sekin tuntuu, meistä vielä uuvuttavammalta kuin mikään muu.

Loma ulkomailla, niinpä. Toistan yhä, miten outoa on huomata, että yksi ainoa tällainen matka aiheuttaa suuria tunteita niin itsessä kuin myös muissa jotka siitä ovat tietoisia. Minunkin omatuntoani kolkuttaa, vaikka miten matkaamme perustelisin ja sen haittoja kompensoisin. Se on järjetöntä. Mutta näyttää siltä, että nykyään on tehtävä niin kuin somemoraali sanoo. Et saa iloita sellaisesta, joka pitkään aikaan ei ole kuulunut covid-kulttuuriin. Bad bad bad, kuten nykykielellä sanotaan.

Maskien kanssa on samoin. Vaikka todistettaisiin, ettei niistä ole lopulta sen kummempaa hyötyä, käytön on jatkuttava, kunnes toisin säädetään. On kuuluttava laumaan ja lauman on toteltava paimenta. Täällä jatkuu maskipakko joka sisätilassa ja ajoneuvoissa.

Emme sitä tietenkään vastusta. Meidät on kahteen kertaan rokotettu, rokotepassi löytyy printattuna ja kännykästä, mutta sillä ei ole merkitystä. Sisätilojen säädösten kontrastina ovat ulkotiloissa toisiaan lähellä liikkuvat vilkkaat ja äänekkäät laumat, joihin pikkukaupungissa on pakko sulautua. Tuo on jotensakin kiintoisaa. Yhtä hyvin pisarat sielläkin leviävät, elleivät paremmin, koska etäisyydet ovat minimaalisia. Sen koimme Tropeassa taas.

Mutta turha jankuttaa. Tuntuu että elämme nyt pandemian kanssa niin kuin kauan sitten maailmassa elettiin ja vieraita vilkultiin pelokkaasti ja jopa vihaisesti: Jollet ole puolesta, olet vastaan.

Mutta rannalla on taas väljää, kun italialaisten lomakausi on ohi. Heilu keinu korkealle! Turisteja liikuu vielä, mutta hotellissamme lähes kaikki ovat italialaisia. Pidän siitäkin. Kieltä kuulee ja sen puhumista voi harjoitella.

Italia on todellakin vastakohtien maa. Ihmiset rikkaita, maa köyhä. Jossain jokin systeemi siis vetää välistä. Mafia? Raha liikkuu, muttei kaikki suinkaan valtion kautta saati valtiolle, vaikka kuittipakosta puhutaan. Infra on kehnoa, tiet pääosin surkeassa kunnossa ainakin etelässä. Jotenkin moni asia muistuttaa Venäjästä, jossa on samantyyppinen tilanne. Mafian tilalla on Putinin oma organisaatio ja oligarkit, ne siis jotka ovat nöyriä hallitsijalle.

Italiassa on paljonkin valtion ja järjestelmän kriitikoita, he saavat olla ja saavat jopa pitää henkensä, jos kohta mafian paljastajat eivät aivan voi olla siitä varmoja. Mutta suoraan puhujaa ei sentään heti heitetä vankilaan saati ulkomaille kuten Venäjällä.    

Vapaus? Vapaus sanoa Italiassa yhä on (Roberto Saviano), mutta itse myös täällä vastaat seurauksista. Ehkä sellaisia ei tule, koska sanaa ja sen käyttäjiä ei kuitenkaan enää pidetä samassa arvossa kuin ennen. No, rannoilla luetaan vielä ihan paperisia kirjoja, olen huomannut, mikä tuntuu hyvältä. Mutta millaisia. Kun vilkuilen titteleitä, näen että enimmäkseen kaikki on viihdettä. Ehkä sanat todella ovat menneen maailman sanoja, jotka ovat Kaptahin lauseen mukaan kärpästen surinaa korvissa.

Jostain mieleen nousee Giorgio Gaber ja hänen laulunsa:

Io G. G. sono nato e vivo a Milano

Io non mi sento italiano
Ma per fortuna o purtroppo lo sono

Mi scusi Presidente
Non è per colpa mia
Ma questa nostra Patria
Non so che cosa sia
Può darsi che mi sbagli
Che sia una bella idea
Ma temo che diventi
Una brutta poesia

Pikakäännös seuraa: ”Minä G.G. olen syntynyt ja elän Milanossa/ En tunne itseäni italialaiseksi/ Mutta onneksi ja valitettavasti se olen/ Anna anteeksi Presidentti/ Syy ei ole minun/ Mutta tämä Isänmaamme/ Ei ole mikä sen pitäisi/ Ehkä olen väärässä/ Ehkä ajatus on ollut hyvä/ Mutta pelkään että siitä tuli/ Vain rumaa runoutta”

Tämänkin laulun alkusanat johdattavat kahtiajakautuneen kansan ytimeen ja kahtijakautuminen alkoi jo kauan sitten. Italia yritti yhdistyä (Garibaldi) ja yhdistyi, kieleksi valittiin Toscanan murre, jota jo Dante viljeli ja kehitti 1300-luvulla, joskin muut murteet ovat yhä elinvoimaisia, käsittämättömiäkin. Sopu oli usein näennäistä ja yhä on. Vastakkainasettelu kasvoi fasismin ja Mussolinin aikaan, jatkui hävityn sodan jälkeen kommunismin ja kristillisten taisteluna (Isä Camillo vastaan Peppone) ja on nyt hajanaisen ja pirstoutuneen maan, varakkaan pohjoisen ja köyhän etelän välistä tukkanuotaa kymmenine puolueineen, joista monet nojaavat pelkkään populismiin. EU:n kiitos me kaikki muut jäsenmaat maksamme jo Italian valtion tapaa elää yli varojen, vaikka samaa tekee myös oma hieno hallituksemme – yhä vain.

Oudointa on, ettei se vauraus joka rahan pitäisi tuoda näy täällä missään. Vain yksityisten talojen kauneus osuu silmiin, mutta ne ovat kuin kirsikoita kakussa. Kerma on jo aikaa hapantunut.

Silti pidän paljon Italiasta, sen kauniista kirjallisuuden kielestä, siitä että ihmiset ovat kaiken aikaa juuri sitä mitä ovat. Täällä näytellään tosissaan eikä eurooppalaisen sivistyneistön tavoin. Pahalla tuulella ollessaan ihmiset huutavat ja paiskovat esineitä, lauhtuvat saman tien, syleilevät ja juovat pienen maljan ystävyydelle tulematta siitä suomalaisittain sekopäiksi. Täällä juhlitaan aikuisen oikeasti eikä ryypätä ja sikailla.

Kaunis on maa, hyvää ruoka, jos siitä pitää, terveellistäkin. Välimeren ruokavalio ei ole vitsi, vaan kelpo vientituote vaikka meille koti-Suomeen. Mitä syömme, sitä olemme? Paljon kasviksia, kalaa, öljyä, hedelmiä. Vain leipä saisi olla parempaa, mutta olkoon. Maassa maan tavalla tai maasta pois, kuten äitini sanoi.

Kaikkea löytyy. Jopa A. Turrin ravintola. Mahtaako olla A. Tuurin?

Elämä jatkuu kun elämme. Huomenna perjantaina lähdemme takaisin Suomeen jos kohtalo suo. Vielä on päivä edessä.

Ukkosia liikkuu merellä tavan takaa, suuria jyhkeitä pilvilauttoja purjehti eilen ylväästi kohti Messinan salmea ja Sisiliaa jymisten ja salamoiden. Mutta tämä aamu on kaunis, meri tyyni. Ensin rannalle kävelemään ja katsomaan sen aikaista autiutta, ehkä kaikkein parasta aikaa täällä. Sitten aamupalalle – ja sitten? Sitten on vuorossa taas jotain, josta emme vielä mitään voi tietää.

P.S.

Ylemmässä kuvassa aamulenkillä kohdattu koira Achille, mäyräkoira joka vasta oli kuusikuukautinen, hieman pelokas, valpas ja omapäinen. Isäntä ei voinut muuta kuin seurata. Akilleuksen heikkoutena Troijan sodassa oli kantapää ja se siitä sitten. Mutta tällähän on niitä neljä!

Päivän alku oli pelkkää uimista, mutta kun pranzo (lounasaika) alkoi, kIpusimme myös viimeisen kerran vuoren huipulle ja suunnistimme siihen ravintolaan josta tähän saakka olemme parhaat annokset saaneet: Pescheriaan, jonka ylväs nimi on mieleenjäävä Antichi Sapore Del Mare – Muinaiset merenmaut – jos sen jotenkin kääntäisi. Tie sinne löytyi sattumalta mutta nyt sinne osaisi oikotietäkin jo unissaan. Yksinkertaista maukasta grillattua meriahventa (orata), parasta kalapastaa, myös yksinkertaista, eikä hinta lainkaan huimannut turistin päätä. Grazie mille.

Kun siinä tankkasin italiaa, päädyin lopulta jopa yhteiskuvaan Marian ja Vicenzon kanssa heidän pyynnöstään. En tiedä mitä kuvassa olen sanomassa, jos tuo ukko edes olen minä? Mutta minä se ikävä kyllä olen. Ehkä aurinko ja kapuilu ja kipuilu ovat verottaneet miehen voimia?

Vaan siitä viis. Pääasia on että ruumis toimii ja mieli on hyvä. Lähdimme sitten hotelliin, sitten taas rannalle, jälleen hotelliin ja pakkaamaan. Pitkä päivänmatka iltaan alkaa aikaisin huomenaamulla. Mutta se on huomisen murhe; itse asiassa kyllä myös ilo.

(9.9.2021)